Retkiremmi.net

Erävaelluksen SM-kilpailut Sodankylässä 30.9.–2.9.2012

2012-01-07T12:50:00.010+02:00

Olemme Retkiremmin kesken välillä reissuissa keskustelleet vaelluskilpailemisen mielekkyydestä. Vaikka Remmille vaellukset ovat pääasiassa rauhallista luonnosta nauttimista, on aiheen ympärillä toteutettava kilpaileminen ymmärrettävää. Olemme muutamien tiukkojen vaellupäivien jälkeen todenneet, että ajoittainen suorittaminen myös vaelluksilla tuo hyviä fiiliksiä ja vaihtelua matkantekoon. Niitä suorituksia, usein huiputuksia tai pidempiä päivämatkoja, muistellaan reissun jälkeen hyvällä.

Pieni kisaaminen itsensä kanssa on johdattanut Retkiremmin muutamille pohjolan upeille huipuille nauttimaan maisemista. Vasemmalla näkymä Sokostilta vuonna 2007 ja oikealla näkymä Barrakselta vuonna 2008.

Yksi Suomen merkittävimmistä vaelluskilpailuista on varmasti Erävaelluksen SM-kilpailut, jotka järjestetään vuosittain. Tämän vuoden kilpailu järjestetään Sodankylässä elokuun viimeisenä viikonloppuna. Kilpailukeskuksena toimii Jääkäriprikaatin Siilashalli varuskunta-alueella. Kilpailun järjestelyvastuu on Erävaelluskilta ry:llä ja taustalta löytyy pitkäaikaista osaamista erävaelluskilpailuiden organisoinnista. Kilpailuiden reitit tarjoavat osanottajille Metsä-Lapin parhainta metsä- ja tunturimaastoa.

Vuoden 2012 kilpailussa on mukana uusi sarja niille osanottajille, jotka eivät halua osallistua koko nelipäiväiseen tapahtumaan, vaan haluavat vaeltaa lyhyemmän reitin, yhdessä muiden kilpailijoiden kanssa. Heille järjestäjät tarjoavat sarjan, jossa osanottajat vaeltavat kahtena päivänä noin 30 km ja yöpyvät tulilla muiden osanottajien kanssa. Tällainen sarja voisi sopia jopa Retkiremmille. Lisätietoja kilpailusta saa Erävaelluskillan kotisivuilta.

Jos olette osallistuneet vastaavanlaisiin kilpailuihin, heittäkääpä kommenttikenttään kokemuksianne!

Roope ja Retkiremmi

Koloveden melontavaellus syksyllä 2011

2011-10-27T13:36:00.045+03:00

Retkiremmi on monen vuoden ajan leikitellyt ajatuksella toteuttaa vaellus vesiteitse melomalla. Aikaisempina vuosina kova lapinkaipuu on vienyt voiton, ja rinkka on nostettu selkään, suuntana tunturit ja kairan kauneus. Tänä vuonna päätimme toteuttaa melontavaelluksen, osittain tehdäkseen jotain erilaista, mutta myös selvittääkseen miksi moni pitää retkeilymuotoa leppoisana ja hauskana. Saimme nauttia loistavasta viikosta kauniin Koloveden maisemissa, loistavien ilmojen siivittämänä. Tervetuloa lukemaan reissustamme tämän vaelluskertomuksen myötä!

Sininen hetki Kauko-Lienassa

Vaellus päiväkohtaisesti

Melontareitti

Esipuhe

Kevään 2011 kokoontumisessa oli päätetty tehdä tämän vuoden reissu melomalla Koloveden kansallispuiston vesillä. Tähän meidät oli innoittanut tietämättään nimimerkki Turhankävelijä, jolla on patikointi-, pyöräily- ja Lapin autiotupien paikkoja selvittävien sivujen lisäksi erinomaisen hyvät, myös melontareissuihinsa liittyvät kotisivut.

Olimme suorittaneet alkukesästä melontakurssin Helsingin Vuosaaressa sijaitsevassa Natura Vivassa ja varanneet kajakit ja yöpymiset Saimaa Holidayn melontakeskuksesta Oravista. Kaikki näyttikin hyvältä elokuun alkuun saakka. Silloin lähettivät Seppo ja Heikki Eerolle sähköpostiviestin, jossa oli linkki Iltalehden uutiseen. Siinä kerrottiin Saimaa Holidayn melontakeskuksen Oravissa sijainneen päärakennuksen palaneen sunnuntain ja maanantain välisenä yönä maan tasalle. Jaaha, meniköhän meidän melontareissu tämän takia nyt pipariksi?

Eero soitti siltä istumalta Oraviin selvittääkseen asian. Sieltä vastattiin, että kajakit ja tarvikkeet eivät olleet kärsineet tulipalossa, sillä niitä ei säilytetty onneksi palaneessa rakennuksessa ja että palo ei kuulemma haittaisi melontatoimintaa. Toimisto oli kuitenkin jouduttu siirtämään viereisen ravintolan aulaan. Kaikki hyvinkö? Melkein mutta siitä lisää hieman tuonnempana.

Eero ja Petri olivat varanneet melontakeskuksesta itselleen kajakkikaksikon. Eero oli katsellut myöhemmin yrityksen nettisivuilta näitä vuokrakajakkeja ja huomannut, että heillä oli lisäksi vielä isolla tavaratilan suuaukolla varustettuja kaksikkomalleja, joita sai samaan vuokrahintaan. Eero soitti melontakeskukseen ja sieltä selvisi niitä olevan sen verran ettei tarvinnut varata. No hyvä niin.

Heikki oli ajatellut vuokrata tätä reissua varten Oravista neopreenijalkineet ja melontatakin. Soittaessaan sinne ja tehdäkseen varauksen hänelle kerrottiin näitäkin tavaroita olevan siellä sen verran, ettei tarvinnut kuulemma varata.

Jossain vaiheessa elokuuta Roope oli mietiskellyt vielä sitä, kannattaisiko lähteä melomaan lähempänä Kolovettä sen sijaan, että kauhottaisiin kajakit Oravista jonnekin Pyttyveden saareen, jossa yövyttäisiin. Eero otti asiasta selvää melontakeskuksesta ja sai järjestettyä kajakkien ja ukkojen kuljetuksen Käkövedelle hintaan 49,- €. No koska keskuksella ei ollut enää käytössään pikkubussia (huippusesonki oli näet jo ohi), niin heidän autoonsa ei mahtuisi kerralla kaikki tavarat ja melojat, minkä vuoksi matka oli tehtävä kahdesti. Summa olisi yhteensä 98,- €. Tämä maksettaisiin vasta sitten kun saavuttaisiin Oraviin. Näillä tiedoilla ja eväillä odotimme innolla tulevia päiviä.

Vantaa - Oravi - Kirkkoranta (la 20.8.2011)

Ensimmäisen kerran Retkiremmin historian aikana aloitimme reissumme perinteisen perjantaipäivän sijaan lauantaina. Kokoontuminen olisi Petrillä klo 9.00. Eero nouti autollaan Tume ja Roopen ja Heikki tuli Sepon autossa. Turinoituamme hetken, lähdimme matkaan suurin piirtein aikataulun mukaan.

Vaariosasto eli Eero ja Heikki matkustivat perinteisesti kahdestaan Eeron autossa Radio Suomen tahdittamana. Skoda Octavia Combin takapenkit oli kaadettu nurin ja siksi sinne mahtui tuttuun tapaan tavaraa. Muu sakki nautti Sepon uudenkarhean Volvon kyydistä metallimusiikin antaessa potkua matkantekoon. Volvo ei vaan ollut tavaratiloiltaan juuri Nissanin Primeraa suurempi, vaan Sepon omasta mielestä jopa pienempi, mutta saatiin sinne sentään tungettua jotain muutakin kuin neljä miestä. Mietintämyssyssä kävi kyllä ajatuksia siitä saataisiinko kaikki sapuskat ja rensselit todella tungettua kajakkeihin ja jos ei, niin mitä jätetään rannalle.

Matka sujui leppoisasti. Kahvitauko pidettiin Kuortin ABC-asemalla ja lounas syötiin Savonlinnassa Pizzeria Caperossa, jonka annoksiin Petri oli jo tutustunutkin tämän kesän lomamatkallaan. Kävimme vielä ostelemassa bisset ja naposteltavaa, jonka jälkeen autojen nokat käännettiin Oravin suuntaan.

Saavuimme melontakeskukseen siinä kolmen - puoli neljän kieppeillä iltapäivällä. Täällä paljastui, että kyllä se palo oli jotain vaikuttanut heidän toimintaansa. Heikki ei saanutkaan lupauksista huolimatta vuokrattua neopreenikenkiä (takkia hän ei halunnutkaan lämpimiä päiviä luvanneen sääennusteen vuoksi), sillä ne olivat kuulemma palaneet tulipalossa. Eerolle ja Petrille luvattua isoaukkoista kajakkikaksikkoa ei ollut jäljellä kuin vain yksi ja sekin melontakelvottomassa kunnossa. Olikin tyydyttävä siihen pieniempiaukkoiseen malliin.

Helsingin Vuosaaressa sijaitsevan Natura Vivan kajakkien vuokrahintaan kuuluivat tukevat pelastusliivit sekä henkseleillä varustettu aukkopeite, joka pysyi hyvin kuosissaan. Oravissa saimme pienemmät pelastusliivit, jotka varmasti kyllä toimivat, mutta se hameen mallinen aukkopeite oli aika heikko esitys. Heikille tämä olikin tuttua, sillä hän oli käynyt melomassa vaimonsa kanssa Repovedellä ja siellä heillä oli käytössään samanlaiset peitteet, jotka nousivat melonnan aikana pikkuhiljaa ylöspäin kohti kaulaa. Päätimme pitää peitteet sen vuoksi suosiolla istuma-aukon tasalla.

Nyt oli vuorossa kajakkien ja miesten kuljetusmaksu Käkövedelle. Eero oli lentää persuuksilleen, kun työvuorossa oleva neitonen ilmoitti, että se on sitten 120,- €. Se oli kuulemma taksa ja siitä 49,- €:n hinnasta hän ei osannut sanoa mitään. Siitä tiesi se toinen neiti, jonka kanssa Eero oli sopinut hinnan. Hän tulisi töihin vasta illemmalla. No ei sitä jääty odottelemaan, sillä paikalle kaarsi iso Merdes Benz -pikkubussi, johon mahtuisivat kaikki miehet tavaroineen päivineen. Mersun perässä oli vielä vetokoukku, johon kiinnitettiin kajakkien kuljetuskärry. Kuljetus sujuisi näin kertaheitolla ja tappiomme kuivui näin 22 €:oon.

Respan neitosella kävi koko ajan asiakkaita ja hän pyysi meitä aloittamaan kajakkien noston ja kiinnityksen kuljetuskärryyn. Hän tulisi sitten myöhemmin auttamaan. Marssimme paikalle ja aloitimme työt. Eero sanoi kuitenkin pian, että ”hold your horses men”. Tämä sitominen ei kyllä kuulu meille, vaan vuokraajalle. Jos kajakit alkavat vauhdissa putoilla peräkärrystä meidän huonon sitomisen takia, niin mehän ne vahingot maksettaisiin. Melontakeskuksen neitonen haettiin lopulta paikalle ja hän varmisti taksinkuljettajan kanssa kiinnitysten pitävyyden.

Vaikka koko kööri tavaroineen olisi mahtunut pikkubussiin, jätettiin vain Sepon Volvo Oravin parkkiin ja Eero, Heikki ja osa tavaroista kuljetettaisiin Eeron autolla kajakkien vesillelaskupaikalle Käkövedelle. Sieltä meidän oli tarkoitus meloa yöksi Hirviniemeen ja jatkaa seuraavana päivänä eteenpäin. Eero kävi vielä pikaisesti ravintolan vessassa ja marssi sitten autolle ja kaasutti taksin perään. Se oli kuitenkin mennyt menojaan ja herrat ajelivatkin sitten kaikessa rauhassa Käköveden rantaan, jossa heitä odottikin yllätys. Paikalla ei näkynyt kajakkeja, taksia eikä muita retkiremmiläisiä. Oltiinko tultu väärään paikkaan? Ei oltu, sillä asia selvisi paikalla olevasta opastaulusta.

Eero soitti Petrille kysyen missä ihmeessä muu sakki oikein oli. "No Kirkkorannassahan me ollaan", vastasi Petri, jolloin Eero ymmärsi, miksi kuljetus maksoi 49,- €:n sijaan 120,- €. Kirkkorantaan oli Käkövedeltä vielä pitkä matka. Ihmettelyn aihetta antoi se, ettei informaatio ollut lainkaan kulkenut Saimaa Holiday Oravin melontakeskuksen pienen henkilökunnan välillä, sillä tämä kuljetusvaraus tehtiin tulipalon jälkeen, eli sitä oli turha syyttää tästä virheestä.

No Eeron ja Heikin ei auttanut muu kuin lähteä ajelemaan muiden luo Kirkkorantaan. Enonkosken jälkeinen Hanhivirta ylitettiin lossilla ja perille Kirkkorantaan saavuttiin siinä puoli seitsemän aikaan illalla. Totesimme kuin yhdestä suusta, että tämä "melonta" Käkövedeltä Kirkkorantaan oli ollut maailman kuivin ja lämpimin ikinä. Sehän tehtiin autossa istuen. Eipä ollut Petri, Sepon, Roopen ja Tumenkaan matka sujunut ihan käsikirjoituksen mukaan. Taksin vetämästä peräkärrystä, johon kajakit oli lastattu, meni pari kannatinrautaa rikki kesken matkan ja kuljettajan oli pysäytettävä yhdistelmä tien reunalle. Pikakorjauksena asetettiin kärryn pohjaan muutama paksu oksankarahka. Milloinkahan tuonkin kärryn kunto oli tarkistettu?

No nyt vain leiri pystyyn ja illallisen valmistukseen. Vaikka ilta tummeni nopeasti, innostuivat Petri, Roope ja Tume vielä kokeilemaan kajakkeja niiden omassa elementissään tehden pienen yömelonnan lähelle Ukonvuorta.

Kirkkoranta - Ukonvuori - Laajakaarre - Pitkäsaari (su 21.8.2011)

Heräsimme siinä hieman seitsemän jälkeen ja säästä näytti tulevan erinomaisen kaunis ja suhteellisen lämmin. Heikki ja Seppo sekä muutama muu jääkarhu kävivät testaamassa veden lämpötilan. Saimaan vedet ovat tunnetusti puhtaita ja Koloveden alue todennäköisesti vielä siitä parhaasta päästä. Tästä huolimatta olimme hankkineet yhteiskäyttöön MSR AUTOFLOW -vedenpuhdistuslaitteen, joka oli menestynyt erinomaisesti Retkilehden nro 1/2011 testissä. Emme halunneet ottaa sitä riskiä, että kesken melonnan vatsa menisi kuralle ja...loput voittekin arvata. Laite toimi muuten hienosti, mutta pääkaupunkiseudun hanaveden tai Pohjoiskalotin tunturipurojen raikkautta ei tälläkään vehkeellä saatu järven pinnastaa otetun veden makuun. No nyt vain aamiaisen tekoon ja leirin purkuun. Ensimmäisen reissupäivän aamiainen koostui tietenkin perinteisistä pekonista ja munista ja ai ai kun ne maistuivat hyvältä.

Tämän jälkeen pakattiin ruoat ja renesselit kajakkien tavaratiloihin. Kyllä ne sinne lopulta mahtuivat, vaikka ensin epäilimmekin. Mitään ei tarvinnut jättää autoon. Varsinkin Eeron ja Petrin kajakkikaksikon tavaratilojen aukot olivat aika ahtaat, vaikka itse tilat olivat kohtalaisen suuret. Sen vuoksi pakkaaminen piti tehdä siten, että isommat vedenpitävät pussit täytettiin vain puoliksi jonka jälkeen ne tungettiin tavaratilaan. Tämän jälkeen "syötettiin" loput tavaroista yksitellen pussiin. Kun hommat oli tehty, nostettiin kajakit veteen. Tämä Eeron ja Petrin "ryhävalasrouva" painoi jo yksinään aika paljon saati sitten "vatsa täynnä" tavaroita. Saatiinhan sekin lopulta kammettua omaan elementtiinsä, jossa muu remmi jo odottelikin.

Otimme suunnan kohti noin 11,5 km:n päässä olevaan Pitkäsaareen, joka oli seuraavan yön leiripaikkamme. Sitä ennen piipahdettaisiin katselemaan n. 2,3 km:n melontamatkan päässä olevaa Ukonvuoren kalliomaalausta. Itse Ukonvuori ei näyttänyt olevan ainakaan silmämääräisesti katsoen kovin korkealla ympäristöstään, vaikka Oravista saamamme erinomaisten melontakarttojen korkeuskäyrät näyttivät ihan muuta. Rannalta ja varsinkin kajakin tasolta katsoen se ei näyttänyt ihan siltä. Johtuikohan se siitä, että kukkulat ja kalliot olivat kaikkialla aika tiheän metsän peitossa, joka jotenkin pehmensi ja tasoitti muuten ehkä jylhän rosoista maisemaa.

Saavuimme Ukonvuoren laiturille n. klo 11.22. Paikka oli kivikkoinen ja laituri suhteellisen pieni. Koska laituri oli tyhjä nostimme kaikki kajakkimme makoilemaan sen päälle. Kävimme ensin katsomassa vuoren seinämässä olevaa kalliomaalausta. Täytyy sanoa, että vaikka opastaulussa kuinka näytettiin missä maalaus oli, niin kyllä tarvittiin aika paljon mielikuvitusta sen näkemiseen seinämässä. Ajan hammas oli lienee purrut maalausta niin paljon, että ainoastaan arkeologit pystyivät hahmottamaan sen kallion pinnasta.

Otimme parit kuvat maalauspaikan yläpuolisesta luolamaisesta syvennyksestä, jonka jälkeen lähdimme "huiputtamaan" Ukonvuorta. Se kuului Retkiremmin huiputuskategoriassa ns. helppoihin huippuihin ;-). Eihän se ollut tietenkään mikään Halti tai Sokosti Kebnekaisesta ja Nijakista puhumattakaan, mutta yksi lyömätön puoli sillä oli edellä mainittuihin. Siellä oli paljon enemmän puita, heh. No varjopuolena sille oli taas se, että pyöreälakisena ja metsäisenä näköalat järvelle eivät olleet kummoiset. Jonkinlaista tuntumaa korkeuserosta antoi puiden takana siintävä Ukonlahti.

Palailimme kajakeille ja ajattelimme meloskella hieman syvemmälle Ukonniemen ja Vaajasalon välissä olevan salmen kautta Ukonlahteen katselemaan siellä olevia maisemia. Alue oli merkitty karttaan punaisella, mutta ajattelimme sen tarkoittavan, että maihin ei saa nousta. Paikalle oli rantautunut Ukonvuorella ollessamme pari miestä ja kysyimme heiltä millaiset maisemat olivat po. alueella. Kaverit sanoivat, että sinne ei ole menemistä edes talvella hiihtäen. Alueella ei saa liikkua muita ihmisiä kuin Metsähallituksen tai sen valtuuttamia tutkijoita. No se siitä sitten.

Nostelimme kajakit veteen ja lähdimme melomaan vähän yli 2 km:n päässä olevalle Laajakaarteen teltta-/tulipaikalle. Olimme mielestämme moottoriveneilyn kieltävällä alueella, mutta Laajakaarten selkää pitkin tuli pohjoisesta moottorivene. Oliko se joku tutkija vai mikä? Rantauduimme Laajakaarteelle hieman ennen klo yhtä iltapäivällä. Laituri ei ollut kovin suuri ja paikka oli muutenkin kivikkoinen ja kallioinen. Paikan ainoat kaksi kunnollista telttapaikkaa oli rakennettu puisille alustoille. Ne onnettomat, jotka eivät ehtineen ajoissa noille laveteille joutuivat nukkumaan sitten kivet kavereinaan, joko niiden päällä tai vieressä.

Kävelimme tulipaikalle, missä lounasti jo hieman iäkkäämpi pariskunta, joiden katsoimme kuuluvan Koloveden veteraaneihin, sillä kertomansa mukaan he olivat käyneet melomassa alueella joka vuosi aina siitä asti kun siitä oli tullut kansallispuisto. Kerroimme heille ihmetyksemme tästä moottorivenejutusta. Aviomies kertoi, että alueella oli mökkiläisiä, jotka olivat pystyttäneet rakennuksensa jo paljon ennen Kansallispuiston perustamista ja heillä oli erivapaus liikkua mökilleen moottoriveneellä (Pitkäsaaressa meille selvisi, että säännöissä oli muitakin poikkeuksia). Asia vilpitön ja sitten vain valmistamaan lounasta.

Heikki oli hankkinut meille uusia MRE –retkisapuskoita sekä ja HotPac –kuumennuspusseja, joiden toiminta perustuu kemialliseen reaktioon. Pussi kuumentaa sapuskat ilman Trangiaa, nuotiota tai mitä tahansa muusta vehkeestä tulevaa liekkiä. Homma pelitti hienosti ja sapuska oli hyvänmakuista peitoten ainakin meidän mielestämme tähänastiset Reiterit yms. Ainoa miinuspuoli asiassa oli, että kuumentamispussi lisäsi poiskuljetettavan roskan määrää ja että se savusi käytön jälkeen vielä pitkään kuumana Heikin kajakin ulkopuolella roikkuvassa roskapussissa.

Kajakilla meloen matka taittuu jalkapatikkaan nähden todella nopeasti ja sokerina pohjalla on vielä se, etteivät jalat ja hartiat rasitu lainkaan rinkan painosta (kulkureittien valinta on taas hieman rajoitetumpaa). Tuuli oli myötäinen ja parhaimmillaan vauhtimme kohosi huomaamatta siinä n. 10 km/h. Lapinselän ja Kotaselän yli mentiin Tuntemattoman sotilaan konekiväärikomppaniapäällikön, legendaarisen kapteeni Kaarnan sanojen mukaan heittämällä. Kapeammassa Kuhasalmessa piti vauhtia hieman toppuutella, mutta sen jälkeen melat vatkasivat Kuhaselän aaltoja ja pian oltiinkin perillä lämpimähkön auringonpaisteen saattelemana Pitkäsaaren eteläpäässä. Paikka oli reissumme käännekohdassa ja paluumatkalla olikin odotettavissa vastaisia tuulia.

Paikka oli melojaporukalle ihanteellinen. Laituri oli kunnollinen ja kajakeille oli rannalla omat "telakat", joille nostimme ne lepäilemään. Eero ja Petri olivat huomanneet jo Laajakaarteessa, että heidän ryhävalasrouvansa etutavaratilassa oli vuoto. Lähemmässä tarkastelussa selvisi, että tavaratilan pohjassa oli pieniä halkeamia, joista tihkui vettä n. 1/2 - 1 litraa tunnissa. Onneksi tilassa kuljetettavat varusteet olivat vedenpitävissä pusseissa. Oli vain ikävää kuivatella paikkaa silloin tällöin sienellä. Melontakeskuksen henkilökunta ei ollut selvästikään tarkistanut ainakaan tätä kajakkia ennen sen vuokrausta meille.

Pitkäsaari osoittautui melonnan lisäksi mukavaksi paikaksi myös onkijalle. Ottopaikkoja oli paljon ja kun Petri, Seppo, Tume ja Roope ryhtyivät puuhaan, oli loppuillan saaliina viisi ahventa ja pari särkeä. Eihän se ollut mikään Pietarin kalasaalis, mutta saatiin niistä nuotion päällä paistettuna valkkarin kera herkulliset iltamaistiaiset. Jälkkäriksi maistelimme TUC -keksejä ja homejuustoa. Päivä kului muuten leppoisasti uiden, maisemia ihastellen, kuvaillen ja muuten vain tulipaikalla turisten.

Alkuperäiseen melontasuunnitelmiin kuului viettää vain yksi yö Pitkäsaaressa, mistä jatkettaisiin pikkuhiljaa Oravin suuntaan, mutta illan nuotiopiiri päätti jäädä tänne kuitenkin vielä toiseksikin yöksi. Älypuhelimista oltiin katsottu sääennustetta, joka lupasi kauniiden ja lämpimien ilmojen jatkumista ja mikäs täällä oli ollessa. Ongitaan, käydään katsomassa läheisen Vierunvuoren seinämässä oleva kalliomaalaus sekä Pilpankoski ja -kanava ja tutustutaan eteläpuolellamme olevan Mäntysalo-nimisellä saarella olevaan vaajan 4 km:n pituiseen luontopolkuun.

Pitkäsaari - Pilpan kanava ja -koski - Mäntysalon luontopolku - Pitkäsaari (ma 22.08.2011)

Lähdimme meloskelemaan aamutoimien jälkeen Kohti Pilppaa. Sinne pääsi kiertämällä joko Pitkäsaaren pohjoispuolella olevan Peukalosaari sen itä- tai länsipuolelta. Valitsimme itäisen reitin, jolloin paluumatka tehtäisiin saaren länsipuolelta. Kalliomaalaus oli Vierunsalmen pohjoispuolella n. 1,8 km:n päässä Pitkäsaaren leiristämme.

Saavuttuamme paikalle tiirailimme epätoivoisesti kivenlohkareihin ja kallioiden seinämiin etsien maalausta. Ei löydetty. Olisi pitänyt uskoa Turhankävelijän Koloveden melontareissukertomusta vuodelta 2002. Ei hänkään löytänyt mitään maalausta. Meille heräsi epäilys, onko siellä koskaan ollutkaan minkäänlaista kalliomaalausta ja onko kysymyksessä vain "turistiansa". No ei varmaan. Kaipa tuo museoväki on löytänyt sieltä jotain. Valitettavasti se jokin ei auennut tällaisille tavallisille kaupunkisisseille.

Mutta eteenpäin, sanoi mummo lumessa. Meloimme Pilpan kanavalle, joka pulpahti näkyviin pian Lauttaniemen jälkeen. Pilpankoski kuohui aika vähävetisen oloisena kanavan vasemmalla puolella. Kanavassa on yksi sulku ja se on yli 200 m pitkä. Pudotus yläpuolisen Ruokoveden ja sen alapuolella olevaan vesistöön vaihtelee virallisesti 0,4 m ja 0,95 m välillä. Kanava on valmistunut vuonna 1904 eli se on yli 107 vuotta vanha. Sen ympärillä oleva infra ja kanavanvartijan rakennus näyttivät kyllä huomattavasti nuoremmilta, heh. Luulimme ensin, että paikalla on todella joku vartija, mutta lähemmäksi melottuamme huomasimme rakennuksen ikkunoiden olevan "suljetut" ja näimme sulkuporttien edessä kanavan käyttöohjeet eli homma hoitui itsepalveluperiaatteella.

Eero, Petri, Roope ja Tume päättivät kokeilla kanavan toimintaa. Heikille ja Sepolle meni jostain syystä "pupu pöksyyn" ;-) ja he jäivät kajakkeihinsa. Roope meloi opasteiden luo ja veti narusta. Valotaulussa paloi punainen valo, eli piti odottaa. Valo vaihtui vihreäksi ja sulkuportit aukenivat. Neljä rohkeaa remmiläistä meloi nyt sisään kanavaan. Parin minuutin odottelun jälkeen portit sulkeutuivat ja tartuimme kiinni kanavan seinistä riippuvista köysistä jottei vedenpinnan noususta johtuvat vesipyörteet olisi kuljettaneet kajakkejamme holtittomasti päin sulun kivisiä seiniä. Kun sulun vedenpinta oli yltänyt Ruokoveden tasolle, avautuivat portit ja meloimme parisataa metriä Ruokovedellä, jonka jälkeen käännyimme takaisin kanavalle. Odottelimme hetken porttien avautumista ja meloimme sen jälkeen sulun sisään. Nyt täytyi höllätä koko ajan köyttä käsissä, sillä kajakit laskeutuivat vauhdilla veden virratessa sulusta Loikanlahteen.

Heikki ja Seppo olivat nousseet maihin ja tulivat kanavan reunalle katselemaan ja kuvailemaan alapuolellaan köysistä kiinnipitäviä melojia. Kun sulun vedenpinta oli Loikanlahden tasolla, avautuivat portit ja meloimme pieneen saareen, joka oli Pipankosken itäpuolella ja käytännössä kiinni kanavassa. Pieni kosken tai puron tapainen erotti sen kuitenkin kanavan maavallista.

Melominen alkoi huikoa. Haimme lounassapuskat kajakeista ja pystytimme kenttäkeittiön kanavan maavallissa olevalle penkki-pöytäyhdistelmälle. Kaivoimme päivärepuista MER -sapuskat ja kaadoimme hieman vettä siihen lämmitinpussiin, joka valmisti ruoat. Eero haki ojan vierestä muutamia kiviä lämmitinpussien painoksi ja sitten vain odottamaan. Äkkiä se ruoka valmistuikin. Otimme vielä avéc -fingerporilaiset kahvin kanssa ja siistimme pöydän. Vielä höyryäviä/savuavia lämmitinpusseja ei tarvinnut ottaa nyt mukaan, vaan tungimme ne viereiseen metalliseen roskapönttöön.

Nyt otettiin suunta kohti Peukalosalmea ja sieltä kohti Mäntysaloa ja Mäntyniemen luontopolkua, jonne oli matkaa Pilpasta siinä kolmisen kilometriä. Meloimme lateraaliviitoilla merkityllä venereitillä ja yritimme sen vuoksi pysyä turvallisuussyistä jonkinlaisessa jonomuodostelmassa tähänastisen epämääräisen rivimuodostelman sijaan. Se oli kyllä hieman hätävarjelun liioittelua, sillä eipä näillä vesillä tuntunut liikkuvan elokuun loppupuolella maisemien kauneudesta huolimatta juuri kukaan.

Vesi on ollut jo pitkään koko Saimaan alueella suhteellisen matalalla ja sen vuoksi oli oltava tarkkana luontopolun "satamaan" melottaessa. Pari senttiä pinnan alla vaaniviin kiviin ei tehnyt todellakaan mieli tehdä lähempää tuttavuutta. Ranta oli onneksi hiekkainen ja kajakit olikin helppo vetää sinne.

Opastaulussa polun pituudeksi mainittiin 3,8 km. Läksimme kävelemään sitä pitkin ja nousimme pian n. 60 - 70 metriä Kinkoselän yläpuolelle. Ukonvuoren tavoin ei näiltäkään korkeuksilta ollut juuri mitään näköaloja järville kalliolakien pyöreyden ja tiheän metsän vuoksi. Itse luontopolku ei sinällään ollut mielestämme mitenkään erikoinen. Samanlaisia oltiin koluttu mm. kotopuolella Nuuksiossa ja samoihin kiusankappaleisiin törmättiin täällä Etelä-Savonkin erämaissa, nimittäin hirvikärpäsiin. Eeroa ne eivät juurikaan häirinneet, mutta Sepon ja Heikin habitus ainakin tuntui olevan niin lähellä niiden luonnollista veriruokaa eli hirveä, että kaverit saivat hätistellä ja poimia niitä milloin mistäkin kehonsa paikasta.

Ympäröivän metsän antimet korvasivat luontopolun hieman hentoiset elämykset. Löysimme mm. mustia torvisieniä ja erilaisia tatteja, jotka maistuivatkin myöhemmin iltanuotiolla. No yksi pikkujuttu nähtiin kuitenkin. Petri huomasi sammalikossa käärmeen selän, joka osoittautui tarkemmin tutkittaessa raajattomaksi liskoksi eli vaskitsaksi. Menimme lähemmäksi ja kun Eero kosketti sitä varvulla, niin hups ja kaveri hävisi saman tien sammalten sekaan. Saavuimme takaisin kajakeille n. 1 1/2 h patikoinnin jälkeen. Reitti tuntui kyllä pitemmältä kuin 3,8 km, mutta kun Eero mittasi reissun jälkeen kotonaan matkan retkikartta.fi:n kotisivulta, niin kyllä se pituus piti paikkansa. Tunne ei ole aina totuus. Työnsimme kajakit vesille ja meloimme lyhyen matkan takaisin Pitkäsaaren leiripaikkaamme.

Ilta meni samoilla eväillä kuin edellinenkin, paitsi että saimme saareen muitakin retkeilijöitä. He saapuivat paikalle aika mukavan näköisellä etu- ja takakajuutalla sekä ohjaushytillä varustetulla matkaveneellä. Porukka ankkuroitui parin sadan metrin päähän meistä ja pian nousi veneen "savupiipusta" paksu savupilvi. Olikohan veneeseen rakennettu sauna vai mistä savu tuli?

Illalliseksi syötiin Sepon spessu eli hedelmäinen koskimelojan kanapata, joka maistui erinomaiselta punaviinin kanssa. Padassa oli kanan lisäksi kookosmaitoa, suolapähkinöitä, pähkinöitä, paprikaa, sipulia, Tandoorimix -maustesekoitusta ja jasmiiniriisiä.

Pitkäsaari - Pyylinoja - Hoikansaari (ti 23.08.2011)

Eero oli käynyt yöllä n. kahden aikaan "pihan perällä" ja ihmetteli unenpöpperöisenä mistä tulee valo, joka saa Heikin ja Sepon teltassa olevat heijastinnauhat kiilumaan yön pimeydessä. Selvisihän se pian. Puiden oksien välistä möllötti itäisellä taivaalla komea täysikuu. Näytti siltä, että huomisesta päivästä tulisi melontaa ajatellen edellisten kaltainen mukavan lämmin ja vähätuulinen.

Aamu aukeni aurinkoisena. Seppo ja Heikki kävivät aamu-uinnilla, minkä jälkeen ryhdyttiin puuroaamiaisen tekoon. Seppo ja Heikki olivat ainoina meistä pystyttäneet telttansa samanlaiselle lautalavetille, jotka oli nähty Laajakaartessa lounastauollamme. Se oli muuten hyvä, mutta kun ilmapatja tyhjeni pikkuhiljaa yön aikana, niin johan alkoi lonkkaluita kolottamaan. Hyvänä puolena asialle he näkivät sen, että tämä ei houkutellut makoilemaan teltassa puolille päiville vaan pakotti nousemaan pikaisesti ylös ja ulos.

Aamiaisen jälkeen purimme leirin ja työnsimme kajakit vesille. Ohitimme veneessään yöpyneen pariskunnan ja juttelimme heidän kanssaan muutaman sanan. Reittisuunnitelmamme oli meloa ensin vähän yli 5 km:n päässä olevalle Pyylinojalle, jossa syötäisiin lounas. Tämä olikin sitten Koloveden kansallispuiston viimeinen virallinen leiri- ja tulipaikka.

Täältä jatkaisimme n. 8 km:n päässä etelään, Ruunavedellä olevalle Hoikansaarelle, jossa yövyttäisiin. Sieltä melottaisiin Hyväsalmen sillan ali ja kaarrettaisiin n. kilometrin päässä olevalle Pukkelolahdelle. Sen ja Ahvenlahden välissä oli kannas, jonka yli kantaisimme kajakit ja meloisimme sieltä sitten Pyttyvedellä olevalle Kauko-Liena-saarelle yöksi.

Täältä jatkettaisiin matkaa siten, että kiertäisimme Ihamaniemennenän, josta kääntyisimme Laiskankannanlahdelle. Sieltä meloisimme Simosselälle. Nauvunsaaren ja Mämminsalon välisen salmen kohdalla kaartaisimme oikealle ohittaen Iso- ja Pieni-Matti -nimiset saaret. Nauvunselällä oli tarkoitus jäädä yöksi Kuusisaareen. Huomasimme kuitenkin, että tämä olisi väärä Kuusisaari. Se oikea yöpymis-Kuusisaari oli n. 5 km "väärästä" Kuusisaaresta kaakkoon olevien Tiheissalon ja Suuri Pahasaaren välissä.

Meloimme rauhallisesti Mäntyniemen ohi ja käänsimme kajakkien nokat kapealle Koukunvirralle. Koukunpolvi-lahden kohdalla merkitty moottorivenereitti kääntyi länteen, mutta me jatkoimme etelään Loikansaaren ja Mäntysalon välistä virtaa saapuen Pienelle Kolovedelle. Eeron tarkisti GPS:tään suunnan Pyyliojalle jonka jälkeen meloimme eteenpäin. Erotimme jo muutaman sadan metrin päässä olevalla kalliolla joitain rakennuksia. Lähemmäksi päästyämme totesimme, että ne olivat liian hienoja yleisiksi retkeilypaikoiksi. Ne olivatkin yksityisiä huviloita ja se varsinainen Pyylinojan tuli-/leiripaikka oli tuon niemen takana. GPS oli näyttänyt Pyylinojalle koko ajan ihan oikean suunnan ja etäisyyden. Olisi vain itse pitänyt pitäytyä tosiasioissa eikä luuloissa.

Emme olleet varmasti ainoita, jotka olivat erehtyneet näin. Siitä oli todisteena yksityisalueen laiturin vieressä oleva kyltti, jossa oli nuoli ja teksti: "Pyylinoja 200 m". Kiersimme niemennokan ja sieltähän se Pyylinoja jo näkyikin. Ranta oli näin matalan veden aikaan todella kivikkoinen ja laituri perinteisen lyhyt. Siihen oli jo valmiiksi kiinnitetty yksi kanootti. Petrin ja Eeron kaksikko ei mahtuisi kunnolla laiturille ja siksi se melottiin suosiolla sen vasemmalla puolella näkyvälle "tasaisemmalle" rannalle. Sinne johtavaa kapeaa väylää ympäröivät isot kivanlohkareet. Kajakkiin pantiin vauhtia varoen samalla kuitenkin kiviä ja kohta raapi rouvan vatsa lahden pohjaa. Eero nousi kajakista astuen veteen ja hupsista, jalka upposi melkein polvea myöten pehmeään mutapohjaan.

Nyt oli otettava tiukasti kiinni kajakin edessä olevasta vetonarusta ja kiskottava se nopeasti rantaan. Jokaisella askeleella muta tahtoi imaista jalan ja ilmaan pöllähti välillä mädäntyneen kasvien ja mudan vastenmielisen hajuinen löyhkä. Petrin ei kannattanut nousta tämän vuoksi kuitenkaan ihan vielä kajakista kuin vasta sitten kun se olisi hieman lähempänä rantaa.

Kun ryhävalasrouva oli saatu kiskottua kunnialla rantahiekalle oli Heikin vuoro rantautua. Se kävi hänen lyhyemmän ja kevyemmän kajakkinsa vuoksi huomattavasti ketterämmin kuin Eerolta ja Petriltä. Seppo, Roope ja Tume olivat saaneet hilattua kajakkinsa laituriin tai aivan sen läheisyyteen. Kaivoimme nyt lounassapuskat kajakkien tavaratiloista ja sipsuttelimme parinkymmenen metrin päässä olevalle tulipaikalle, jossa oli myös puinen laavu.

Laituriin kiinnitetyn kanootin omistajat, nuori mies ja nainen, olivat telttansa kokoamispuuhissa. Eero moikkasi heitä suomeksi, mutta vastaus tuli saksaksi. Pyylinoja oli Pitkäsaareen verrattuna aika kehno paikka. Telttapaikkoina oli tasan kaksi puista lavettia. Muhkuraisen, kuoppaisen ja kivisen maaston vuoksi muualle oli lähes mahdotonta pystyttää minkäänlaista telttaa tai sitten sen piti olla sellainen, että siellä voisi nukkua seisaaltaan. Ympärillä oleva metsä oli tiheää ja osittain pusikkoista. Kosteana, tuulettomana ja lämpimänä kesäpäivänä paikka oli varmasti oikea hyttyshelvetti. Tähän aikaan niitä ei enää ollut ja onneksi hirvikärpäsillä oli muuta tekemistä, koska eivät tulleet häiritsemään kokkiemme puuhia. Lounaaksi söimme niitä pussimuonia, mutta lämmitimme ne nyt vesihauteessa trangiassa.

Sapuskat oli syöty ja paikka nähty. Saksalaisetkin olivat jo meloneet paikalta. Heikin sekä Petrin ja Eeron lähtö mutaiselta lahdenpoukamalta ei käynyt ihan käden käänteessä. Mutavellissä möyriminen ei kiehtonut ja keksimme oivan keinon välttää sen. Tume meni omaan kajakkiinsa ja meloi sen jonkin matkan päähän laiturista. Sen jälkeen me työnsimme omat kajakkimme perä edellä Tumea kohti, joka otti ne kiinni ja uitti sitten vuoron perään laiturin viereen. Nuoren parin lähdettyä oli laiturin reunalla sen verran tilaa, että myös Eeron ja Petrin kajakki mahtui joten kuten siihen ja ukot pääsivät luikertelemaan kajakin istuma-aukkoihin.

Sitten vain melat käteen ota ja suunta noin puolen kilometrin päässä olevalle salmelle, josta alkoi Kerma-niminen lahti. Matalalla oleva vesi hankaloitti salmen ylittämistä. Syvyyttä ei ollut metriä enempää ja koko ajan sai varoa vain sentin veden pinnan alla olevia lukemattomia kiviä. No selvittiinhän siitä, vaikka joistain kajakeista jäivät kiviin "reviirimerkit". Kermaa kesti n. 700 m, jonka jälkeen se muuttui Ruokovirraksi. Nimi oli osuva. Järviruokoa oli molemmin puolin kapeaa virtaa tai paremmin sanottuna ojaa samoin kuin isokokoisia kiviäkin. Reittiä käytetään kuitenkin ilmeisen ahkerasti, sillä sen länsipuolelle oli tökätty pystyyn parinkymmenen metrin välein keppejä ikään kuin reimareiksi. Jollei halunnut tehdä tuttavuutta pohjan kiviin, oli parasta pysyä merkkien itäpuolella.

Melontarännimme kapeni hiukan ennen Ruokovirran ylittävää siltaa. Sillan alla oli ihan kunnollinen virtaus, joka kuljetti meidät Ruokoveden puolelle. Tähän loppui kansallispuisto ja moottoriveneiltä kielletty alue. Toisaalta kukaan järkevä ihminen ei edes yritä ajella konevoimalla Kermalla ja varsinkinkaan Ruokovirralla. Ihme kyllä, vähän ennen Ruokoveden siltaa oli länsirannalle vedetty jonkun moottorivene.

Sillan jälkeen alkoi n. 6 kilometrinen melonta pitkin kapeahkoa Ruokosalmea. Rannoilla oli kesämökkejä, mutta ne olivat järjestään tyhjiä asukeistaan. Pienoinen vastatuuli hidasti jonkin verran vauhtiamme. Saavuimme Hoikansaaren tienoille siinä neljän aikaan iltapäivällä. Kartasta näki, että saari oli kallioinen niin etelä- kuin pohjoispuoleltakin ja eteläpuolella oli lisäksi aika korkea jyrkänne. Tume ja Roope rantautuivat saaren itäpuoleiselle hieman huonohkolle rannalle. Me muut huusimme heille, että käymme vielä katsomassa löytyisikö eteläpuolelta parempia paikkoja rantautumiseen ja jos ei, niin tulisimme takaisin tänne.

Eteläpuolella olikin paremmat paikat ja kajakit kolisivat soralle n. klo 16.00. Tutkimme mahdolliset telttapaikat, joita ei tosin ollut kuin muutama, mutta se riitti meille. Tume ja Roopekin siirsivät kajakkinsa suosiolla itäpuoliselta rannalta tänne. Me muut olimme jo pysyttelemässä telttojamme kun kaverit miettivät mihin panisivat omansa. Roope sai ajatuksen, että kokeillaan tuota hieman ylempänä olevia kalliohyllyjä ja sinnehän se Haltin Alfa III pystytettiin.

Iltapäivä oli lämmin ja aurinkoinen ja uiminen maistui. Petri löysi uinnin jälkeen sopivan istuinpaikan kallionkielekkeeltä, joka oli vain muutama senttiä vedenpinnan alapuolella istuen siinä kuin maskuliinen vastine Kööpenhaminan pienelle merenneitopatsaalle.

Iltapuhteeksi Tume keksi kokeilla Petri uudenaikaisia tuluksia. Kipinät kyllä sinkoilivat, mutta tekniikassa tai jossain muussa oli vikaa, koska pienet kiehiset eivät syttyneet. Ei niitä tuluksia kannattanut kuitenkaan heittää pois vaan harjoitella lisää. Ties koska tätä taitoa oikeasti tarvitaan. Eero ja Roope lähtivät vielä kuvailemaan saaren luoteispuolen maastoa ja maisemia. Siellä löytyi kauniita, maisemaa myötäileviä vaaleanvihreään sekä violettiin vivahtavia isoja pallerojäkälämattoja. Illalliseksi syötiin hernesoppaa ja lettuja.

Hoikansaari - Kauko-Liena (ke 24.8.2011)

Aamu aukeni hieman utuisena, mutta lämpimänä. Aamiaiseksi syötiin puuroa ja sen jälkeen alettiin valmistautua pikkuhiljaa lähtöön. Emme pitäneet mitään kiirettä ja työnsimme venhot vesille klo 11.30. Seuraavaan yöpymispaikkaan, Pyttyvedellä sijaitsevaan Kauko-Lienan saareen ei ollut kuin n. vajaan 7 tai 8 km:n melonta riippuen siitä melooko Pyttyvedelle kiertäen Heinäsaaren vai kantaako kajakit Pukkelolahden ja Ahvenlahden välisen Risukangasharjun yli. Kantomatkaa ei ollut kartan mukaan kuin noin satakuntametriä ja korkeuseroa alle 20 m. Valitsimme jälkimmäisen vaihtoehdon ja työnsimme kajakit vesille. Hyväntoivonn... eikun Hyväsalonniemi jäi oikealla ja hetken melonnan jälkeen näkyikin n. 1 1/2 km:n päässä oleva Hyväsalmen silta.

Tähän saakka Kolovedellä näkemämme melojat olivat olleet Laajakaartessa tapaamamme pariskunta, saman paikan kauempaa ohittanut muutama meloja, Pitkäsaaren ohittanut yksinäinen meloja ja saksalainen nuoripari Pyylinojalla. Nyt tuli vastaamme yksinäinen miesmeloja. Kyselimme kaverilta koska hän oli lähtenyt Oravilta ja minne päin Kolovettä oli aikomus mennä. Ei minnekään huusi mies. ”Mie oon kesämökkiläinen tästä läheltä ja olen ihan vaan aamumelonnalla”.

Hyväsalmen silta läheni nopeasti. Petri ehdotti, että rantauduttaisiin hetkeksi sillan maavallin pohjoispuolelle. Hän menisi katsomaan olisiko tiellä näkyvän levähdyspaikan luona roskista, jolloin pääsisimme eroon kajakeissa kuljettamistamme roskapusseista. Tuli hukkareissu, sillä ei sieltä mitään roskista löytynyt. No jatkoimme matkaa vajaan kilometrin päässä olevalle Pukkelolahdelle, jonka hiekkarantaiseen pohjukkaan rantauduimme. Seppo lähetettiin tiedustelemaan, onko kajakkien kantaminen kannaksen yli järkevää ja mahdollista. Parin minuutin kuluttua Seppo tuli takaisin kertoen, että homma on helppoa kun heinän teko. Rannasta lähti polku, joka nousi kannaksella olevalle tielle. Siitä vaan yli ja laskeutuminen hieman jyrkkää polkua kannaksen länsipuoleiselle rannalle, siinä se. Näin tehtiin. Muiden kajakit kannettiin kahden miehen voimin, mutta Eeron ja Petrin kaksinmelottavaan tarvittiin pari miestä lisää. Ennen lähtöä kerättiin vielä talteen rannan läheisyydessä olevat herkku- ja punikkitatit iltaherkuttelua silmällä pitäen.

Aurinko lämmitti mukavasti ja tuuli puhasi leppoisasti. Ahvenlahti jäi nopeasti taakse ja reissu eteni kohti Kauko-Lienaa. Pyttyvedellä on hauskoja niemien, saarten ja luotojen nimiä kuten Hiekkapankka, Lokkiluoto, Satula, Pyttykivi, Laiskankanta, Hinkaloluoto, Ihamaniemennenä jne. Tuon määränpäämme olevan Kauko-Liena -nimen historia olisi myös hauska tietää.

Ohitimme Pyttykiven ja odotimme jo matalarantaisen Kauko-Lienan ilmestymistä näkyviin. Etuoikealla näkyi kyllä joku saari, mutta ei se näyttänyt siltä yhden metrin korkeudella järven pinnasta olevalta paikalta, mistä esim. Turhankävelijä on kertonut Koloveden 2002-melontareissullaan. Piti meloa hieman eteenpäin saaren länsipuolelle, jolloin sen pitkulaisesta muodosta pystyi päättelemään, että olimme tulleet perille. Muu porukka meloi rantaan, mutta Eero ja Petri meloivat vielä saaren ympäri ja rantautuivat sen itäpuolelle.

Kauko-Lienankin rannasta oli helppo päätellä, että vesi oli matalalla. Meidän kajakkimme olivat karkealla rantakivikolla ja varsinainen jo hieman nurmettunut hiekkaranta alkoi muutaman metrin päästä rantasorasta. Saari oli todella juuri niin kapea kuin olimme retkikertomuksista lukeneet. Samoin sen keskeltä löytyi jonkinlaisen rakennuksen betoninen perustan osa sekä tiilikasa ja muuta rakennusroinaa. Löydettiinpä vielä vanha, todennäköisesti jääkaapin ovikin. Sokerina pohjalla oli kyllä muovisesta terassituolista ja vessan pöntön osasta tehty liikuteltava kenttähuussi. Rakennelma oli pantu paikkaan, jossa sen läpi kasvoi nuori mänty.

Ajattelimme viritellä iltanuotion, mutta paikalla ilmeisen pitkään maanneet isot koivuhalot osoittautuivat käyttökelvottomaksi. Ilta kului jutellessa ja onkiessa. Varsinkin Petri oli varsinainen Kalastaja-Eemeli. Hän jaksoi värjötellä vedessä onkivavan kanssa vielä tummenevaan iltaan asti. Kaloja saatiin sen verran, että Seppo pystyi opettamaan halukkaille kalojen perkaustaidon. Eero ja Roope ottivat vielä ennen nukkumaanmenoa kuvia auringonlaskusta.

Kauko-Liena - Saunasaari - Oravi (to 25.8.2011)

Aamutoimet hoidettiin tutuilla rutiineilla, joiden jälkeen otettiin suunta kohti Nauvunselällä olevaa Kuusisaarta. Olimme ajatelleet ensin kantaa kajakit Laiskankannan yli, mutta niemi näytti hyvin tiheämetsäiseltä ja rannat sen verran kivikkoisilta, että päätimme kiertää Ihamanniemennenän suosiolla.

Luikahdimme Saunavuoren ja Niittysaaren välisestä salmesta Simosselälle, josta jatkoimme Pieni Nainen - ja Pieni Heposaari -nimisten saarten väliseen salmeen. Pieni Nauvunsaari näkyi jo oikealla. Ajattelimme kivikkojen vuoksi kiertää saaren sen eteläpuolelta, mutta Tume ja Roope sanoivat, että mennään vaan tuosta saaren pohjoispuolelta kohti Pieni-Mattia. Tällä saarellakin oli loma-asutusta ja isohkon terassin teko vielä kesken. Nälkä alkoi kurnia ja päätimme mennä lounaalle ensimmäiseen vastaantulevaan saareen, joka oli Saunasaari. Aiemmin ajateltu Kuusisaari oli sen eteläpuolella.

Saunasaaressa ei ollut nimestään huolimatta mitään saunaa muista rakennuksista puhumattakaan, mutta nämä korvaantuivat kohtuullisen hyvillä rantautumispaikoilla. Matalalla oleva vesi peitti niukin naukin ehkä vain parikymmentäsenttiä sen alapuolella olevan pitkälle ulottuvan kallionkielekkeen. Lounas lusikoitiin suihin ja vielä oli kaffeen vuoro ennen lähtöä seuraavalle yöpymispaikalle eli Tiheissalon ja Suuri Pahasaari -nimisten saarien välissä olevalla Kuusisaarelle. Suorinta tietä melottaessa matkaa sinne olisi n. 5,5 km mutta ajattelimme mennä sinne Tiheissalon ja Välisalon välisen kapean Välisalonsalmen kautta. Välisalon eteläpuolella oli kartan mukaan n. 50 m järven pinnasta kohoava jyrkänne, jota ajateltiin käydä katsomassa.

Meloimme ensin Kuusisaaren ja Murtosen välisestä salmesta Joutenveden isojen selkien suuntaan ja käänsimme keulat sen jälkeen Korkeasaaren ja Jänissalon väliseen salmeen. Sieltä jatkoimme Pieni Jänissalon ja Jänissalon välistä kohti Piippuselkää.

Määränpäämme läheni "uhkaavasti" vaikka päivä ei ollut vielä kovinkaan pitkällä. Mistähän lie tullut remmiläisille ajatuksia, että nyt tämä alkaa olla jo pakkopullaa. Kuusisaaresta ei olisi kuin n. 10 km:n melonta Oraviin. Onko järkeä jäädä enää sinne? Mahdolliset aktiviteetit olisivat uiminen, onginta ja kuvaaminen. No niitähän oli jo koettu. Remmin nuorten lapsien isillä oli varmasti myös hieman ikävä pikku palleroitaan. Olimme jo Välisalonsalmessa kun Eero soitti Oraviin Saimaa Holidaylle kysyen voisiko sen mökkivarauksemme siirtää huomisesta jo tälle päivälle. Se sopi ja sitten käännettiinkin kajakit kohti Oravia.

Mustikkasaaren luoteis- ja Hankasalon kakkoispuolen välissä oli metkan mallinen Sikoinleuat -salmi. Se on erittäin kivikkoinen ja matalalla vedellä tarkasti melottava. Otimme haasteen vastaan rauhallisina ja pian ylitimme Kangasvirran. Ohitimme Osinkokivet -nimisen luodon ja läksimme melomaan reimareilla merkittyä moottorivenereittiä pitkin määränpäätämme kohti.

Loppumatkalla Oraviin ei ollut mitään erikoista nähtävää ja kiinnityimme lopulta melontakeskuksen laituriin hieman ennen klo 16.00.

Kajakit vedettiin rannalle ja Eero meni kyselemään ensin kaupan ja sitten ravintolan aukioloaikoja ja ruokalistaa. Kauppa oli auki enää 15 minuuttia eli saunakaljat oli ostettava jostain kaupasta autonhakumatkalla. Kauppias kertoi, että Enonkosken kaupat ovat auki myöhempään. Mutta pahin oli vielä edessä. Ravintola oli sesongin ulkopuolella auki vain perjantaista sunnuntaihin ja nythän oli torstai. Talvella se olisi pelkkä tilausravintola. Nyt Eero meni Saimaa Holidayn miespuolisen edustajan puheille kysyen eikö täällä ole mitään auki olevaa ravintolaa. ”Ei ole, mutta mennäänpä kysymään kokilta jos hän voisi kuitenkin tehdä teille jotain”.

Kokki leikkeli keittiön puolella parasta aikaa perunoita ja kieltäytyi ensin parikin kertaa tekemästä mitään ylimääräisiä ruokia. Heidän uuninsa oli sitä paitsi rikki ja varaosat tulisivat vasta ensi viikolla. Lopulta kokki heltyi ja sanoi, että heille on tulossa eräs ryhmä syömään ja jos meille käy lehtipihvi, niin pääsemme syömään tämän ryhmän "siivellä". Sopihan se. Sovittiin, että Retkiremmi on paikalla klo 18.00.

Eero kipaisi muiden luo selittäen tilanteen. Muiden piti hakea vuokraamamme huvilan avaimet, sillä Sepolla ja Eerolla oli pikimmiten lähdettävä ajelemaan Sepon autolla Kirkkorantaan hakemaan sieltä Eero autoa. Muu remmi jäi luovuttelemaan sillä välin vuokraamiamme kajakkeja tykötarpeineen.

Ajomatkalla Kirkkorantaan pysähdyttiin Enonkoskella olevaan S-Markettiin ostamaan saunakaljat ja sipsit. Se kävi nopeasti, mutta pienoinen viivästys tuli siitä, että Hanhivirran lossilla oli aikataulun mukainen 15 minuutin tauko. Kun se oli ohi päästiin jatkamaan matkaa Kirkkorantaan. Perille päästyä Eero hyppäsi pitemmittä puheitta autoonsa ja lähti ajelemaan Oraviin päin Sepon seuratessa tiukasti perässä.

Matkalla Heikki soitti hieman väliaikatietoja Orvista. Pyydettäessä vuokratun huvilan avaimia, oli Saimaa Holidayn edustaja antanut ne ja sanonut, että se on sitten 290,- €. Heikki kysyi, että kahdestiko se yöpyminen pitää maksaa. Tämä on jo maksettu etukäteen. Edustaja pyyteli kovasti anteeksi ettei ollut huomannut tätä. Eikö ollut tieto kulkenut taaskaan yrityksen sisällä vai missähän oli vika? Ruokailun ajankohta saatiin sentään siirrettyä, sillä Eero ja Seppo eivät millään ehtisi paikalle ihan kello 18.00.

N. klo 18.15 kaarsivat autonhakijat melontakeskuksen pihaan ja saman tien lastattiin tavarat ja Heikki Eeron autoon loppujen remmiläisten astuessa Sepon kyytiin. Majapaikka oli n. kilometrin päässä. Se oli iso ja melko tyylikäs kaksikerroksinen hirsihuvila, jonka suuri saunaosasto oli erillisessä siivessä. Nopean vaatteiden vaihdon jälkeen ajettiin takaisin melontakeskuksen viereiseen ravintolaan.

Siellä istui jo illastamassa se ryhmä joka mahdollisti meillekin lehtipihvit. Tarjoilija/viinuri sanoi, että meidän annokset eivät olleet vielä ihan valmiit ja tilasimme niitä odotellessamme itsellemme bisset. Kyseltiin kyypparilta kaljoja odotellessamme miksi ravintola oli auki enää viikonloppuisin. Hän sanoi, että sesonki on ohi heti kun koulut alkavat. Tämähän on monen muunkin turistipaikan ongelma Suomessa.

Illallisen jälkeen käytiin vielä saunassa, jonka jälkeen ryhdyttiin katsomaan saksalaisen Schalken ja HJK:n välistä Euroopan-liigan lohkopaikan ratkaisevaa jalkapallo-ottelua. HJK:han oli voittanut kotonaan pelatun ottelun 2-0 ja odotuksemme olivat sen vuoksi korkealla. Schalke teki ensimmäisen maalin, mutta sitten Pukki pökki tasoituksen ja tunnelma nousi niin täällä Etelä-Savossa kuin Saksassa. Lopulta kävi kuitenkin niin kuin jotkut inhorealistiremmiläiset olivat ennustaneet. Huhhah huli, turpiin tuli ja peräti 6-1.

No, sehän on vain jalkapalloa. Pian kömmittiin omiin huoneisiin ja nukuttiin hyvät yöunet. Aamulla lähdettiin sitten ajelemaan etelään päin. Heikki vietiin matkan varrella mökilleen Mäntyharjulle ja muut matkasivat koteihinsa Helsinkiin ja Vantaalle.

Ensi vuonna olisi Retkiremmin 10-vuotisvaellus. Minne sitten mennään? Se selviää varmasti viimeistään ensi vuoden keväänä.

Jälkipuhe

Tämän melontareissun ansiosta meille jäi lajista miellyttävä käsitys. Näinhän se oli myös ensimmäisestä vaelluksestamme UKK-puistossa v. 2003. Molemmilla reissuilla hienot säät vaikuttivat matkanteon onnistumiseen. Se, milloin teemme seuraavan useampipäiväisen melontareissun, jää nähtäväksi, mutta ainakin lyhempiä tehdään joko kesämökeillämme tai jossain muualla.

Kolovesi on kokemattomalle melojalle mukavaa ja helppoa seutua, ainakin aurinkoisilla keleillä. Vesisadekaan tuskin haittaa navigointia, mutta saaret, maiseman yksityiskohdat ja taivaanrannan peittävällä sumulla matkanteko voi olla hankalampaa. Kompassilla ja kartalla pärjää aika hyvin, mutta kehnolla kelillä GPS:stä on helppo päätellä, missä ollaan sikäli mikäli käytettävissä olevasta kartasta voi mitata koordinaatit tai GPS:ssä itsessään on mahdollisuus käyttää ladattavia karttoja. Meillä on rannegepsit, joihin ei ole mahdollista ladata minkäänlaisia karttoja, eikä käyttöömme annetuista kartoista selvinnyt mikä karttadatum ja formaatti olisi pitänyt valita GPS-laitteissamme käyttöön, jotta olisimme voineet paikantaa sijaintimme saamistamme kartoilta. Muuten kartat olivat selkeitä ja yksityiskohtaisia.

Vuokravälineet kannattaa tarkastaa huolella ennen kuin panee nimensä paperiin. Vuokraehdoissa on nimittäin maininta omavastuusta mikäli kajakki vaurioituu vuokraajan huolimattomuuden tms. takia. Kajakkien tavaratilat eivät kuulemma ole täysin vedenpitäviä ja siksi vedenpitävät pussit ovat pakollisia.

Eeron ja Petrin kajakkikaksikon etuosan pohjassa oli pienen pieniä halkeamia, minkä vuoksi etutavaratilaan tuli vettä. Onneksi Eero oli hankkinut kaksi pienempää pussia, minkä vuoksi mm. toiseen niistä pussiin sullottu teltta pysyi kuivana. Päivittäiset melontamatkat eivät olleet muutamia tunteja pitempiä. Sen vuoksi kajakkiin vuotaneesta vedestä ei ollut kuin kosmeettista haittaa. Kokopäivämelonnassa ilman maihinnousuja vesimäärä olisi ollut varmaan ämpärillinen. Vuokraavan yrityksen pitäisi kyllä tarkastaa vuoraamiensa kulkuneuvojen kunto ennen eteenpäinvuokrausta. Näin toimivat ainakin autonvuokraajat.

Melomalla pääsee etenemään paljon nopeammin verrattuna jalkapatikkaan, eikä siinä väsy samalla tavalla. Oikealla melontatekniikalla eivät hartiatkaan kipeydy. Kajakkiin mahtuu myös aika paljon enemmän (ehkäpä turhaakin ?) tavaraa verrattuna rinkkaan. Etenemisnopeus mahdollistaa kokemattomallekkin melojalle helposti parinkolmenkymmenen kilometrin päivämatkan. Sen vuoksi esim. pelkkä Kolovesi on aika äkkiä melottu ja koluttu. Meillekin kävi tuon Käköveden kömmähdyksen jälkeen näin ja siksi vietimme Pitkäsaaressa pari yötä yhden sijaan.

Koloveden kansallispuiston maisemat olivat aika samanlaisia (vaikkakin kauniita) ja niihin "turtui" melko pian. Kajakin tasolta katsoen korkeatkaan paikat eivät erottuneet kunnolla muusta maisemasta. Nähtävää ei mielestämme ollut kamalasti ja varsinaiseen Saimaan saaristomaisemiin ja -tunnelmiin päästiin vasta Pytty- ja Joutenvedellä. Isojen, saarettomien selkien ylittäminen oli aika mielenkiinnotonta. Yhtään norppaa ei nähty koko reissulla tai ehkä ne näkivät meidät ja sukelsivat siksi äkkiä pinnan alle. Muutenkin eläinkunta pysytteli aika näkymättömissä. Pari kaakkuria nähtiin Pitkäsaaren liepeillä ja Joutenvedellä. Korppeja ei nähty, mutta raakuntaa kuului Mäntysalon metsistä.

Kansallispuiston virallisissa retkisatamissa on aika niukasti telttapaikkoja Kirkko- ja Hirviniemeä lukuun ottamatta. Tämä on syytä ottaa huomioon reittisuunnitelmien teossa. Meidän kokoiselle porukalle löytyi onneksi paikkoja niistä paikoista, missä yövyimme. Mitenkähän olisi suu pantu esim. Laajakaarteen ja Pyylinojan retkisatamissa, jos niissä olisi ollut meitä ennen jo muita? Molemmissa paikoissa oli lautaiset lavetit vain kahdelle teltalle ja meidän sakilla on käytössään kolme. Olisiko nukuttu kivikossa? No kaikki telttamme ovat kyllä "kolmen" hengen telttoja ainakin teoriassa, mutta kolmen miehen yöpyminen samassa teltassa on ahdasta ja se ei ole ilomme vaikka tilanne saattaisi ehkä naurattaakkin.

Pytty- ja Joutenvedellä löytyikin useampia sopivia saaria meidän kokoisen sakin yöpymiseen. Niissä ei ollut kuitenkaan mitään sellaisia "mukavuuksia" kuin kansallispuiston retkisatamissa, mutta jos on tottunut vaeltelemaan kotimaamme ja länsinaapurimaitteemme saloilla ja selkosilla, niin ei niitä välttämättä edes kaipaa.

Teksti: Eero ja Seppo

Kuvat: Roope, Eero, Tume, Seppo ja Heikki

Ilahdumme aina palautteesta, joten voit vaikka jättää meille tervehdyksen vieraskirjaan!
Siirry kuvagalleriaan katselemaan vaelluksen kuvat yksitellen tai diashowna!

Retkiremmi melontakurssilla 7.-9.6.2011

2011-06-13T20:35:00.006+03:00

Ei vara kajakkia kaada, mutta liika kurkottelu kyllä.

Aloitimme kurssin tiistai-iltapäivällä Natura Vivan melontakeskuksen tiloissa Helsingin Vuosaaressa tutustumalla ensin erilaisiin kajakkeihin kurssin ohjaajan Arhi Leveelahden opastuksella. Kyllähän noissa "purtiloissa" oli aika huimia eroja.

On siinä mistä valita tuumi Retkiremmi. Erilaisia pohjaratkaisuja

Myös istuma-aukoissa on eroja.

Heikki saa kurssitodistuksensa.

Tällä päässee pitkälle? "Kyllä lähtee", vakuuttaa Petri.

Vasta-alkajille löytyi hyviä ja turvallisia vaihtoehtoja ja jos/kun taidot ja ruokahalut sitten kasvavat, voi listalla valita huippuunsa viritettyjä ns. "raasereita" eli kilpakajakkeja, sekä pitkille reissuille suunniteltuja merikajakkeja. Tyvestä kuitenkin puuhun noustaan, eli me kannoimme rantaan aloittelijoille tarkoitetut "saippuakotelot", missä Arhi opetti meille oikean melonta-asennon, melaotteet sekä tietyt melontaan liittyvät perusasiat.

Tämän jälken kannoimme kajakit valmiusasentoon rantaviivalle. Siellä vedimme päällemme aukkopeitteet ja pelastusliivit, minkä jälkeen pujottauduimme kajakkimme istuimelle. Nyt piti vetää aukkopeite istuinaukon reunojen yli ja kiinnittää se aukon reunoihin. Tämä oli hankalampaa kuin mitä ensi alkuun kuvittelin, mutta onnistuihan se lopulta ja Arhi työnsi meidät sitten vuoron perään vesille, missä harjoittelimme äsken optetettuja asioita. Teimme illan aikana vielä mukavan melotareissun Kallahden selällä ennen paluuta Melontakeskukseen.

Keskiviikkona sukelsimme syvemmälle melonnan tekniikkaan ja Roope pääsi kokeilemaan miltä merikajakilla melominen tuntui. Me muut saimme allemme Zunami -merkkiset kajakit, joissa oli kunnon selkänoja ja muutenkin kajakki oli eri maailmasta verrattuna eiliseen "saippuakoteloon". Lähtö merelle tapahtui nyt laiturista, mikä vaati hieman eri otteita kuin rannasta lähtö, mutta Arhin esimerkin opastamana sekin sujui. Ainoa huonompi juttu tuossa Zunamissa oli tuo sinänsä hyvä selkänoja. Aukkopeitteen kiinnitys kajakin istuinaukon reunaan oli huomattavasti hankalampaa, sillä selkänojan korkeus yhdistettynä aukkopeitteen tiukkuuteen vaikeutti tuota toimenpidettä. Oli todella hankalaa nostaa selän puoleista peitteen osaa selkänojan yli. Lopulta sekin onnistui, minulta tosin Arhin auttamana.

Teimme päivän aikana noin 8 km pitkän melontaretken aina Villasaaren selälle saakka. Harjoittelimme kajakin ohjaamista etuperäsimellä ja kallistuksella. Piipahdimme reissun loppupuolella syömässä eväät Helsingin kaupungin omistamassa Malkasaaressa. Päivä alkoi jo kallistua illan puolelle, kun kajakkimme pohjat lopulta raapivat melontakeskuksen rantakiviä.

Torstaina puhuttiin vesiliikenteen säännöistä ja väylien ylityksistä sekä toimintana ryhmissä. Vesiliikennelain mukaan muiden vesillä liikkujien pitäisi väistää kanoottia/kajakkia. Arhi kyllä kehotti melojia olemaan varovaisia ja väistämään suosiolla muita. On parempi olla "väärässä" ja elossa kuin oikessa ja hukkuneena, sillä korkeassa aallokossa kajakkia on vaikea havaita esim. nopeasti liikkuvasta moottoriveneestä.

Harjoittelisimme reissun ja tämän viimeisen kurssipäivän päätteeksi vielä kuinka toimitaan, jos ja kun kajakki kaatuu ja melojan pitäisi päästä jorpakosta takaisin kajakkiinsa. Sitä ennen se pitäisi kuitenkin tyhjentää istuinaukon kautta tulleesta vedestä. Mitenkähän tuo kaikki oikein tapahtuisi?

Meloimme erään saaren eteläpuolelle, jossa Arhi kehotti meitä kokeilemaan kuinka paljon voimme kallistaa kajakkeja ennen kuin ollaan kaatumisrajalla. Nyt ei olisi kuitenkaan tarkoitus mennä niin pitkälle, että ne kaatuisivat. Merikajakkeja voi kallistaa aika paljon, mutta Zunamit ovat toisenlaisia. Ne ovat pohjan muodon vuoksi tukevia, eivätkä kallistele paljoa kovassakaan aallokossa, mutta sitten kun raja ylittyy, ne kaatuvat ilman, että meloja mahtaa asialle yhtään mitään. Tämän sai kokea meistä melkein saman tien Tume. Hän kallisti ja kallisti ja kallisti kunne PLUMS, äijä oli vedessä. No vesi oli lämmintä ja ukko saatiin nostettua Arhin avustamana takaisin vesipeliinsä.

Treenasimme vielä opetettuja asioita Ahvensaaren ja Kallvikin niemen välisellä kivisellä matalikolla. Huomasin, että Ahvensaaresta voisi kahlata matalan veden aikana Kallvikin nimelle. Meren pohja oli tässä alueella mukavan hiekkainen.

Nyt oli aika palata takaisin tukikohtaan ja harjoitella sitä, mitä Tume oli jo kantapään kautta oppinut. Meloimme ensin kuitenkin rantaan, jossa kuivaharjoittelimme Arhin ohjeiden mukaan tuota pelastautumista, jossa olisi osallisena pelastettavan lisäksi kaksi muuta melojaa.

Sitten olikin aika siirtyä tositoimiin veteen. Jakaannuimme kahteen kolmen hengen porukkaan ja jokainen meistä oli vuorollaan pelastettava, pelastaja sekä avustaja. Homma meni kummallakin ryhmällä hienosti ja meikäläinenkin nousi vedestä heittämällä takaisin kajakkiin. Arhi näytti meille lopuksi vielä kuinka pelastaudutaan yksin omaan kajakkiinsa, jos paikalla ei ole muita melojia.

Kuvien ottaminen kurssin aikana jäi hyvin vähiin. Syynä oli se, että kajakkien tavaraosastot eivät ole vedenpitäviä eli vesillä ollessa kameran (pokkari tai järkkäri) pitää olla itsessään vedenpitävässä pussissa/laitteessa, joita minulla ei ole. Digipokkarilleni voisin ostaa pussin, mutta Nikon D 300 -digijärkkärilleni vedenpitävä kotelo maksaa jo kameran rungon verran tai jopa enemmänkin, niin että sen hankkimista en edes harkitse. Sitäpaitsi digijärkkäreiden kotelot ovat kameramallikohtaisia, tarkoitettu enemmän sukelluskäyttöön ja tuskinpa edes sopivat jossain vaiheessa hankittavaan uuteen kamerarunkoon.

Itse kurssi oli kaiken kaikkiaan erittäin onnistunut. Ilmatkin olivat helteisen aurinkoisia ja tuulet leppoisia. Retkiremmi suosittelee kaikille melonnasta kiinnostuneille alkeiskurssin suorittamista, varsinkin jos ei ole ennestään melontakokemusta. Muutamat retkiremmiläiset ovat kyllä meloneet jonkin verran ennen kurssia, mutta näemmä virheellisellä tekniikalla.

Pelastautuminen oli meille kaikille ihan uusi ja huipputärkeä juttu. Ilman sen hallintaa voisi olla aika ankeaa uida elokuun lopulla vaikka Joutenvedellä pari kilometriä kaatuneen kanootin kanssa ennen kuin pääsisi rantaan...tou!

Vantaalla 13.6.2011

Eero

Uuden erilaisen reissun suunnitteluilta 26.3.2011

2011-05-05T13:58:00.009+03:00

Talvi oli vielä täällä pääkaupunkiseudullakin kunnolla voimissaan, kun Retkiremmi kokoontui Eerolle miettimään ensi syksyn reissua. Olimme tuumineet jo jonkin aikaa, että nyt pitää tehdä jotain muuta kuin vaeltamista ja tuntureille könyämistä ja remmiläisten mielipiteet olivatkin talven mittaan kääntyneet pikkuhiljaa kairoilta vesien tai maanteiden suuntaan.

Tämä jälkimmäinen tarkoittaa sitä polkupyörällä polkemista, mikä ei saanut kuitenkaan kovin suurta kannatusta ainakaan nyt, mutta sekin homma tehdään varmasti joskus toiste. Kova maa ei houkutellut tällä kertaa ja kanoottireissu alkoikin tuntuntua houkuttelevalta vaihtoehdolta. Päätettäväksi jäi vain se minne sitten menntäisiin.

Retkiremmi suunniteluillassa.

Oltiin juteltu Saimaasta, Lapin joista, Hartolasta Tainionvirtaa pitkin Päijänteelle melonnasta, Hossasta ja Inarijärvestä. Yksi sun toinen oli käynyt kevättalven aikana melonta-aiheisillä nettisivuilla, joissa oli kertomuksia yllämainittujen alueiden melontareissuista ja -mahdollisuuksista.

Ensi alkuun päädyttiin mielenkiintoisen tuntuiseen Inarijärveen, mutta myöhäinen reissuajankohtamme elokuun loppupuolella, järven valtava koko aavoine selkineen ja veden kylmyys tuohon aikaan yhdistettynä vielä kokemattomuutemme lajiin, saivat meidät toisiin aatoksiin.

Kohteita selvitellessä...

Pähkäilimme vielä eri vaihtoehtoja ja lopulta päädyimme tekemään Retkiremmin ensimmäisen kunnon kosketuksen melontaan Joutenveden ja Koloveden saaririkkaissa järvimaisemissa.

Petri hoiteli meille kajakit ja tarpeelliset rensselit SaimaaHoliday Oravi, Oravi Outdoor Centeristä. Me valitsimme Petri kanssa kahden melottavan "long nose" -kajakin ja muut sitten yksin melottavan. Meistä tuo kahden melottava tuntui paremmalta vaihtoehdolta vähän niin kuin tandem -polkupyörä vs. yksinpojettava pyörä. No viikon melonnan jälkeen ollaan sitten viisaampia valinnan järkevyydestä.

Leppoisaa melontaa Tainionvirralla

Koska meillä kaikilla on aika vähän kokemusta melonnasta, rantautumisesta ja varsinkin siitä, miten kajakista pääsee ketterästi pois sen kaaduttua ja könyämään siihen sitten takaisin, niin kunnon koulutus olisi paikallaan.

Roope hoiteli asian ja kun hän sai järjestettyä Retkiremmille vielä ihan ikioman privaattikurssin Helsingin Vuosaaressa toimivaan Natura Vivaan, niin johan alkoi reissukuume poltella.

Uutta on aina mukava kokeilla ja pääasiahan on ettei polje tai melo :) paikallaan a lá Tuomari Nurmio.

Vantaalla 05.05.2011

Eero

Kebnekaise 2010 - tukikohtavaellus Ruotsin huipulle

2010-09-25T12:54:00.011+03:00

Retkiremmi ei taida olla jostain syystä "vanharouva" Kebnekaisen suosiossa, tai sitten tämä oli vetänyt herneet nenäänsä kuultuaan, kuinka olimme kehua retostelleet nettisivuillamme sen serkkua Akkaa, pikkuserkkua Nijakia ja yleensä Stora Sjöfalletin ja Sarekin maisemia 2009-vaellusreissullamme ja varsinkin silloin vallinneita ankean alun jälkeisiä loistavia kelejä. Tämä on vaelluskertomus Retkiremmin vuoden 2010 vaelluksesta Kebnekaisen maastossa - tervetuloa mukaan!

Tunturipuro syöksee vettä Skarttoaivin rinteillä.

Tämän vuotisen, alunperin 8-päiväiseksi suunnitellun yhdistetyn Kebnekaisen huiputus- sekä Tarfalan -reissumme ilmat olivat lähes yksi yhteen vuoden Kebnen 2006 vaelluksemme kanssa, tuttua tutumpaa sadetta ja sumua. Kaupanpäällisenä saimme kokea myös aavistuksen lähestyvästä talvesta, sillä eräänä yönä n. 800 mpy olevan leirimme ympäristö oli vastasataneen lumen peitossa ja huiputuspäivänä Kebnen eteläinen jäätikköhuippu oli piiloutunut n. 20 - 30 cm lumikerroksen alle, mutta siitä ja muusta lisää tuonnempana.

Vaellus päiväkohtaisesti

Helsinki - Kolari (pe 20.8.2010)

Autot ajettiin hyvissä ajoin autojunanvaunuihin, jonka jälkeen marssimme perinteiselle lähtökebabille Helsingin Asematullelissa olevaan Chilli -pikaruokapaikkaan.

Mätöt upposivat nopeasti vatsoihin ja meille jäi vielä hetki aikaa käydä tarkistamassa Helsingin asemaravintolan olutkirjo. Sitähän kyllä löytyi, mutta paikka oli nyt aika hiljainen verrattuna kaikkiin edellisiin reissunaluskäynteihin ko. paikassa.

Juna lähti aikataulun mukaan klo 21.27 kohti Kolaria. Nyt vain perinteet kunniaan eli lähtökaljapurkkien aukaisut. Mutta mitäs mitäs, Calle Carlsbergin sijaan remmiläisten purkit olivatkin nyt Sandelsia, Heinekinia, Velko Popovitsea ja Laitilan Kukkoa, kaikki sinänsä kyllä erinomaisia oluita (varsinkin Kukko ja Velko, mutta se on vain Eeron henkilökohtainen mielipide).

Kaikkein kauimmaksi linjalta livenneeksi paljastui Heikki, joka oli siirtynyt "hajuvesiin" :-D skoolaten puolimakealla siiderillä. No ainakin se oli viileää ja märkää.

Siirryimmekin siitä pitemmittä puheitta ravintolavaunuun "vielä yhdelle", sillä ilta oli jo pitkällä ja aamulla oli edessä ajomatka Kolarista Nikkaluoktaan.

Juttelimme tulevasta, sekä myös menneistä reissuistamme, kun läheisestä pöydästä kysyi joku, että oletteko te Retkiremmi? Vastasimme hieman hölmistyneenä olevamme juuri se. Nämä kaksi kysyjää, Eero ja Teemu liittyivätkin saman tien seuraamme. He kertoivat tunnistaneensa naamamme nettisivuiltamme ja olivat innostuneet v. 2008 Stora Sjöfallettiin ja Sarekiin tekemästä valluksestamme sen verran, että päättivät käydä itse tutkimassa paikan. Kerroimme omista kokemuksistamme ja vertailimme kartalla heidän reittivaihtoehtoja omiimme.

Kaverit olivat suunnitelleet jättävänsä autonsa Suorvaan ja jatkavan siitä bussilla Ritsemiin, josta vielä samana päivänä mentäisiin reittiveneellä Änonjalmeen. Sieltä matka jatkuisi kohti Ruohtesvaggea ja Sarekia. Tarkoituksena oli myös käydä huiputtamassa joitain alueen tuntureita, sekä käydä myös jäätiköillä.

Ennen tätä he olivat käyneet Haltille. Kerroimme meidän vaatimattomien kokemuksiemme Ruotsin suurtuntureista olevan, että ne ovat oikeasti vuoria ja ääriolosuhteissa äärettömän paljon haastavampia verrattuna meidän Yliperäämme ja UKK-puistoon ja varsinkin Sarekin olevan aika tylyn paikan, jos ilmat heittäytyvät oikein hankaliksi. Totesimme kuitenkin, että varovaisuudella, harkitsevuudella ja hyvillä varusteilla sekä riittävällä ruoalla hommasta kyllä selviää. Juttua olisi riittänyt vaikka kuinka pitkään, mutta kuten aina, aika riensi turhan nopeasti. Toivotimmekin kavereille tsemppiä ja painuimme itse pehkuihin.

Kolari - Nikkaluokta - Tuolpagornin alue (Leiri) (la 21.8.2010)

Juna saapui Kolariin 11.24. Autojen purku sujui nopeasti ja suunnistimme lounaalle tuttuun hotelli Kolariin. Valitsimme listalta kermaisen lohikeiton. Pääsimme jatkamaan matkaa vajaan tunnin kuluttua ja ylitimme valtakunnan rajan klo 12.26. Ajoreitillä oli useita matkantekoa hidastavia työmaita, mutta onneksi meillä oli reservissä runsaasti aikaa. Saavuimme Kiirunaan klo 13.50. Käväisimme pikaisesti keskustassa pankkiautomaatilla, sillä Tumen oli vielä vaihdettava eurojaan kruunuiksi.

Sää Kiirunassa oli lähes identtinen neljän vuoden takaisen kanssa, eli tummia pilviä ja tihkua. Niiden saattelemina ajelimme Nikkaluoktaan, jonne saavuimme n. klo 15.00. Sää jatkui pilvisenä ja sateen uhka suorastaan roikkui ilmassa. Meillä oli hyvää aikaa ennen helikopterin lähtöä Kebnekaisen tunturiasemalle ja menimme siksi punnitsemaan rinkkamme.

Painot olivat seuraavat: Petri 24 kg, Tume 23 kg, Seppo 23,5 kg, Heikki 21 kg, Roope 28 kg ja Eero 27,5 kg. Eeron ja Roopen rinkkojen painoon sisältyy tukevien Nikon D300 digijärkkärien ja niiden objektiivien painot á n. 2,5 - 3 kg/ukko. Heidän Savotta-putkirinkat ovat myös nettopainoltaan raskaimmat. Äijien mielessä on kyllä käynyt silloin tällöin kerettiläinen ajatus hankkia reissuille kevyemmät rosnat.

Helikopteri lähtisi klo 17.10 ja menimme hyvissä ajoin sen lähtöpaikalle varaamaan paikat ja maksamaan matkamme. Se olikin mielenkiintoinen juttu, sillä kaikki me, erästä ruotsalaista matkustajaa lukuunottamatta, maksoimme lennon hinnan käteisellä ja vieläpä Ruotsin kruunuilla. Kasööri (joka oli eräs yhtiön pilooteista) laski moneen kertaan meidän jokaisen jo kertaalleen kassatiskille laskemmamme setelit. Kallaxflyg on tottunut ilmeisesti siihen, että matka maksetaan käteisen sijaan yleensä muovirahalla. Toivottavasti tämän pilotin lentotaidot ylittävät hänen päässälaskutaitonsa.

Edellinen juttu ei ollut kuitenkaan mitään verrattuna rinkkojen ahtaamisesta kopteriin. Tästä muodostuikin varsinainen ohjelmanumero johtuen kopterin varsin rajallisista tavaratiloista. Pilotti manaili Savotan putkirinkkojamme, jotka mahtuivat vain tiettyyn tavaraluukkuun ja vain tietyssä asennossa. Kaikista rinkoista jouduttiin irrottamaan myös teltat yms. korkeutta lisäävät härvelit.

Kamat saatiin kuitenkin tungettua kopteriin ja alkoi ikimuistoinen, joskin kohtuullisen arvokas (700 SEK/ nuppi, kesto 5 min), lento Nikkaluoktasta Kebnekaisen tunturiasemalle. Saavuttuamme perille kävelimme n. 2,5 km matkan kohti Tuolpagornia ja pysähdyimme sitten etsimään telttapaikkoja.

Löysimme sopivan tasankoalueen ja pystytimme leirin siihen. Keittiömestarimme ryhtyivät tämän jälkeen illallisen valmistamiseen. Ensimmäiset sadepisarat ropisivat päällemme jo telttojen pystytyspuuhan aikana, eli sunnuntaille ennustettu koiranilma oli alkamassa hieman etuajassa. Pääsimme kuitenkin pujahtamaan makuupusseihin suhteellisen kuivina ja valmistautumaan näin henkisesti tuleviin koitoksiin.

Eero oli huomannut jo patikointimatkallamme tänne, että alueella olevat vuoristopurot ja -virrat olivat huomattavan vähävetisiä verrattuna neljän vuoden takaisiin aikoihin. Tietyllä tavalla se oli hyvä asia Kittelbäckenin ylityksen kannalta, mutta tosaaalta se hankaloitti juomaveden saatavuutta huiputusmatkalla.

Leiri - Fjällstationen - Leiri (su 22.8.2010)

Ei tarvinnut mennä edes ulos teltasta varmistuaakseen, mitä korvat olivat kuulleet koko yön. Sääennuste piti valitettavasti paikkansa. Vettä tuli tasaisesti taivaalta näkyvyyden rajoittuessa ajoittain vain muutamiin kymmeniin metreihin. Sää oli juuri niin kehno kuin oli ennustettukin. Tämä tarkoitti Kebnen huiputuksen siirtymistä seuraaville päiville ja ainakin aamiaisen nauttimisesta nyt sisätiloissa eli teltan ahtaudessa.

Lounaaksi nautittiin jälleen lohikeittoa, joka oli tämänvuotinen ns. Sepon spessuateria. Lohen kuivaaminen kuivurilla oli onnistunut mukavasti (joskin aikaa siihen kului n. 24 h) ja perunasipulisekoituksella, parmesaanilla, maitojauheelle ja peruskalamausteilla höystettynä siitä saatiin onnistunut makukokemus perinteisten patojen ja Realien/Raittereiden rinnalle.

Kulutimme aikaamme ratkomalla ristisanatehtäviä (kiitos Heikille runsaasta lehtivalikoimasta), pelaamalla korttia tai muuten vain makuupusseissa pötkötellessä. Teltoissa makoilu alkoi kuitenkin pitkästyttää ja siksi päätettiin piipahtaa tunturiasemalla tutustumassa sen tarjoamiin palveluihin.

Sateinen päivä ei tarjonnut sielläkään sen suurempia elämyksiä kuin parit Kebnekaise -oluet ravintolassa ja toiminnalliset odotukset siirtyivätkin tuleville päiville. Valokuvauksen kannalta kulunut sunnutai oli totaalinen pannukakku. Kuka sitä nyt pelkkää sumua kuvailisi?

Leiri - Skartoaivi - Fjällstationen - Leiri (ma 23.8.2010)

Heräsimme tuttuun ropinaan ja totesimme kelitilanteen säilyneen eilisen kaltaisena. Sääennuste, joka tarkistettiin netistä kännykällä, lupaili sateen loppumista klo 9 aikoihin, mutta ilmojen valtias ei näyttänyt piittaavan tästä. Sade vain jatkui ja säätieteilijät justeerasivat ilmeisen epätoivoisina :-D ennusteitaan. Varsinkin sateen loppumisajankohtaa siirrettin eteenpäin tunti tunnilta.

Puolen päivän jälkeen sade lopulta taukosi ja lähdimme tutustumaan lähialueen maastoon. Sieltä löytyikin varsin näyttäviä vesiputouksia sekä maamerkki nimeltä Meditationsplats eli vapaasti suomennettuna mietiskelypaikka. Reittimme kulki alas Ladtjovaggen laaksoon, josta kiviä pitkin yli Ladjujåhkan ja Elsas bron kautta lopulta tunturiasemalle. Vuokrasimme sieltä jääraudat á 110 SEK (= alennettu hinta Suomen Ladun jäsenille, kannattaa siis olla jäsen, heh). Nämä olivat olleet tarpeen v. 2006 reissullamme, kun kapusimme Kebnen eteläiselle, silloin lähes peilijäässä olevalle huipulle.

Kävimme myös saunassa, jossa lämpötila oli tosin vain n. + 50 ℃. Ruotsalaiset eivät heitelleet lainkaan löylyä, joten Suomi-poikien piti tarttua asiantuntijoina asiaan valelemalla löylykauhalla vettä kiuaskiviin. Ruotsalaiset nyökyttelivät päitään toisilleen todeten, että "ja, ja se nu hur finnarna kan den här saken".

Lämpöä saatiin jonkin verran lisää, mutta koska kiukaan termostaatti oli säädetty mihin oli, niin ei se paljoa auttanut. Mieleenpainuvan saunomiskokemuksen viimeisteli lämpimän veden loppuminen varaajasta ja pesutoimitusten suorittamisen siitä johtuen hyytävän kylmällä vedellä. Saunaoluset oli joka tapauksessa ansaittu ja niiden jälkeen suuntasimme leiriin valmistautumaan tiistaihin, joka olisi kelitilanteesta riippumatta Kebnen huiputuspäivä.

Ai niin, tunturiaseman vastaanoton ilmoitustaululla oli varoitus, että Kittelbäckenistä ei saisi ottaa juomavettä kuten ei myöskään Nya Toppstuganin ympäristöstä. Edellisessä oli kaksi poronraatoa ja jälkimmäisen ympäristöstä löytyi runsaasti ihmisten jättämää "sitä itseään". Tämä varoitus jätti hieman mietityttämään kuinka nousupäivän juomavesitarve hoidettaisiin.

Leiri - Kebnekaise - Leiri (ti 24.8.2010)

Herätys oli klo 5.30, jotta huipulla käyntiin jäisi riittävästi aikaa. Aamu aukesi hartaista toiveistamme huolimatta harmaana, pilvimassan alareunan ollessa leiripaikkamme tasolla. Tulevan huiputuksen haastavuus oli tiedossa ja siksi lusikoimme vatsoihimme runsaasti puuroa ja jyrsimme kunnolla metukkanäkkäreitä.

Lähdimme matkaan päiväreput pakattuina ja positiivisin mielin ja klo 7.30. Juomavesiongelma ratkaistiin siten, että jokainen täytti omat juomapullonsa ja Petri kantoi lisäksi repussaan täysinäisen 5 litran vesipussin.

Mitä ylemmäksi kipusimme Tuolbagornin ja Kebnetjåkkan välistä polkua, sitä alemmaksi laski lämpötila. Ensimmäiset lumilaikut ilmaantuivat maisemaan kivutessamme kohti Tuolpagornin ja Vierramvaren välistä satulaa. Tämä merkitsi, että edellispäivien vesisateet olivat tulleet ylempänä alas pääosin lumena. Satulassa maa olikin jo enemmän tai vähemmän lumen peitossa. Vielä oli kiivettävä sakenevassa pilvimassassa jyrkkää ja liukasta polkua pari sataa metriä ylempänä olevan Vierranvaren hupulle, jossa söisimme lounaan.

”Huipulla tuulee”, oli tässäkin tapauksessa täyttä totta, mutta tämän lisäksi vielä kylmää. Kivet olivat jäässä ja maa lumen peitossa lämpötilan ollessa selkeästi pakkasen puolella. Tässä vaiheessa Heikki ilmoitti päätöksestään palata lounaan jälkeen leiriin ja jättää huiputusurakka jäljelle jäävän viisikon tehtäväksi.

Lusikoimme Realit vatsoihimme sormet ja varpaat kohmeisina, minkä jälkeen matka jatkui pari sataa metriä alempana olevaan Kaffedalenin laaksoon. Sinne johtava polku oli luminen sekä jäinen ja pitikin olla koko ajan todella tarkkana, ettei jalka lipeäisi. Isotkaan kivet eivät olleet totutusti kovin stabiileja ja vierivät aika ajoin jalan alta pitkin rinnettä.

Kaffedalenissa oli muutamia vaeltajia purkamassa leiriään. Mahtoi kavereilla olla siellä aika karut olosuhteet. Kivinen, alkumatkalla suhteellisen jyrkkä ja nyt hyvin talvinen polku nousi tuttuun tapaan ylös Nya Toppstuganille päättyen lopulta eteläisen huipun, tällä kertaa lumen peitossa olevalla jäätikköharjalle, minkä vuoksi se oli kiivettävissä mainiosti ilman jäärautoja.

Petri murisi, että koska hän oli kantanut raudat tänne saakka, niin hän kiinnittää ne ihan vain periaatteessa kenkiinsä. Viimeisen ponnistuksen jälkeen saavutimme huipun n. klo 13.30. Taivalta oli tehty siihen saakka n. kuusi tuntia liikeajan ollessa reilut 3,5 tuntia. Lämpötila huipulla oli huomattavasti korkeampi kuin matkan varrella alempana. Aurinko pilkisteli aika ajoin ohuen jääkiteisen pilvimassan lävitse aiheuttaen kuumotusta erityisesti verkkokalvoille (aurinkolaseille olisi ollut käyttöä).

Näkyvyys huipulta ei ollut kaksinen. Välillä pilviverho oheni sen verran, että näimme pilkahduksia mm. Drakryggenin huipusta. Huipulla kävi meidän lisäksemme paljon muitakin - pääosin kuitenkin ruotsalaisia seurueita. Kebnekaise on armoton, sillä läheskään kaikki yrittäjät eivät olleet päässeet maaliin saakka, vaan olivat todenneet huiputuksen vallitsevissa olosuhteissa liian haastavaksi ja päätyneet siksi jättämään leikin kesken. Näitä vaeltajia tulikin nousumatkallamme vastaamme runsain mitoin.

Paluumatkalle lähdettiin raskaasta kapuamisesta huolimatta hyvissä voimissa ja huikeissa fiiliksissä: Roopelle ja Eerolle visiitti Kebnen huipulla oli toinen kun taas Petri, Seppo ja Tume kokivat tämän ikimuistoisen hetken ensimmäistä kertaa.

Saavutimme paluumatkallamme Kaffedaalenissa yöpyneen virolaisen seurueen, jonka erään naisjäsenen kanssa vaihdettiin patikoinnin lomassa muutamia ajatuksia. Hän tiedusteli, olimmeko tarvinneet huiputuksessa ”kasseja”. Roope sanaili kysymyksestä yllättyneenä jotain repuistamme ja leirissä odottavista rinkoista, ihmetellen samalla mitä nainen oikeastaan tarkoitti. Pian kuitenkin selvisi, että Virossa jäärautoja kutsutaan kissoiksi (jääraudan muoto muistuttaa raapivaa kissän käpälää) ja että kissa on eestiksi ”kass”. Matkailu todellakin avartaa – tässä tapauksessa sukulaiskielemme tuntemusta.

Palumatka leiriin tuntui huomattavasti pidemmältä ja raskaammalta kuin huipun suuntaan eteneminen ja Tuolpagornin rinteiden jyrkimmissä kohdissa reisilihakset joutuivatkin sitten tositoimiin. Lisähaastetta toi vasta-alkanut vesisade, joka liukasti jyrkän rakan vaarallisen petolliseksi. Eero saikin tästä tuta, kun kivet liukuivat yhtäkkiä jalkojen alta ja äijä lensi selälleen. No ei siinä käynyt sen kummemmin, mutta tappiota tuli haljenneen muovimukin muodossa.

Viimein, vajaan 11 tunnin matkaamisen jälkeen olimme takaisin leirissä, siteeraten kulunutta sanontaa, ”väsyneinä mutta onnellisina”. GPS:stä tarkistettiin todelliseksi liikeajaksi 5 h 40 min. Korkeuseroa leiripaikalta huipulle oli n. 1300 m ja kokonaisnousua Kaffedaalenin laakson n. 200 m pudotus huomioiden n. 1500 m.

Illan päätteeksi nuorisoporukka kävi tunturiasemalla palauttamassa sinne vuokralla olleet jääraudat ja piipahtaen siinä samalla huiputusoluella vaariosaston jäädessä vapaaehtoisesti leirivahdeiksi. Kello oli jo yli iltayhdeksän ja hämärä laskeutumassa Ladtjuvagge -laaksoon, kun nuoriso-osasto kapusi takaisin leiriin palautuakseen huiputuspäivän mittavasta rasituksesta, josta kertoi mm. Eeron Polar F11 -sykemittarin näyttämä hänen huiputuspäivänä kuluttamansa 7550 kilokalorimäärä.

Leiri - Fjällstationen - Nikkaluokta (ke 25.8.2010)

Yöllä muuttui jo turhankin tutuksi telttojen katossa kuulunut ropina rahinaksi. Vesisade oli muuttumassa lumisateeksi. Tuntui ihan kuin Kebnen rinteiden kylmyys olisi hiipinyt perässämme leiriin. Taivaalta tippunut lumi oli sulanut aamulla, mutta jäljelle jäi hyytävä kylmyys sekä tasaisin välein toinen toisiaan seuranneet, leiriämme ja laaksoa piiskanneet lumikuurot.

Alkuperäiseen matkasuunnitelmaan kuului siirtyä Kebnen huiputuksen jälkeen Tarfalan lähimaisemiin, jossa viettäisimme pari yötä. Seuraavan aamun puurot lusikoitiin vatsoihin lumisateen saattelemana. Silloin meissä heräsi kysymys Tarfalan visiitin mielekkyydestä, varsinkin kun valokuvauksen kannalta oleellinen poutasää loisti edelleen poissaolollaan. Keskustelimme eri vaihtoehdoista ja pian nousi vahvimmaksi ehdokkaaksi koko Tarfalan skippaaminen ja paluu sivistykseen aikaistetussa aikataulussa. Ensin piti kuitenkin selvittää helikopterin lentoaikataulu, Nikkaluoktan majoitustilanne, sekä olisiko Oulusta lähtevässä autojunassa tilaa.

Purimme vähin äänin leirin, jossa olimme viettäneet neljä yötä ja pian olimme matkalla tunturiasemalle selvittelemään siellä paluumatkan kuvioita. Ketään meistä ei innostanut yksitoikkoinen patikointi/veneyhdistelmä Nikkaluoktaan. Tunturiasemalla saimme kuulla, että helikopteri oli lopettanut tämän viikon alusta klo 17.00 lennot. Seuraava aikataulun mukainen lähtö olisi vasta seuraavana aamuna klo 9.00. Soitimme Kallaxflygin toimistoon Nikkaluoktaan asiasta ja iloksemme saimme kuulla tilauslennon olevan järjestettävissä. Kun onnistuimme varaamaan Nikkaluoktasta vielä kuuden hengen mökin seuraavaksi yöksi ja Oulusta autojunapaikat, alkoi paluumatkan käsikirjoitus ollakin kasassa.

Kopteri saapuisi noutamaan meitä vasta klo 17.00 ja sen vuoksi meillä oli hyvää aikaa valmistaa ja syödä lounas Kebnen tunturiaseman "ulkoterassilla". Kopteri saapui sitten ajallaan ja hetkessä olimme Kallaxflygin toimistolla höyläilemässä luottokorttejamme vastineeksi reissun toisesta helikopterilennosta.

Arvailimme mitä tällainen helikopteri mahtoi oikein maksaa. Rohkaisimme mielemme ja tarkistimme finassipuolen pilotilta. Hänen hämmentynyt vastauksensa ylitti monikertaisesti kaikki arvauksemme - 18 000 000 SEK, kääk! Jälkeenpäin tuumasimme, että mahtoikohan pilotti ymmärtää kysymyksemme niin, että olimme mieltyneet kyseiseen menopeliin siinä määrin, että harkitsimme jo oman kopterin hankkimista Retkiremmin käyttöön :-D, mene ja tiedä.

Täytyy vielä kertoa yksi pikku juttu paluulennostamme, jonka pilotti ei ollut alkuunkaan yhtä kyvykäs pakkausmestari verrattuna tulomatkan kaveriin, joka tunki kaiken kaikkiaan seitsemän vaeltajan rensselit helikopterin todella ahtaan näköisiin säilytysluukkuihin.

Paluulennolla meitä oli vain me kuusi retkiremmiläistä, mutta Roopen rinkkaa ei saatu siitä huolimatta mahtumaan kopterin säilytyslokeroihin. Mutta no hätä! Kebneltä lähtikin meidän vispilän lisäksi toinenkin kopteri, jossa oli pilotin lisäksi matkustajana vain eräs Kallaxflygin söpö naispuolinen edustaja ja ainoana matkatavarana oli Roopen rinkka.

Ok, kaupunkilegendojen mukaan Elviksellä oli kuulemma keikkamatkoilla aina kaksi Cadillacia, toinen hänelle itselleen ja toinen kitaralle. Tämä oli nyt kuitenkin ihan "peanuts" verrattuna Roopen rinkan kuljettaneen n.1,8 miljoonaa euroa maksavan helikopterin kyytiin. Tästä riittää varmasti juttua vielä lastenlastenlapsillekin :-D.

Eero sai napattua helikopterilennolla vielä kuvan Tarfalan puolella näkyvistä Kebnekaisen itäisistä jäätikkörinteistä, joihin tarkempi tutustuminen jäi tälläkin kertaa taas vain haaveeksi. Ehkä joskus toiste tai sitten ei...

Ennen pastapataillallista kävimme Nikkaluoktassa vielä saunassa huuhtomassa pois reissun pölyt ja rasitukset. Jo totuttuun ruotsalaiseen tapaan sauna oli vain puolilämmin :-(, hyvä jos tällä kertaa edes sitäkään. Lämmintä vettä sen sijaan piisasi riittämiin, tosin vain kolmen minuutin jaksoissa pudottamalla 10 SEK:n kolikko suihkuautomaattiin. Illallisen jälkeen tuijottelimme televisiosta vielä tovin jalkapalloa nauttien kodikkaan mökkimme lämmöstä ja melkoisesta kontrastista aamun lumisateessa kärvistelylle.

Nikkaluokta - Oulu - Helsinki (To 26.8.2010 ja Pe 27.8.2010)

Hyvin nukutun yön jälkeen olikin sitten kotiinlähdön aika. Lusikoimme vatsoihin aamiaismyslit mehukeiton kera, pakkasimme tavaramme ja läksimme ajelemaan Ouluun, jossa autojen lastaus junaan alkaisi klo 20.00.

Koukkasimme paluumatkalla Jällivaaraan syöden siellä lounaan pizzeria Manuelassa. Toinen tauko pidettiin vasta Torniossa ja pian oltiinkin Oulun autojuna-asemalla lastauskäskyä odottamassa.

Kun autot oli saatu junaan, olikin jälleen tankkauksen aika – raskasta ja kuluttavaa tuo autossa istuminen. Ruokapaikaksi valikoitui Hotelli Turistin yhteydessä toimiva Oskarin kellari, jonka tunnelmallisessa miljöössä nautimme mm. naudan maksaa, etanoita ja Hawajinleipiä.

Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi, ja pian seurueemme marssi junaan, jossa odottivat VR:n "salaisten sinisien" makuuvaunujen lämpimät ja pehmeät vuoteet. Unen tuloa odotellessa olikin sitten hyvää aikaa kelailla reissumme mieleenpainuvimpia tapahtumia ja hetkiä. Kaikkien ajatukset siirtyivät varmasti ainakin hetkeksi myös tulevaisuuteen: ”Minne suuntautuu ja minkälaisella teemalla toteutettaisiin Retkiremmin seuraava reissu vuonna 2011?”. Aika näyttää.

Juna saapui perjantaiaamuna Helsingin rautatieasemalle ihan aikataulussaan. Tume oli hypännyt kyydistä jo Pasilassa. Me muut ajelimme koteihimme Vantaalle, jossa alkoivat reissun arkisemmat jälkipyykit eli vaatteiden pesut, telttojen ja makuupussien puhdistukset ja tuuletukset, kenkien hoidot.......ja silleen.

Teksti: Eero ja Seppo

Kuvat: Roope, Eero, Petri, Seppo ja Heikki

Postscriptum

Toteutuneen reissumme lyhyys sekä Tarfalan jääminen hamaan tulevaisuuteen otti kaikkia päähän, mutta tietyllä tavalla siinä kävi näin jälkikäteen ajatellen onni onnettomuudessa. Eeron oikean yläikenen poskihammas tuntui kosketusaralta jo torstaipäivän ajomatkalla Nikkaluoktasta Ouluun. Koko yöllisen junamatkan hammasta särki ja Buranaa kului.

Perjantain ja lauantain välinen yö oli yhtä tuskaa ja lauantaiaamuna oli pakko mennä HYKS:in Haartmannin sairaalassa sijaitsevalle hammaslääkärin päivystysklinikalle. Lääkäri totesi sen, minkä Eero jo tiesi ja tunsi, eli ien oli pahasti paisunut ja hammas piti joko poistaa tai tehdä siihen sitten pitkäkestoinen juurihoito, jonka onnistuminen ei olisi enää tässä vaiheessa takuuvarmaa. Ei muuta kuin hammas pois. Tulehduksen rajuudesta kertoi, että penisiliinistä huolimatta kuume nousi illalla ja sitä seuraavana yönä melkein 39 asteeseen.

Jos olisimme jääneet Tarfalaan, niin hampaanpoisto olisi tullut varmasti kalliiksi (nyt se maksoi alle 50,- €) ja paluureissu monimutkaistunut. Olisi pitänyt tilata helikopteri Tarfalaan josta lento Nikkaluoktaan ja ajaa sieltä autoilla Kiirunaan hammaslääkäriin jne.

Tällä kertaa selvittiin vähällä. Mitenkähän olisi toimittu, jos tämä olisi tapahtunut viime reissulla esim. Nijakin vieressä olevassa leiripaikassamme? Huh, enpä uskolla edes ajatella asiaa.

Eero

Ilahdumme aina palautteesta, joten voit vaikka jättää meille tervehdyksen vieraskirjaan!
Siirry kuvagalleriaan katselemaan vaelluksen kuvat yksitellen tai diashowna!

Retkiremmi kotiutui Kebnekaiselta

2010-08-30T19:04:00.004+03:00

Retkiremmi huiputti Kebnekaisen toistamiseen. Tällä kertaa huiputusreissun teki rutinoitunut 6-hengen vakioporukka, joista Eero ja Roope ovat "Kebnen veteraaneja" :-)). Normaalin sumun ja vesisateen lisäksi ilmassa oli aimo annos nopeasti lähestyvää talvea, sillä Ladtjovagge -laakson vesisateet olivat tulleet ylempänä alas lumena.

Kebnekaisen eteläiselle jäätikköhuipulle kiipeämiseen ei tarvittu sen vuoksi nyt jäärautoja, sillä koko komeuden peitti n. n. 15-20 cm lumikerros, jota pitkin huipulle nousu sujui melko ketterästi. Varovaisuus oli kuitenkin nyt enemmän kuin paikallaan, sillä varsinkin jyrkästi Björlings glaciärille "putoavan liukumäeän" lumipinnan alla pilkotti aika ajoin petollisen liukas jää.

Yleensä äreä Ruotsin taivaan valtiatar oli meille sen verran armollinen, että raotti jääkiteistä huipun ympäröimää sumuharsopilveään, mutta vain tuokioksi ja hiukan. Näimme kuitenkin sinitaivaan ja hetken myös Drakryggenin huippuja. Niitä ei nähty v. 2006.

Koko kertomus kuvasatoineen valmistunee parin viikon sisällä, joten jaksakaa siihen saakka.

Vantaalla 30.8.2010

Eero

Vuoden 2010 Kebnekaisen reissun ruoanpakkausilta

2010-08-19T10:55:00.007+03:00

Homma järjestettiin perinteiseen tapaan Eerolla. Heikki saapui jämptinä miehenä sovittuun aikaan, mutta Vaitelias Neljäs Miehemme Tume yllätti meidät soittamalla ovikelloa heti seuraavana tulijana. Hän on ollut tähän asti näissä asioissa ns. jälkipään vartija.

Muutkin ilmestyivät paikalle ja aloitimme purkaa kauppakassien sisältöjä. Sapuskaa tuntui riittävän ja joku "epälevä Tuomas" arvioi, että tulikohan sitä ostettua liikaa. No asia selviää sitten, kun ollaan tultu Kebnen maisemista takaisin Nikkaluoktaan.

Jutun aihetta riitti lähinnä säästä, sillä Kebnekaisen ja Tarfalan pitkän säätilan ennusteet näyttävät muuttuvan lähes päivittäin. Totesimme, että saavuttuamme Kebnekaisen tunturiasemalle katsomme siellä tuoreimmat ennusteet ja päätämme niiden pohjalta menemmekö ensin Tarfalaan vai jäämmekö tunturiasemalle.

Kirjoittaessani tätä torstaina 19.8. ennustettiin alueelle ensi viikon lähes jokaiseksi päiväksi heikkoa sadetta. Aiemmissa ennusteissa Kebnen tunturiasemalle oli luvattu tiistaiksi ja keskiviikoksi puolipilvistä, jolloin Kebnen huiputus olisi ollut mielekästä tehdä. No paikan päällä nähdään mikä on todellinen tilanne.

Vantaalla 19.8.2010

Eero

Syksyn 2010 vaelluksen suunnitteluilta 10.4.2010

2010-04-18T17:11:00.016+03:00

Tämänkertainen suunnittelukokoontumisemme järjestettiin Sepon "Vandadalens Fjällstationilla". Petri oli ehtinyt sinne ensimmäisenä ja tutustui parhaillaan kylmän oluttölkin sisältöön. Vaiteliatta Neljättä Miestämme Tumea lukuunottamatta myös muut remmiläiset astuivat pikapuoliin ovesta sisään.

Sepolla oli meneillään tammikuun alusta alkanut ja koko vuoden kestävä "kuiva kausi" ja siksi hän muista poiketen hörppi alkoholitonta Nikolain tummaa "olutta", joka kuulemma maistui suurinpiirtein samalta kuin hapaleivästä puristettu vesi.

Juttelimme Tumea odotellessa reissuvaihtoehdoista ja katselimme netistä eri alueita, mm. Abiskoa käsitteleviä sivuja ja kuvia. Petri, Roope ja Seppo menivät saunaan Heikin ja minun jäädessä odottelemaan Tumea. Lopulta hänkin löysi tiensä perille ja pääsimme mekin nautiskelemaan saunan löylyistä. Löylykauha heilui ja juttu luisti.

Saunan jälkeen siirryimme kaikki maistelemaan tuhtien ja maistuvien punaviinien kyyditseminä chéf Sepon loihtimia pöydän antimia. Söimme hyvällä ruokahalulla keskustellen samalla tulevan syksyn reissumme vaihtoehdoista. Kala- ja kanoottireissut päätettiin jättää lopulta tuleville vuosille. Niiden aika olisi sitten, kun Retkiremmin vaariosaston jalka ei enää nouse tarpeeksi ketterästi ja rinkka painaa likaa. Abisko Lapin portteineen ja komeine maisemineen oli lopulta aika vahvoilla ja sinne päätettiin lähteä tai siltähän se ensi alkuun tuntui. Kaikki olivat innoissaan.

Retkiremmi kokoontui perinteikkäästi suunnittelemaan tulevan syksyn vaellusta Sepon "Vandadalens Fjällstationilla". Hyvän seuran, ruoan ja juomien voimin oli mukava suunnata katseet tulevan syksyn koitokseen.

Jossain vaiheessa tämän päätöksen jälkeen putkahti keskustelussa esiin ikäänkuin varkain Kebnekaise ja sen ympärivaellus reitillä Nikkaluokta-Tarfala-Guobirvággi-Signistugorna-Kebnekaisen tunturiasema. Tätä Kebnen ympäri -reissua olivat Eero, Roope, Elina ja Miika miettineet v. 2006. Heidän tekemänsä vaellus supistui sattuneista syistä sitten "vain" Kebnekaisen huiputtamikseksi.

Tässä on jäähyväismaisema Retkiremmin poistuessa Kebnekaisen fjällstationenin maastosta vuonna 2006.

Eero kehui alueen maisemia, mutta maalaili myös synkkiä, inhorealistisia kuvia Guobirvággi -solan rakkaisista ja lähes olemattomista telttapaikoista, sekä painavien rinkkojen kanssa hankalasta noususta Tarfalasta Kaskasajaurelle ja laskusta sieltä Guobirvággiin. Reitin vaarapaikat ovat nettikirjoitusten mukaan kohdissa, missä noustaan Kebnepakteglaciären reunalle ja kun ylitetään Kaskasajauren eteläranta sen päällä olevaa lumilippaa pitkin. Jos ei ole tarkkana, niin jäätiköltä voi alkaa pitkä, ei toivottu persmäki jääkylmään Tarfalajaureen, eikä Kaskasajauren lumilippakaan ei ole silminnäkijäkertomusten mukaan kovin "vakaa". Pelkkä Kebnekaisen kierto vaatisi aika monta päivää ja meillä ei ole aikaa koko reissuun eli pääkaupunkiseudulta sinne ja takaisin kuin viikko + viikonloppu.

Muutamia kuvia vuoden 2006 Kebnekaisen huiputusreissulta.

Oli näillä puheilla sen verran taikaa, että juuri hetki sitten reissun kohteeksi valittu Abisko jätettiinkin nyt luokalle odottamaan toista kertaa, sillä vaellusmalli "perusta ja pura uusi leiri joka päivä eri paikassa" ei viehättänytkään ketään. Sama päti toisaalta Kebenenkin kiertämiseen. Rinkkojen kanssa ryynäminen Guobirvággin rakkakivikossa ei saanut kannatusta.

Kebnen seutu tarjoaa huikeita elämyksiä niin maisemien kuin vaeltamisen osalta. Remmille on varmasti taas luvassa ikimuistoinen reissu!

Päätimme lopulta tehdä Kebnelle samantapaisen kahden tukikohdan vaelluksen kuten olivat Pältsan/Barras v. 2008 ja Stora Sjöfallet/Sarek v. 2009. Toinen leiristä olisi Tarfalassa ja toinen Duolpagornin eteläpuolella Laddjuvággissa. Sään salliessa käytäisiin tietenkin Kebnekaisen huipulla. Täytyy vain toivoa, että ilmojen haltija olisi meille nyt suosiollisempi kuin v. 2006.

Vantaalla 16.4.2010

Eero

Sarek ja Stora Sjöfallet 2009 - vaelluskohteita mm. Akka, Nijak sekä Gisuris

2009-11-21T23:14:00.007+02:00

Retkiremmin vuoden 2009 vaellus suuntautui Ruotsin Lapin ytimeen, Stora Sjöfalletin ja Sarekin kansallispuistojen alueille, jotka muodostavat yhdessä viereisen Padjelantan kansallispuiston kanssa Euroopan suurimman ja vanhimman kansallispuistoalueen. Vaellus tarjosi mahtavia kokemuksia kairan sydämessä. Tervetuloa lukemaan vaelluskertomus sekä katselemaan kuvia!

Akka-tunturin seutu vaipuu uneen auringonlaskun jälkeen.

Vaellus päiväkohtaisesti

Helsinki - Oulu (to 20.8.2009)

Kokoonnuimme VR:n autojen lastausalueella 18.45. Saatuamme luvan VR:n henkilökunnalta ajoimme kalustomme, Eeron farmari Octavian ja Sepon Primeran, autonkuljetusvaunuihin, jonka jälkeen kävelimme Asematunnelin kebab -ravintolaan perinteikkäälle reissumurkinalle. Myös Tume oli liittynyt tässä vaiheessa remmiin ehtien näin ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen mukaamme tankkaammaan varastoonsa hiilihydraatteja ja proteiineja ideaalisessa suhteessa sisältävällä itämaisella aterialla unohtamatta asiaankuuluvaa suomalaista nestemäistä leipää.

Junan lähtiessä liikkeelle kohti Oulua, suoritimme protokollan mukaisin rutiinein reissun avauksen, johon kuuluu oleellisena osana tuttujen pst-äänien saattelemana raikkaiden ohrapirtelöpurkkien tyhjentäminen. Sitten suunnistimme kuuden vaunun päässä sijaitsevaan ravintolavaunuun, jonka tunnelma oli ilmeisesti torstai-illasta johtuen varsin seesteinen. Maistelimme siellä parit viinit ja siirryimme aikaisessa vaiheessa takaisin vaunuosastoihimme lataamaan akkuja perjantain ajoelämystä varten.

Oulu - Kemi - Haaparanta - Stora Sjöfallet - Ritsem (pe 21.8.2009)

Juna saapui Oulun asemalle kutakuinkin aikataulussaan puoli kahdeksan aikoihin ja puolen tunnin kuluttua siitä olimme valmiina moottorimarssiin Oulusta Haaparannan ja Jällivaaran kautta Ritsemiin. Aamupalan nautimme Iissä sijaitsevassa viihtyisässä huoltoasema-kauppakeskus-kompleksissa, jonka seisovan pöydän edulliset antimet puuroineen ja mysleineen antoivat oivan energialatingin reilun 500 kilometrin ajotaipaleelle.

Pysähdyimme vielä Tornion uudessa Rajalla - På Gränsen -kauppakeskuksessa ostamaan seuraavan päivän aamiassapuskat eli munat ja pekonit, sekä n. viikon päästä nautittavat reissun päättämisskumpat sekä parit saunaoluet. Matka eteni joutuisasti todellisissa unelmaolosuhteissa, eli auringonpaisteessa ja reilun + 20 asteen lämpötilassa. Lounas oli tarkoitus nauttia Jällivaaran keskustassa, mutta pienen suunnistusvirheen johdosta päädyimme pohjoispuoleiselle Malmbergetin esikaupunkialueelle. Suunnistimme pysäköintipaikalta tutkimaan paikallisen pitseria Laguna ruokalistaa, mikä osoittautuikin osoittautui onneksi onnettomuudessamme. Nautimme näet huippuedulliseen n. 7 euron yhteishintaan/nuppi mm. herkullista Pasta Carbonaraa ja pitsaa sekä juomaksi limpparia.

Jällivaaran jälkeen sää pilvistyi ja lämpötila laski nopeasti + 13 asteeseen. Valitettavasti emme olleet älynneet tankata autojamme Jällivaarassa ja tarpeetonta lisäjännitystä tarjosivat autojemme ajotietokoneiden koruton kertoma siitä, kuinka vähään ajokilometrimäärään tankeissa jäljellä oleva menovesi riittäisi. Tiedossamme ei nimittäin ollut, löytyykö määränpäästä tankkausmahdollisuutta ja mielessä vilisivät kauhuskenaariot autojen työntämisestä paikallisten asukkaiden pihaan ja siellä bensan imemiseen letkuilla heidän autojensa tankista omiimme.

Karauttaessamme Vietaksen kylässä sijaitsevaan Stora Sjöfalletin matkailukeskuksen pihaan, osoittautui Heikin optimisti paikkaansapitäväksi siitä, ettei missään pohjoismaassa tarvitse ajaa edestakaisin 400 km ilman tankkausmahdollisuutta. Bensaa oli myynnissä, tosin "nimellistä" reilun 1,5 euron/l korvausta vastaan. Siispä tankit täyteen ja puskurit kohti n. 50 km päässä sijaitsevaa STF:n Ritsemin tunturiasemaa, josta Tume oli jo etukäteen varannut meille majoituksen.

Ajelimme eteenpäin pysähtyen aika ajoin kuvaamaan melko ikävän näköistä Suorva- ja Akkajaurea. Molemmat järvet on valjastettu sähköntuotannon tarpeisiin ja siitä syystä ne ovat enemmän tai vähemmän säännöstelyaltaita kuin luonnontilassa olevia erämaajärviä. Ennen niin mahtava Stora Sjöfalletin putouskin on nyt vain aukko Suorvan padossa. Veden korkeuden vaihteluväli saa olla peräti 30 metriä. Nyt vesi oli alhaalla ja kivet, karit sekä saaret siitä syystä "korkealla". Todella ikävän näköistä maisemaa mutta sähkö on ainakin ekologisesti tuotettu (jos se tieto jotakin lohduttaa). Järvien rantoja nuoleva ajotie oli kuoppainen ja töyssyinen. Sepon Primeran iskuvaimentimetkin taisivat pohjata niissä muutaman kerran.

Saavuimme lopulta n. klo 17.15 tihkusateisen Ritsemin tunturiaseman pihaan. Maksoimme majoituksen ja ajoimme parin sadan metrin päässä olevaan majapaikkaamme, joka oli useita kolmen hengen huoneilla, yhteisillä wc-, suihku- mutta kuitenkin aika hyvillä kyökkifasiliteeteilla varustettu "kolhoosi". Tämä oli joka tapauksessa luksusta verrattuna toiseen edullisempaan yöpymisvaihtoehtoon, eli sateiseen ja tuuliseen pihamajoitukseen teltoissa.

Kävimme vielä illalla kuvailemassa vastarannalla kohoavaa Akka -tunturin massiivia, joka oli lähes juurta myöten pilvien peitossa, joten sillä kertaa kuvat jäivät hieman torsoiksi. Koko yön läpi jatkunut sade tarjosi melkoisen myös kontrastin verrattuna tulomatkamme helteiseen kesäsäähän.

Ritsem - Änonjalme - Akka (la 22.8.2009)

Herätys oli kukonlaulun aikaan klo 5.45. Ensimmäisen kerran koko Retkiremmin historiassa perinteinen ensimmäisen reissupäivän pekoni-muna-ruisleipä -aamupala valmistettiin ja syötiin sisätiloissa. Syönnin jälkeen tiskasimme astiat ja ajoimme autot pysäköintipaikalle venerantaan. Akkajauren ylittäimme M/S Sturelule -nimisellä aluksella, joka jo odotteli laiturissa. Näin matalan veden aikana alus oli parikolmekymmentä metriä alapuolellamme. Korkean veden aikana laituri "veivataan" sitten tarpeen mukaan ylemmäksi.

Aluksen kahviosta sai ostaa pikkupurtavaa ja juomia. Ne saivat nyt jäädä, sillä aamiaisestamme oli kulunut vielä aika vähän aikaa. Raapustimme sen sijaan Retkiremmin terveiset aluksen vieraskirjaaan. Matka vastarannalle Änonjalmeen kesti 45 minuuttia ja oli voimakkaasta sivutuulesta johtuen ajoittain melkoista vuoristorata-ajelua. Tilanne oli kuitenkin kapteenilla hallinnassa, joskin kannelle pressun alle jätetyt rinkkamme kärsivät pienistä roiskeveden aiheuttamista "vesivahingoista".

Änonjalmen laiturilta oli kiivettävä taas parikymmentämetriä ylöspäin, jotta pääsisi Padjelantaledenille. Hyttysverkkojen suojassa ja valtaisien mäkärälaumojen saattelemana lähdimme taipaleelle, määränpäänämme Akka -tunturin eteläiset rinteet. Kuljimme Padjelantaledeniä pitkin pysähtyen ensin parin kilometrin päässä olevien Akkastugorna -tupien kohdalla juomatauolle ja pian sen jälkeen jatkoimme Vuojatändon ylittävälle sillalle.

Eero joutui pysähtymään hetkeksi korjatakseen Sepon avustamana rensseleitään muun porukan jatkaessa eteenpäin. Homma oli valmis parissa minuutissa, mutta pääjoukko oli kadonnut sinä aikana näköpiiristämme. Lähdimme ottamaan muita kiinni. Ylitimme pienen puron ja valitsimme kahdesta polusta oikealle menevän vasemman sijaan. Jonkin ajan kuluttua se jakaantui useaksi pienemmäksi poluksi, jotka hajaantuivat mikä minnekin. Pahat aavistuksemme väärästä reitinvalinnasta osoittautuivat oikeaksi. Vuojantädnon valtava pauhu kuului kuitenkin koko ajan eteläpuolellamme eli pitäisi suunnistaa sinnepäin. Välissämme oli kartan mukaan parin kilometrin pätkä poroaitaa, joka pitäisi joko ylittää tai alittaa, ennen kuin pääsisimme sillalle. (Saavuttuamme myöhemmin aidalle totesimme, että siihen oli jätetty polun kohdalle aukko).

Rämmimme tiheän paju- ja koivumetsikön läpi kohti Padjelantaledeniä, josta kuulimme jo Heikin huutelevan meille. Polulle päästyämme hän kertoi ihmetelleensä, mikä meitä viivytti ja oli jäänyt sen vuoksi odottelemaan. Kuultuaan metsästä äänekkäitä (sensuroituja suomen kielisiä) ärräpäitä ja kovaa ryskettä hän tiesi, että siellähän ne kadonneet lampaat ovat.

Etenimme vauhdilla Vuojatädnon sillalle, jonka toisella puolella pääjoukko odotteli. Pidimme patukan mittaisen tauon jatkaen sen jälkeen matkaamme. Saimme heti tuntumaa (kuitenkin vielä aika pientä sellaista) tuleviin koitoksiin, sillä Vuojatändon jälkeen polku nousi lyhyellä matkalla tosi jyrkästi ylöspäin. Aamiaisesta oli jo kulunut aikaa, eli nyt oli lounaan paikka. Söimme sen pienen sillan kupeessa, joka ylitti Akkan Dubbeltoppen - ja Västtopparna -huippujen jäätiköiltä tulevat virrat.

Lounaan jälkeen pähkäilimme, missä vaiheessa jättäisimme Padjelantaledenin ja jatkaisimme koskemattomassa kairassa Akka -tunturin eteläisille rinteille. Karttaan merkityiltä, meistä noin parin kilometrin päässä olevilta Sjnjuvtjudisin ja Västtopparnen välissä olevilta "terasseilta" pääsisi ilmeisesti aika ketterästi Västtopparnan länsipuolisille korkeuskäyrille. Ensin ajattelimme lähteä kulkemaan sinne lounaspaikkamme sillalta Västtopparnan luoteisilta rinteiltä alkunsa saavan virran länsipuolta pitkin, mutta totesimme maaston erittäin vetiseksi ja ikäväksi tunturisuoksi.

Jatkoimme siis polkua pitkin. Sen molemmilla puolilla oli samantyyppistä tiheää pusikko/ryteikkömetsää, joiden kanssa Eero ja Seppo olivat jo "tehneet aiemmin tuttavuutta". Noin n. 3 km:n taivalluksen jälkeen aukeni polun vasemmalla puolella sopiva koivikkoinen aukea, josta "terassit" näkyivät jo selvinä. Matkaa niille oli polultakin vain puolisen kilometriä. Suunta siis sinne, josta edelleen Sjnjuvtjudisjávrásj -järven yläpuoleisten rinteiden kautta jonnekin Rákkásjåhkå -virran alueelle. Sieltä haettaisiin sitten leiripaikka.

Saavuimme alueelle vasta n. klo 18.15. Päivä oli ollut aurinkoinen, lämmin ja hikinen, mutta pilvistynyt pikkuhiljaa iltaa kohti voimistuneen tuulen myötä. Löysimme aika hyvän leiripaikan n. 802 metrin korkeuskäyrältä muutama sata metriä Rákkasjåhkån yläpuolelta. Näimme kauempana muutamia muitakin telttoja, mutta ne olivat sen verran etäällä, ettemme häirinneet toinen toisiamme.

Liikeaikaa Anonjälmestä leiripaikkaamme oli kulunut gps:n mukaan yhteensä 6 h 12 min ja ruoka- ym. taukoineen olimme olleet taipaleella n. 9 h. Matkaa olimme taittaneet sinä päivänä 15 km. Kokonaisnousua Akkajaurelta leiripaikkaamme oli 380 metriä. Taival oli ollut fyysisesti kohtuullisen haastava, mistä kertoo Eeron Polar -sykemittarin näyttämä 6878 kcal:in energian kulutus.

Taipaleen ikävin ja rasittavin osuus koettiin Akan Västtopparna -huippujen läntisillä ja lounaisilla rinteillä. Ne olivat lähes kokonaan matalien vaivaiskoivumättäiden ja pusikoiden reunustamaa, sammalien peittämää kivikkoa, joiden välissä oli aika ajoin yllättyävän syviä, ruohon peitossa olevia vesilammikoita. Saikin olla koko ajan tarkkana, ettei jättänyt jalkaansa kiven rakoon tai liukastunut niiden päällä olevilta märiltä sammalilta. Marssi tuntui itse kunkin jaloissa ja pujottauduimme melko pian illallisen jälkeen makuupusseihimme keräämään voimia Akkan huiputuspäivän koitoksiin.

Tämän päiväreissun kohokohtia olivat ryskyen kuohuvan Vuojatädno -virran ylitys järeää, teräsrakenteista riippusiltaa pitkiä sekä lakkojen poimiminen välipalaksi n. 700 metrin korkeudessa sijainneelta suokaistaleelta.

Rákkasjåhkå - Hambergs jökel - Borgtoppen - Rákkasjåhkå (su 23.8.2009)

Yöllä alkanut tuuli ja sade jatkuivat myös sunnuntaiaamuna. Pilvet nuolivat tunturien alarinteitä, eikä Akkan huipuista ollut tietoakaan. Aamupuurot lusikoitiin teltoissa mietteliäinä. Tässäkö oli se Akkan huiputus, josta oli etukäteen suunniteltu reissun kliimaksia. Sateen pitäminen leirissä oli kuitenkin vähiten antoisa vaihtoehto ja yhteispäätöksellä pakkasimme päiväreppumme minkä jälkeen otimme suunnan Borgtoppenin viereistä jäätikköä kohti. Sään salliessa puhaltaisimme sen vierustaa pitkin tunturin huipulle.

Puolen päivän kieppeillä olimme jo 500 m korkeammalla leiripaikastamme. Vettä satoi edelleen ja Akkan huiput olivat kietoutuneet tiukasti pilviverhoon. Pysähdyimme lämmittämään lounasta Hambergs jökel -jäätikön alapuolella olevien parin isomman kiven kohdalla, joiden ympärillä lotisi epämääräinen määrä pieniä, mutta nyt vesimäärältään sateen runsastamia tunturipuroja. Mielialat olivat ilman mukaiset, vaikka yritimme parannella niitä hurtilla huumorilla. Lounaan jälkeen Heikki ilmoitti meille, että pilvissä ja sateessa kulkeminen riitti hänelle tämän päivän osalta, ja että hän aikoi palata leiriin. Me muut päätimme jatkaa matkaa ja katsoa mitä tuleman pitää.

Sää osoitti pientä paranemisen merkkejä ja aiemmin yhtenäinen vesisade oli muuttunut kuurottaiseksi. Pilvipeite repeili hetkittäin ja näkymät vajaa puoli kilometriä alempana olevien Boavtjosjávren ja Várdojávrren suuntaan olivat varsin mukavat. Iltapäivä oli jo pitkällä ja meidän, sekä Borgtoppenin jäätikön alareunan välillä oli edelleen silmänkantamattomiin vaikeakulkuista rakkaa. Sääkin vaihteli nopeasti. Vauhdilla etenevien pilvimassojen sisällä näkyvyyttä oli tuskin 50 m enempää ja ainoaksi vaihtoehdoksi jäi leikin jättäminen kesken reilun 1400 m korkeudessa.

Lähdimme Roopea ja Tumea lukuunottamatta paluumatkalle leiriin. Kaverukset jäivät vielä hetkeksi kuvailemaan Västtopparna -huippujen eteläpuoleisen jäätikön maisemia. Sepon epäonneksi häen toinen vaellussauvana jäi jossain vaiheessa kivenkoloon ja rikkoontui (ihan kuin Eerolla Retkiremmin 2005 Haltin-vaelluksella). Ympärillämme olevat pilvimassat tiivistyivät vaikeuttaen laskeutumistamme. Eeroa harmitti, ettei hän ollut merkinnyt leirimme koordinaatteja gps:ään, sillä se olisi helpottanut suunnistussa siinä "hernerokassa". Gps näytti kuitenkin, missä korkeudessa olimme, joten aina nähtyämme tutun maamerkin, laskeuduimme hieman alemmaksi.

Päädyimme lopulta lähes suoraan kukkulalle, josta leirimme jo näkyikin. Sinne saavuttuamme meistä tuntui aluksi, ettemme olleet saavuttaneet juuri mitään. Nousua ja laskua oli ollut kuitenkin yhteensä 1200 m ja matkaakin oli tehty n. 9 km eli ei ihan huono saavutus.

Roope ja Tumekin palasivat lopulta leiriin. Sää oli ollut ylhäällä aluksi melko hyvä, mutta paluutaipaleella alempana ilmaantui matkaan mutkia. Vajaan kilometrin korkeudessa vellonut pilvihyöhyke peitti täysin näkyvyyden ja samalla kaikki kiintopisteet, joiden avulla olisi voinut suunnistaa leiriä kohti. Poikien "korvienvälinen kompassi" ohjasi kuitenkin oikeaan suuntaan ja lopulta leiriin pari tuntia muiden jälkeen. Aivan yksin heidän ei tarvinnut kulkea utupilvessä, sillä yllättäen kuin tyhjästä, ilmaantui heidän eteensä isoa rinkkaa kantava ruotsalainen ikämies, jonka oli matkalla jonnekin Akkan rinteille leiriä pystyttämään.

Tämä sama ikämies oli tullut Heikkiä vastaan hänen palatessaan leiriin. Kaveri oli kysellyt, mahtaisiko siellä ylempänä olla tasaista leiripaikkaa, sillä hän oli ajaettut käydä huiputtamassa Akkan seuraavanan päivänä ja tahtoi leiriytyä mahdollisimman lähelle huippuja. N. 25 kg:n painoisesta rinkastaan huolimatta ikämies eteni ylöspäin todella keveästi. Hän loikin mielikuviimme uuden merkityksen sanonnalle "miehet jotka kulkevat omia polkujaan".

Retkiremmin leirissä jäi sosiaalinen seurustelu sinä iltana aika vähäiseksi, lukuunottamatta teräsmiesten teltasta silloin tällöin kuuluvia naurunturskahduksia, joiden aiheuttajaksi arvelimme erästä mintun makuisella yrtillä maustettua vettä väkevämpää juomaa.

Rákkasjåhkå - Sjnjuvtjudisjåhkå - Nijákjågås (ma 24.8.2009)

Heräsimme klo 6.00. Sää oli "syvältä sieltä" eli sateista, tuulista ja kylmää. Tume herännyt hieman aikaisemmin teltan ulkopuolelta kuuluviin omituisiin ääniin. Kömpiessään ulos hän oli nähnyt muutaman poron syömässä jäkälää ihan Heikin ja Sepon teltan vieressä. Kas kun eivät pyrkineet apsidista sisään. Aamun edetessä sää parani hieman. Roope ja Tume olivat vielä eilen illalla ajatelleet huiputtaa Borgtoppenin tänään, mutta olivat tulleet toisiin ajatuksiin. Pitkät siirtymämatkat tunturilta toiselle ja jäljellä olevien reissupäivien määrä merkitsivät, että Akkan rinteille jääminen olisi heikentänyt mahdollisuuksiamme päästä huiputtamaan Niják.

Lyhyen strategiapalaverin jälkeen purimme leirin ja pakkasimme rinkkamme siirtymätaipaletta varten. Uusintayrityksestä Akkalle päätettiin luopua ja kompassineula kiinnitettiin n. 10 km päässä sijaitsevan Nijákjågås - ja Nijákvágge -virtojen risteykseen. Olimme viisastuneet sen verran Akkalla olleen leiripaikkan valinnasta, että tulevan leirin panisimme pystyyn madollisimman lähelle huiputettavaa tunturia.

Laskeuduimme 150 m alempana ja n. 1,5 km:n päässä olevalle Sjnjuvtjudisjåhkålle. Sen vastarannalla oli joku ihmeellinen rakennelma, jonka totesimme käyttökelvottomaksi rikkoontuneeksi Kisuriskåtaniksi. Ennen Sjnjuvtjudisjåhkåa piti ylittää Rákkasjåhkå. Tämän jälkeen oli vaihtoehtoina joko jatkaa vaellusta Sjnjuvtjudisjåhkån pohjoisrantaa pitkin ja ylittää Suottasjjåhkå, jonka jälkeen suunnistaisimme Nijákin länsirinteiden tuntumaan, tai sitten Sjnjuvtjudisjåhkån ylitys, josta siirtyisimme määränpäähämme sen etelärannalla kiermurtelevaa polkua pitkin.

Valitsimme jälkimmäisen vaihtoehdon ja lähdimme tutkimaan Sjnjuvtjudisjåhkån ylityspaikkoja. Ne tuntuivat olevan kiven tai oikeastaan veden alla. Virta oli voimakas ja rannoilla oli usein niin syvää, että olisimme mulahtaneet lähes napojamme myöten jääkylmään veteen. Heikki oli mennyt tutkimaan muun porukan edellä ylävirtaa ja tuli kertomaan, että muutaman sadan metrin päässä saattaisi olla mahdollinen ylityspaikka. Kiiruhdimme sinne ja näimme vastarannalla jo virran ylittäneen porukan nostelevan rinkkojansa selkiinsä ja katoavan sitten kukkuloiden taakse. Tästä kohtaa siis yli.

Roope astui tunnustelijana ensimmäisenä veteen. Hän eteni varovasti jääkylmässä vedessä tukien itseään aika ajoin vaellussauvoihinsa, sillä virtaus oli varsinkin keskivaiheilla erittäin voimakas ja pohjan kivet liukkaita. Lopulta hän pääsi vastarannalle, jonka jälkeen me muut, Tume etunenässä, lähdimme vuorollamme ylitykseen. Minä ja Heikki tulimme viimeisinä. Stora Sjöfalletin kansallispuisto oli jäänyt nyt taaksemme ja olimme saapuneet Sarekin kansallispuistoon.

Äskeinen ylitys oli taatusti päivän haastavin ja mieliinpainuvin kokemus. Kuivasimme vielä jääkylmän veden "desinfioimat" jalkamme, jonka jälkeen taivalsimmme lounaalle paikkaan, missä Ruohtesvággeen jatkuva polku ylittää Gisuriksen itäiseltä rinteeltä tulevan tunturipuron. Tätä ennen meidät ohitti eräs ruotsalainen nuoripari, jonka vaarallisia edesottamuksia Eero, Heikki ja Seppo saivat seurata seuraavana päivänä ihan aitopaikalta.

Sjnjuvtjudisjåhkån ylityspaikan etsiminen ja itse ylitys olivat vieneet sen verran aikaa, että saavuimme määränpäähämme vasta iltapäivällä. Aioimme pystyttää teltat virran rantatöyräällä sijaitsevan ruohon peitossa olevan hiekkakummun länsipuolelle, mutta se osoittautui "varatuksi". Paikaksi valikoitui polun varrella, kummun toisella puolella sijaitseva nurmitasanko, josta avautui huikeat maisemat. Monihuippuinen Akka näkyi pohjoispuolella, Gisuris kohosi länsipuolella, Niják idässä ja Ruohtesin alueen Ruohtestjåhkkå -, Gasskatjåhkkå -, Skárjátjåhkkå -, sekä Boajsátjåhkkå -tunturit auringonpaisteessa kimaltelevine mahtavine jäätiköineen etelässä.

Siinä istuskellessamme näimme muutaman hengen porukan ilmestyvän Nijákin takaa ja tallustelevan rinnettä alas aikomuksenaan ylittää Nijákjågås. Se tapahtui kiveltä kivelle hyppien, välillä kuitenkin takapakkia ottaen. Vastarannalle päästyään he lompsivat vähän matkan päässä olevalle leirilleen. Jonkin ajan kuluttua sieltä tuli mies, joka ohitti leirimme kiiveten viereiselle kummulle katselemaan Akkan tukevaa, ilta-auringossa kylpevää massiivia.

Muutaman minuutin kulutta hän tuli pois sieltä palatakseen takaisin leiriinsä. Pysäytimme hänet leirimme kohdalla ja kysyimme, kuuluiko hän siihen porukkaan, joka oli ylittänyt äsken virran ja olivatko he olleet palaamassa silloin Nijákin huiputukselta. Hän kertoi asian olevan juuri näin. Heiltä oli kulunut aikaa Nijákin huiputukseen ja paluuseen yhteensä n. 5 tuntia. Itse huiputuksesta hän totesi lyhyesti, että "det var inte svårt men jobbigt" eli vapaa suomennos olisi jotain sinnepäin, että "ei vaikeaa, mutta työlästä".

Tällä hän tarkoitti pienistäkin askelista helposti vierimään lähteviä kaiken kokoisia ja muotoisa kiviä (tämä oli Eerolle ja Roopelle tuttua Retkiremmin vuoden 2006 Kebnekaisen huiputukselta). He olivat tyhmyyksissään seuranneet Nijákvaggea lähes Nijákjiegna jäätikölle saakka, jonka sulamisvesistä se saa alkunsa. Sieltä piti sitten palata jonkin matkaa takaisinpäin, jotta pääsisi huipulle vieville rinteille, eli "tämä oli turha kierros, älkääkä tehkö perässä". Kaveri jatkoi leiripaikalleen ja me jäimme ihastelemaan nyt pilvihunnustaan lähes täysin riisuuntunutta Akkaa. Kummun toisella puolella olevalla telttakunnalla oli aitopaikka nyt ilta-auringossa kylpevään Lapin kuningattareen.

Nijákjågås - Niják - Nijákjågås (ti 25.8.2009)

Tiistaiaamu aukeni kauniina ja Nijákin takaa noussut aamuaurinko sulatteli yön aikana telttojen ulkopintoihin jäätyneet vesikarpalot. Söimme aamiaisen ja pakkasimme päiväreput 1922 mpy olevan Nijákin huiputusta varten. Kuusikkomme siirtyi ripeästi vieressämme virtaavan Nijakjågåsjin varrelle etsimään sopivaa ylityspaikkaa. Olimme aika lähellä eilisen Nijákin valloittaporukan leiriä ja kysyimme heiltä neuvoja ylityspaikasta. He kehottiva yrittämään n. sadan metrin päässä olevasta leveästä ja matalasta kohdasta. Olimme jo kauempaa arvelleetkin siinä olevan hyvän paikan ja näin saimme sille vahvistuksen.

Vaikka vesi oli laskenut eilispäivästä paljastaen virrasta uusia kivikoita, jouduimme kuitenkin vaihtamaan vaelluskenkämme kahluun ajaksi Crocseihin. Edellispäivän Sjnjuvtjudisjåhkån ylityseen verrattuna tämä ylitys sujui kuitenkin kuin wienervalssi tanssiparketilla.

Kuivasimme jalkamme ja lähdimme nousemaan Nijákvágge -virtaa kohti. Näimme edellämme yksinäisen vaeltajan, joka oli pysähtynyt kuvailemaan vitrtaa. Olimme pian kaverin luona ja hän osoittautui samaksi ruotsalaiseksi ikämieheksi, jonka Roope ja Tume olivat tavanneet pari päivää aiemmin heidän harhaillessaan Akan sumuisilla rinteillä. Kuulumiset vaihdettuamme mies pani "pienempää pykälää silmään" kadoten Nijákin huipun suuntaan kuin vuoristokauris.

Maasto oli aluksi jyrkkää ruohikkorinnettä muuttuen pian pelkästään jyrkäksi ja ikäväkulkuiseksi kivirakaksi. Nousimme sitä viistosti ylöspäin Nijákvággen jäädessä oikealle puolellemme. Jonkin matkaa puurrettuamme pysähdyimme tauolle. Ikämiesvaeltaja oli pitämässä taukoa parisataa metriä kauempana.

Mietimme, miten etenesimme huippua kohti. Kartan mukaan seuraavan harjanteen takana olisi hieman loivempi nousu, joten suuntaisimme sinne. Ainoa karttaan merkitty vesiuoma oli Nijákvágge ja sehän virtasi parisataa metriä alempana olevassa syvässä jyrkkäseinäisessä kanjonissa. Vesi oli kuitenkin kaikilta jo melkein lopussa ja sitä piti riittää vielä lounaankin tekoon. Jos vettä ei olisi nousu-uran läheisyydessä, olisi laskeuduttaava hakemaan sitä Nijákvággesta. Tämä olisi kuitenkin äärimmäisin vaihtoehto.

Jyrkkä rakkarinne vain jatkui. Olimme n. 1280 mpy korkeudessa, kun Eeron vaellussauvan alla ollut kivi liukui yhtäkkiä pois sen alta. Eeron tasapaino petti ja hänen kaatuessaan terävä kivensärmä repäisi kuorihousun säären kohdalta rikki. Jalkaan ei tullut onneksi kuin muutama kipeä verinaarmu. Eero totesi, että tämä riitti. Vaikka hän jaksaisikin kiivetä vahinkopaikalta vielä n. 650 metriä korkeammalla olevalle huipulle, olisi alastulo joka tapauksessa nousua rasittavampi ja väsyneet jalat yhdistettynä Nijákin jyrkän rinteen "rolling stone" rakkakivikkoon oli hengenvaarallinen yhdistelmä. Heikki totesi saman ja pian liittyi Seppokin joukkoon tummaan. Vaikka leiriin palaavien mielissä oli päällimmäisenä iso pettymys, niin näin jälkeenpäin ajateltuna päätös oli täysin oikea palvellen kaikkien etua.

Retkiremmin ikämiesporukkamme laskeutui lämpimässä auringopaisteessa pikku hiljaa rinnettä alaspäin pitäen silloin tällöin lepotaukoja. Eräässä sellaisessa paikassa huomiomme kiinnittyi Nijákvaggen itäpuolella olevan, vastapäisen Kantberget -tunturin rinnettä Nijákgvaggen suuntaan laskeutuvaan pariskuntaan, joka oli ohittanut meidät Sjnjuvtjudisjåhkån ylityksemme jälkeen. Olimme nähneet heidät jo Nijákin huipulle yrittäessämme ihmettellen, miksi he olivat virran sillä puolella, jos tarkoituksena oli huiputtaa Niják. Ainoa paikka koko vaarallisen Nijákvaggen ylittämiseen oli suoraan alapuolellamme näkyvän lumikannen jälkeinen pieni "tasainen" kohta virrassa, jonka jälkeen se syöksyi voimalla alaspäin. Virran ylityksen vaarallisuudesta on ollut netin retkeilysivuilla keskustelua muutama vuosi sitten siihen hukkuneesta ruotsalaisesta naisesta.

Pariskunnan rinkka kantava mies ylitti virran ensin ja vieläpä paljain jaloin. Vastarannalle jäänyt kauniimman sukupuolen edustaja heitti hänelle kirkkaanpunaisen juomapullon, jota mies ei saanut kiinni. Pullo putosi virtaan häviten kuohujen mukana jonnekin alas. Kaverilta löytyi kuitenkin tilanteeseen sopivaa huumorintajua, sillä hän vilkutti pullolle hyvästiksi. Virran toiselle puolelle jäänyt nainen ei uskaltanut lähteä ylitykseen yksin ja miehen oli palattava auttamaan häntä siinä. Homma meni lopulta putkeen ja pian he olivat Nijákin puoleisella rannalla jatkaen jalkojen kuivatuksen jälkeen kipuamistaan kohti huippua.

Me jatkoimme varovaista laskeutumistamme. Saavuimme mukavalle nurmikkotasanteelle ja ajattelin mennä hieman kuvailemaan rotkossa kuohuvaa virtaa. Silloin huomasin ruotsalaispariskunnan punaisen juomapullon pyörivän edestakaisin akanvirrassa. Tämä herätti Heikin luontaisen ritariuuden ja hän kävi pelastamassa pullon. Asetimme sen selvästi näkyvään paikkaan laskureitin varrella olevien kiven päälle. Mietimme, mitkä mahtavat olla pariskunnan ilmeet ja mietteet, jos ja kun he ja pullo kohtaavat.

Aurinkoinen ja lähes helteinen päivä tarjosi leiriin palanneelle kolmikolle mainiot puitteet pettymyksen tunteen voittamiseen. Eero haki teltasta nukkumapatjan asettaen sen teltan viereen ja ryhtyi ottamaan rennosti aurinkoa. Heikki ja Seppo päättivät lohduttaa itseään käymällä viereisellä (silloin vielä kaikkien luulemalla) Jållen (1190 mpy) huipulla. Myöhempi tarkastelu osoitti, että oikeasti he huiputtivatkin Gisuriksen hännän (1230 mpy), joka oli yli 400 m korkeammalla leiriämme. Näissä jylhissä maisemissa tälläiset korkeuserot olivat jopa meillekin ihan jokapäivästä rutiinia, mutta oikeasti laskettuna Heikki ja Seppo olivat nousseet ja laskeneet päivän aikana yhteensä 1600 m. Ei ollenkaan huono, sillä Suomen oloissa herrat olisivat käyneet ei ihan mutta melkein kaksi kertaa Sokostin huipulla ja takaisin.

Väsyneet, mutta onnelliset Nijákin huiputtajat palasivat leiriin noin neljän aikoihin iltapäivällä. Muutamat taivaanrannassa olleet poutapilvet olivat antaneet syvyyttä sanoinkuvaamattoman hienoille maisemille Nijákin huipulta. Huiputus oli heille kiistattomasti reissun kohokohta ja oli Retkiremmin vaellustaustaan peilaten varsin haastava, sillä huipulla käyneistä vain Roope ja aiemmassa vaiheessa takaisin kääntynyt Eero olivat käyneet korkeammalla huiputtaessaan Kebnekaisen v. 2006. Annettaan nyt puheenvuoro Petrille, joka kertoo kaikkien Nijákin huiputtajien puolesta sen, mitä Eero, Heikki ja Seppo eivät päässeet koskaan näkemään ja kokemaan.

Nijakin huiputus, kertojana Petri

Sepolla vahvistettu ikämiesporukka palasi siis leiriin. Me muut, eli minä, Roope ja Tume jatkoimme kipuamista. Aurinko paistoi täydeltä terältä ja sää oli todella lämmin. Hetkisen kuluttua ylitimme pienen harjanteen ja näimme iloksemme vuolaan puron virtaavan suunnittelemamme nousu-uoman pohjalla. Ylitimme puron ja täytettyämme vesipullot näimme pienen poluntyngän nousevan ylöspäin. Lähdimme seuraamaan sitä. Aurinko porotti armottomasti ja hiki valui noustessamme jyrkkää kivistä polkua. Roope ehdotti lounaspaikaksi hiukan ylempänä näkyvää harjanteen huippua.

Lähdimme nousemaan sitä kohden, mutta huomasin puron katoavan kivien sekaan hieman ylempänä. Päätimme, ettemme ota riskiä juoma- ja keitinveden "menettämisestä" ja laskeuduimme takaisin purolle lounaan tekoon. Rakensimme laattamaisista irtokivistä tasaiset alustat, johon asetimme “taskurakettimme” eli kevyet, kaasupulloihin suoraan ruuvattavat Trangiat kohisemaan ja lämmittämään vettä.

Yhtäkkiä, täysin ilman mitään etukäteisvaroitusta, Tumen keitin kaatui. Kattila kierähti syrjään ja keittimestä purkautunut pitkä, noin puolen metrin pituinen tulenlieska nuoli vieressä olevia takkeja ja reppuja. Nopealla refleksillä Tume potkaisi keittimen puroon. Ihme kyllä keinokuituiset reput ja takit eivät syttyneet palamaan. Poltin paloi kuitenkin vielä ja Tume sammutti sen. Lähempi tarkastelu paljasti, että yksi polttimen jaloista oli murtunut. Oliko sen aiheuttanut materiaalivika, hökötyksen kaatuminen vai Tumen potkaisu, se jäi arvoitukseksi. Tämä Trangia oli joka tapauksessa "kaput", joten loput vedet keitettiin minun keittimelläni.

Olimme alun perin suunnitelleet lähtevämme kiertämään rinnettä hiukan vasemmalle, mutta polku jatkui oikealle. Polun loppuessa jatkoimme samaan suuntaan. Rinne oli todella jyrkkä ja lämpötila varmasti siinä vajaat plus parikymmentä astetta. Otsalla oleva hikinauha olikin tarpeellinen. Nousimme hitaasti mutta varmasti, välillä "nelivedolla" ylöspäin. Rinteen kivet olivat tosi irtonaisia lähtien vierimään tuon tuostakin jalkojemme alta.

Pian näimme nousukurun toisella puolella kaksi muuta vaeltajaa (ne olivat se ruotsalainen pariskunta, jonka Eero, Heikki ja Seppo olivat nähneet ylittävän Nijákvággen heidän paluumatkallaan leiriin). Yksin nousevaa ruotsalaismiestä ei näkynyt missään. Jatkoimme nousemista ja pidimme muutaman juomatauon. Vatsat olivat vielä täynnä ruokaa, joten suklaata ei juuri tarvittu lisäpotkun antamiseen. Ilma väreili kivistä heijastuvasta kuumuudesta.

Olimme jo lähestymässä huippua, kun näimme tutun ruotsalaismiehen juttelevan niiden kahden vaeltajan kanssa, jotka olimme nähneet äskettäin. Ruotsalaismies tuli meitä vastaan kertoen huipun olevan jo lähellä. Hän kertoi jo kiertäneensä sen ja nousseensa sinne toiselta puolelta, jossa rinne oli ollut todella jyrkkä ja kivet isoja. Turinatuokion jälkeen hän lähti laskeutumaan alas meidän jatkaessamme ylös.

Tulimme pian huipulle ja riemu täytti mielemme. Pettymys Akan huiputtamatta jäämisestä unohtui ja tilalle astui onnistumisen ilo. Tämä oli jälleen yksi hieno saavutus Retkiremmille! Roope innostui komeista maisemista ja huippusäästä ryhtyen heti kuvailemaan. Lähdin itse etsimään sopivaa lepopaikkaa sekä huiputuskirjaa. Lepopaikka löytyi, mutta kirjaa ei. Tietoa siitä ei ollut myöskään makuualustoillaan ruokaa keitelleellä pariskunnalla.

Vaihdoin jalassa olleet vaelluskengät Crocseihin. Huhuilin Tumelle ja Roopelle, että eikös olisi jo huiputushömpsyjen aika. Pojat jättivät kuvaushommat hetkeksi perinteisten napanderien oton ajaksi. Minä loikoilin auringossa sillä välin kun Tume ja Roope jatkoivat kuvaustouhujaan.

Huipulta avautuneet maisemat oli lopulta kuvattu ja oli aika lähteä paluumatkalle. Nuoripari jäi vielä huipulle, kenties kuhertelemaan. Mikäpä siinä, hienompaa paikkaa tuskin löytyy ainakaan ihan heti. Laskeutumiseen valitsimme jyrkän nousureitin sijaan toisen, hieman "polviystävällisemmän" reitin.

Laskeutuminen oli nousuun verrattuna ripeää, mutta ei todellakaan helpompaa. Irtokiviä oli paljon ja osassa rinnettä kallio oli hajonnut sileiksi laatoiksi, jotka luistivat jalan alla ja kolisivat mennessään kuin tyhjät kaljapullot. Polveani alkoi särkeä toden teolla ja laskeutuminen tuntui myös varpaissa. Pääsimme kuitenkin alas ilman suurempia haavereita, jollei niiksi lasketa paria takamuksille kaatumista.

Saavuimme ruohikkoisille alarinteille, josta Nijákjågås jo näkyi. Paikalla oli huolellisesti isojen kivien päälle asetettu punainen juomapullo. Oliko se kenties reittimerkki vai mikä, mutta joka tapauksessa sen tarkoitus jäi meille hämäräksi. (No sehän selvisi meille myöhemmin leirissä.)

Ruohokumpareilla matka sujui joutuisasti. Roope pysähtyi välillä kuvailemaan ja Tume asettui makoilemaan pienelle kumpareelle. Hänen asentonsa oli ilmeisesti kuvauksellinen, sillä Roope nappasi tästä muutaman otoksen. Tästä innostuneena poseerasin myös itse taustanani Gisuriksen häntä. Kuvia voi todennäköisesti katsella seuraavan Playgirl -lehden sivuilla... :)

Jatkoimme matkaa ja olimmekin melko pian Nijákjågåsjin rannalla. Huiputusreissusta oli jäljellä lyhyt, nyt todella matalassa vedessä kahlaaminen vastarannalla olevaan leiriimme.

Nijákjågås - Sierggabuollda - Gisurisjiehpejågåsj (ke 26.8.2009)

Herätys oli klo 6.00. Petrin jäsenet olivat hieman hellät eilisen uroteon jäljiltä. Roopeen ja Tumeen kohdistunut rasitus oli verrattavissa herrojen käyntiin kadun toisella puolella olevalla R-kioskilla. Nyt oli aika vaihtaa maisemia ja aloittaa paluumatka Ritsemiin, mutta ei kuitenkaan ihan suoraan sinne. Vaihtoehtoina oli kävellä tänne tulomatkallamme osittain taivaltamaamme polkua pitkin Kisurisstuganille tai sitten mennä samaan määränpäähän kiertäen Gisuris -tunturi. Torikokous päätyi jälkimmäiseen vaihtoehtoon ja pääsimme aamutoimien ja aamiaisen jälkeen taipaleelle siinä puoli yhdeksän aikaan.

Ihan episodina alueen hyönteisistä mainitakoon runsaslukuiset pikkuruiset sinivihreät kovakuoriaiset, jotka tunkivat aurinkoisina päivinä itsensä rinkkojen ulkopinnalle sekä telttojen ulko- ja sisäpuolelle. Ei niistä sinänsä mitään harmia ollut, paitsi kiinniotettaessa eivät tahtoneet pysyä hyppysissä ja siksi niiden heivaaminen teltan sisältä apsidiin kävi välillä ihan työstä.

Kiersimme ensin Gisuriksen hännän jatkaen sitten matkaa tunturin etelärinteitä pitkin. Gisuris ei ole kooltaan ihan Akka -massiivin kokoinen, mutta on leveydeltään kuitenkin n. 9 km eli taaperrusta riitti. Aurinko paistoi lämpimästi eli takki pois ja paidanhihat ylös. Kiipesimme aluksi n. 850 m - 900 m korkeuteen, sillä rinne tuntui ensi alkuun aika leppoisalta kävellä.

Ruotsalaiset 1:100 000 kartat ovat hieman "suurpiirteisiä". Niihin ei ole merkitty esim. ollenkaan maastossa olevaa rakkaa, eikä tässä tapauksessa rinteiden poikki kulkevia parinkymmen metrin korkuisia ja kymmeniä metrejä pitkiä moreeniharjuja. Emme viitsineet kulkea tällaista jojo-rataa ja nousimme sen vuoksi suosiolla satakuntametriä ylemmäksi. Maasto oli siellä miellyttävää tunturipaljakkaa. Pysähdyimme lounastauolle erään tunturipuron varteen, johon luonto oli muovannut kauniin pienen kallioputouksen.

Lounaan jälkeen kävelimme parisen kilometriä ja käännyimme sitten pohjoiseen kohti paikkaa, missä Gisurisjiehpejågåsj yhtyy suurempaan Sjpietjavjåhkå -virtaan. Ajattelimme pystyttää leirimme ensi yöksi niihin maisemiin. Jos maasto oli ollut tähän saakka suht' mukavaa taivaltaa, niin nyt siihen tuli muutos. Liikkuminen alkoi muistuttaa ensimmäisen vaelluspäivän ikävää tarpomista Akkan lounasrinteen Rákkasbuolldassa.

Laskeudumimme vajaan kilometrin korkeudesta kohti oletettua n. 740 m korkeudessa olevaa leiripaikkaamme. Katselimme Gisuriksen länsirinteille päin ihmetellen, miksi emme näe jo Gisurisjiehpejågåsj -virtaa, sillä olimme kulkeneet jo hyvä matkaa pohjoiseen. Syy selvisi melko pian. Saavuttuamme Gisurisjiehpejågåsjin "rantaan" näimme sen virtaavan melko vähävetisenä montakymmentämetriä alempana olevassa syvässä rotkossa. Virtojen yhtymäkohdassa telttaileminen ei tullut myöskään kysymykseen, sillä koko suistoalue oli pelkkää kivikkoa ja pusikkoa. Tässä oli toinen raivostuttava piirre ruotsalaisissa kartoissa. Niihin ei ole merkitty lainkaan jyrkänteitä. Kartalla olevista korkeuskäyristä ei voi päätellä tässäkään tapauksessa miten jyrkät virran rantatöyräät todellisuudessa olivat.

Pidimme lyhyen patukkatauon ja ajattelimme taivaltaa tästä jonnekin Kisuristuganin lähettyville ja etsiä sieltä sopivaa leiripaikkaa. Nostimme rinkat selkään ja kävelimme pari sataa metriä itään Gisurisjiehpejågåsjin suuntaan. Löysimme paikan, missä rinne ei ollut aivan niin sikajyrkkä kuin äsken ja laskeuduimme alas. Täytimme vesipullot ja kipusimme virran toisella puolella olevalle töyräälle. Katsoimme kartasta, että parin kilometrin päässä Gisurisjiehpejågåsjista oli pienehkö Gisuriksen pohjoisten kaksoishuippujen välistä alkunsa saava virta. Sen rannat näyttivän olevan jo täältä katsottuna läpitunkematonta ja ikävän näköistä pajupuskaa. Päätimme yrittää ylitystä tämän nimettömän virran ja Sjpietjavjåhkån yhtymäkohdan tienoilta.

Laskeuduimme pikkuhiljaa välillä aika ikävää pusikkoista ja kivikkoista rinnettä alaspäin. Korkeuseroa ei ollut enempää kuin n. 60 m, mutta se ajoittui kuitenkin aika lyhyelle matkalle. Eilispäivän kipuamiset ja tämän päivän n. 16 km ryynääminen alkoivat tuntua Heikin ja varmasti muidenkin jaloissa sen verran, että saavuttuamme nimettömän virran ja Sjpietjavjåhkån yhtymäkohdalle panimme leirin pystyyn siihen klo 16.15. Paikka osoittautui ihan mukavaksi kanervakangasmaastoksi. Vesi virtasi lähellä, mutta näytti hieman rautapitoiselta. Se oli kuitenkin kirkkaanväristä, ei maistunut miltään, eikä kenenkään vatsa mennyt sekaisin sen juomisesta. Akka -tunturi näkyi koillisessa. Linnutietä oli tästä ensimmäiseen leiripaikkaamme n. 8 - 9 km.

Iltaa kohti pienoinen, päivällä vallinnut tuulenvire tyyntyi ja nyt ryömivät rannan pajupuskissa lymyilleet mäkärät esiin. Niitä ei ollut vielä kuitenkaan ihan haitaksi asti, sillä leirimme sijaitsi hieman kauempana joesta ja puskista.

Tässä vaiheessa alkoi kairassa oleskelumme tuntua jo hieman pakkopullalta, sillä kaikki mikä oli mahdollista nähdä oli nähty. Reissusta ei ollut enää jäljellä muuta kuin taivaltaminen parin kilometrin päässä Sjnjuvtjudisjåhkå -virran yli vievälle sillalle ja sieltä kivistä ja monen kairankävijän koluamaa Padjelantaledeniä pitkin viimeiselle yöpymispaikalle ennen Änonjalmea ja Akkajauren ylitystä Ritsemiin.

Jotkut miettivät jo mahdollisuutta taivaltaa huomenna niin pitkälle Akka -tupien läheisyyteen, että ehtisimme kävellä sieltä perjantaina M/S Storelulen Änonjalmesta klo 8.55 lähtöön klo 14.40 lähdön sijaan. Loppuilta sujui hieman pakonomaisesti "puhdetöiden" parissa, kuten auringolaskun värjäämän taivaan, lähellä olevan putouksen jne. kuvaamisella, juttujen kerronnalla jne.

Leiri - Akkastugan - Änonjalme - Ritsem - Stora Sjöfallet (to 27.8.2009)

Heräsimme klo 7.00. Taivaalla oli hieman utupilveä, mutta muuten säässä ei ollut valittamista. Se ei pätenyt telttapaikkamme ympäristön todellisiin valtiaisiin eli mäkäriin, jotka olivat nyt kokoontuneet satojen prikaatien voimalla valmiina iskemään hampaansa ihoomme veriateria mielessään. Ehkä tästä syystä hoidimme normaaleista perinteistämme poiketen aamutoimet ripeästi ja leiri olikin purettu ennätysajassa.

Lähtö tapahtui tasan klo 8.55. Taivalsimme suhteellisen mukavassa maastossa vähän yli 2 km matkan ja saavuimme Sjnjuvtjudisjåhkån etelärantoja seuraavalle polulle, joka kulki koivikkoisen harjun päällä. Aurinko paistoi ja oli lämmintä ja tyyntä. Tällainen kelihän oli mäkärille taivas ja kyllä niitä riittikin. Pysähtyessämme juomataoulle oli pakko panna päähän "mäkärämyssy", jonka verkon toivoimme suojaavan pahimmilta hyökkäyksiltä. Kun jatkoimme matkaa, tarrautuivat mäkärät rinkkojemme ulkopinnoille vapaamatkustajiksi.

Olimme pitäneet yllä yli 5 km:n keskituntinopeutta ja tulimme Sjnjuvtjudisjåhkån ylittävälle sillalle ennätysajassa. Pysähdyimme ensin virran rantaan juomatauolle, mutta siirryimme pian sillalle, sillä se oli ainoa paikka, missä tuulenvire piti mäkärälaumat poissa. Otimme vielä muutaman kuvan maisemista jatkaen sitten matkaa Akkastugarnan tupia kohti.

Änonjalmeen johtava Padjelantadelen -polku oli kulunut vuosien saatossa tuhansien vaeltajien toimesta kiviseksi ja juuriseksi, suoraan sanoen todella ikäväksi kulkea. Kovassa vauhdissa sai olla koko ajan tarkkana, ettei potkaise kengänkärkiä kivenmurikoihin. Eero katseli aika ajoin kelloaan ja gps:n näyttämää jäljellä olevaa matkaa Änonjalmeen päätyen johtopäätöksen, että tällä vauhdilla Retkiremmi ehtisi M/S Storelulen päivän viimeiseen klo 14.40 lähtöön.

Eräällä tauolla Roope otti tämän, jo muidenkin mielissään hautoman asian esiin. Jo tulomatkalla olimme todenneet polun varrella olevan maaston ryteikköiseksi ja pusikkoiseksi. Telttapaikat olivat kortilla ja juokseva vesi piti hakea ties mistä. Matkassa oli kuitenkin yksi mutta. Meillä oli majoitusvaraus Stora Sjöfalletissa perjantain ja lauantain väliseksi yöksi ja nyt oli vasta torstai. Mikäli onnistuisimme vaihtamaan majoituksen aikaisemmaksi, niin ajaisimme Ritsemistä Stora Sjöfalletiin. Mikäli ei, niin sitten oli jäätävä yöksi jonnekin tänne tai Ritsemin kolhoosiin. Kolhoosi houkutteli eniten, sillä telttamajoitus mäkäräpusikoissa ei kiinnostanut sattuneesta syystä ketäään.

Olimme onneksi tulleet jo niin lähelle gsm-verkon tukiasemia, että kenttävoimakkuutta riitti yhteydenottoon Storra Sjöfalletiin. Tume hoiti asian ja päivä saatiin vaihdetuksi. Tämän jälkeen painettiin kaasu pohjaan ja heitettiin ylivaihde silmään. Lounasta ei kerettäisi tehdä nyt maastossa ja se päätettiin hoitaa Änonjalmessa. Heikki oli tätä ennen hieman kritisoinut välillä ehkä turhankin kovaa vauhtiamme, mutta nyt hänkin yhtyi päätökseen. Mäkärät olivat vieneet näin voiton etelän miehistä ja "pakomatkamme" aikataulu takaisin sivistyksen pariin sai myös häneltä vahvistuksen.

Saavuimme Änonjalmeen, mutta ajanpuutteen vuoksi lounas jäi tekemättä. Tuumattiin, että jottei nälkä pääsisi yllättämään, syötäisiin majapaikassamme Stora Sjöfalletissa sitä, mitä rinkoista löytyy, jottei tarvitsisi hirveästi kärvistellä nälässä ennen reissunpäätösillallista paikallisessa ravintolassa.

M/S Storelule lipui laituriin ja me siiryimme muiden mukana aluksen matkustajatiloihin. Puksuttelimme tulomatkaamme verrattuna tyystin toisenlaisessa säässä. Aurinko paistoi ja Akkajauren aallot olivat matalia. Akka -tunturikin näkyi nyt, toisin kuin tulomatkallamme, kaikkine huippuineen komeana sinitaivasta vasten. Aluksesta katsoen tunturin toisella puolella olleeseen leiripaikkaamme ei näyttänyt olevan kovinkaan pitkä matka, mutta tiesimme sen olevan täyttä harhaa.

Saavuimme Ritsemiin aikataulun mukaan. Sitten ei muuta kun miehet ja rensselit autoihin ja nokat Stora Sjöfalletin suuntaan. Saavuttuamme perille haimme avaimet majapaikkaamme, joka osoittautui aika mukavaksi 3 h + tupakeittiö rivitaloksi. Varasimme itsellemme myös alueella olevan saunan. Se vapautuisi kuitenkin vasta jonkin ajan kuluttua. Halusimme päästä mahdollisimman pian eroon likaisista ja hikisistä vaatteistamme ja kävimme siksi peseytymässä kämppämme suihkussa ennen saunaan menoa. Tätä ennen otimme tietenkin kauhean karjaisun saattelemana asiaan kuuluneet reissunpäätösoluet.

Saunan jälkeen menimme ravintolaan illalliselle. Kysyimme tarjoilijalta, mihin aikaan aamiainen tarjoiltaisiin. Hän kertoi, että normaalisti se tarjoiltaisiin klo 9.00, mutta paikalla yöpyneen ruotsalaisen, pääasiassa naisista koostuneen seminaariseureen vuoksi se tarjoiltasiin jo klo 7.00, mikä sopi meille. Seurue istui ravintolan keskivaiheilla olevan takan vieressä ja ravintolan kokki kävi sytyttämässä sen porukan siemaillessa samanaikaisesti aika tiheään tahtiin Ruotsin Lapin taikajuomia, mikä nostattikin tunnelmaa. Meillä oli huomenna edessä pitkä ajomatka ja siksi aikainen herätys. Lompsimmekin heti illallisen jälkeen kämpille nukkumaan.

Stora Sjöfallet - Vantaa (pe 28.8.2009)

Heräsimme hyvissä ajoin, jotta ehtisimme aamiaiselle heti klo 7.00:ksi. Marssimme Laponia -ravintolan ovelle hyvissä ajoin ja kolkuttelimme sitä tasan seitsemältä. Kukaan ei tullut availemaan ovia. Eero kierteli taloa ja näki naispuolisen henkilön puuhavan jotain keittiön ovella. Eero kolkutteli ikkunaa ja nainen näytti, että hän tulee avaamaan oven.

Aamiainen oli monipuolinen ja ravitseva. Eilisillan seminaariseuruetta ei näkynyt aamiaisella. Taisi olla heidän Lapin taikajuomissaan liikaa uniyrttejä. Aamiaisen maksussa sattui aika mielenkiintoinen tapahtuma. Heikki antoi kassalle oikean määrän Ruotsin kruunuja, mutta kasöörksä sanoikin, että ei kelpaa! Heikki yritti nimittäin maksaa vaimonsa sukulaisvainaalta tämän eri Ruotsin matkoilta tähteeksi jääneillä kruunuilla, joiden "parasta ennen"-päiväys olimennyt umpeen. Heikki kysyi tarjoilijalta, että kelpaavatko nämä "jätekruunut" sitten enää missään. Hän sanoi, että mikä tahansa pankki kyllä vaihtaa ne joko uusiin kruunuihin tai euroihin.

Kiitimme ja kumarsimme tarjoilijalle ja läksimme astelemaan autoillemme. Meillä oli vielä edessämme reissun viimeinen rypistys, puuduttavan pitkä n. 1200 km:n ajomatka kotiin. Se tehtiin lähes putkena, lukuunottamatta lyhyitä ruoka- ja vessataukoja sekä Heikin Haaparannassa suorittamaa "jämäkruunut euroksi" -rahanvaihtoa. Perillä oltiin lopulta siinä puolen yön kieppeillä.

Mäkärien kiusasta vielä loppukaneettina sen verran, että pahimmat puremajäljet olivat Eerolla. Suojaverkosta huolimatta niitä oli yli 60. Mäkärät olivat todennäköisesti jääneet ihon ja suojaverkon väliin siinä vaiheessa, kun hän veti suojaverkkolippiksen päähänsä. Allergisesta nuhastaan johtuen Eero syö antihistamiineja, joten ainoa haitta paukamista oli niiden lievä kutiaminen. Heikillä oli myös melkoisesti puremia, mutta koska hänellä ei ole tarvetta antihistamiineihin aiheuttivat puremat hänelle väsymystä ja vatsan sekoamista. Muut, nuoremmat remmiläiset selvisivät mäkäristä lähes vaurioitta. Johtuikohan se nuoren veren sakeudesta vai mistä?

Vantaalla 21.11.2009

Teksti: Eero Happonen ja Seppo Nevalainen
Kuvat: Robert Örthén, Eero Happonen, Petri Happonen, Seppo Nevalainen, Heikki Happonen ja Thomas Sundman

Ilahdumme aina palautteesta, joten voit vaikka jättää meille tervehdyksen vieraskirjaan!
Siirry kuvagalleriaan katselemaan vaelluksen kuvat yksitellen tai diashowna!

Vuoden 2008 reissun kuvat suurempana ja laadukkaampana

2009-10-03T16:56:00.007+03:00

Olemme julkaisseet parannetut kuvat vuoden 2008 Pälstan ja Barraksen vaelluksesta. Syynä uudelleenjulkaisuun ovat tietyt lataustoiminnon pakkaussäädöt, jotka johtivat kuvien laadun merkittävään heikkenemiseen. Kehotamme myös muita Picasa -verkkoalbumia käyttäviä, tai sen käyttöä harkitsevia huomioimaan lataustyökalussa (Picasa Web Albums Uploader) olevat asetukset.

Suosittelemme, että viimeistelet julkaistavat kuvasi käyttämässäsi kuvankäsittelyohjelmassa (esim. Adobe Lightroom, Adobe PhotoShop CS3, Gimp, yms.). Kaikkien muiden korjausten/muokkausten jälkeen kuvat säädetään haluttuun kokoon ja terävöitetään verkkokatselua varten. Picasa Web Albumus Uploaderissa on asetus "Scale large photos for:", jossa käyttäjälle tarjotaan kolmea eri latausvaihtoehtoa. Näistä kannattaa käyttää ainoastaan "Actual Size (slowest upload)" vaihtoehtoa, jolloin kuvat siirtyvät alkuperäisessä muodossaan verkkoalbumiin. Tällöin niin kuvan koko kuin sen terävöitys säilyvät ennallaan.

Pitemmittä puheitta: Pätsan ja Barras sekä kolmen valtakunnan raja 2008 uusien kuvien saattelemana!

Panoraama Pältsanin eteläisen ja pohjoisen huipun välisestä satulasta.

Lopuksi vielä lyhyt väliaikatieto: tämän vuoden vaelluskertomus kuvien kera on parhaillaan työn alla ja valmistuu lähiaikoina. Hyvää kannattaa odottaa. :)

Eero ja Roope

Stora Sjöfallet sekä Sarek tarjosivat upean vaelluksen - nyt kertomusta kohden

2009-09-01T20:55:00.028+03:00

Stora Sjöfallet ja Sarek tarjosivat Retkiremmille ikimuistoisen vaelluksen Ruotsin Lapin sydämessä. Vaellus toteutettiin pääosin suunnitelman mukaan, vaikka Akka -tunturi jäikin tällä kertaa huiputtamatta äkillisen säämuutoksen vuoksi. Retkiremmin tehoyksikkö huiputti kuitenkin miehekkään Nijak -tunturin, joten maisemista ei ollut pulaa. Olemme aloittaneet vaelluskertomuksen työstämisen ja pyrimme saamaan sen julkaistuksi alkusyksyn aikana. Mainittakoon myös, että materiaalista ei luulisi olevan puutetta, sillä reissulla oli mukana vaivaiset 6 kameraa, josta yhtä käytettiin sanelukoneena... :)

Luvassa on jälleen informatiivinen vaelluskertomus rikkaan kuvasadon siivittämänä, mutta sitä odotellessa muutama otos vaellukselta tunnelman virittämiseksi:

Kuva 1: Tume keittelee lounasta Padjelanta -ledenillä, Kuva 2: Ensimmäinen leiri Akan rinteillä

Akka -tunturi Nijakilta kuvattuna

Ilta-auringon viimeinen kajaste

Pääset tarkastelemaan kuvia suuremmassa koossa napsauttamalla niitä hiirellä. Jos kuvagalleriassa olevan kuvan oikeassa laidassa oleva suurennuslasin symboli ei ole harmaa, pääset tarkastelemaan kuvaa vieläkin suurempana napsauttamalla symbolia hiirellä.

Retkiremmin puolesta,
Roope

Viime hetken vaellusvinkit Retkiremmin Akan -reissulle elokuussa 2009

2009-08-11T14:35:00.027+03:00

Heikki oli jutellut tulevasta reissustamme ja suunnitelmistamme työkaverilleen Mårtenille, joka on ollut vaeltelemassa monta kertaa Stora Sjöfalletin ja Sarekin kansallispuistojen alueilla. Hänen mielestään alustava suunnitelmamme yhden perusleirin pitämisestä pelkästään Akan maisemissa ja sieltä käsin tehtävistä päiväreissuista ei ollut paras vaihtoehto. Heikki kysyikin, liikenesikö Mårtenilta aikaa tulla joku ilta kertomaan meille lisää omista vaellus- ja kuvaus-kokemuksistaan alueella hyvien vinkkien kera.

Mårten antaa hyviä vinkkejä ja Retkiremmi kuuntelee.

Tämä sopi hänelle ja kokoonnuimme viettämään infoiltaa keskiviikkona 05.08.2009. Mårtenilla oli tuomisinaan valokuva-albumit kahdelta alueelle tekemiltään reissuilta. Tutkimme kuvia ja katsoimme kartasta, missä ne oli otettu. Kuvia katsellessa tuli mieleen, että Stora Sjöfalletissa ja Sarekissa paistaa aurinko melkein koko ajan.

Mårten palautti meidät kuitenkin takaisin maan pinnalle kertoen, että tällä reissulla oli yllättävän hyvät säät, vaikka välillä kyllä satoikin. Toisaalta eräs heidän 10 päiväksi suunniteltu vaellus kutistui surkean sään vuoksi viikon mittaiseksi, sillä vettä satoi lähes taukoamatta kuusi päivää.

Mårten näyttää reittiehdotustaan Eerolle.

Porukka sai silloin tarpeekseen ja päätti lähtiä lompsimaan takaisin ihmisten ilmoille. Paluupäivänä aurinko tuli (tietysti) sitten pois piilostaan ja helotti täydeltä terältä koko paluumatkan. Tiedämme kokemukseta tämän "miellyttävän" tunteen ( katso Retkiremmin Kebnekaisen huiputusreissu v. 2006).

Mårtenin meille tekemä reittiehdotus olisi seuraavanlainen:

Mårtenin reittiehdotus

Saavuttuamme Ritsemiin emme jää yöksi sinne, vaan menisimme heti seuraavalla venevuorolla Akkajauren toiselle puolelle. Tämä tietenkin sillä edellytyksellä, että ehtisimme perille Ritsemiin ennen päivän viimeistä venevuoroa. Akka stuganille ei olisi rannasta kovin pitkä matka ja tuvan läheisyydessä on hyviä telttapaikkoja.

Näin pääsisimme lähtemään jo aikaisin seuraavana aamuna kohti Akan eteläisiä maisemia ja olisimme perillä hyvissä ajoin iltapäivällä (no se nähdään sitten). Jonnekkin tänne perustaisimme ensimmäisen perusleirin, jossa olisimme pari yötä. Täältä käsin yrittäisimme käydä Akan huipulla.

Akan korkeimmat huiput ovat 1963 mpy oleva Borgtoppen ja 2015 mpy oleva Stortoppen. Mårten oli yrittänyt Borgtoppenin huipulla, mutta huono sää oli pakottanut hänet kääntymään takaisin.

Paperikartalta ja Googlen Earthista katsottuna Borgtoppenille tuntuisi olevan helpompi kiivetä kuin Stortoppenille. Netissä olevista keskusteluista päätellen ei Akan Stortoppenkaan olisi ihan mahdoton paikka. Reittivaihtoehdot Akan korkeimmille huipuille näkyvät Mårtenin reittiehdotuskartasta hieman ylempänä. No katsotaan sitten paikan päällä mihin saakka Retkiremmin kunto ja kantti oikein riittävät.

Akan jälkeen suunnitaisimme Nijákjågasjn varrella, Ruohtesvárásjin pohjoispuolella olevan porovahdin tuvan lähettyville, jonne pystyttäisimme seuraavan perusleirin, jossa olisimme kolmisen yötä. Täältä käsin huiputtaisimme mahdollisesti Nijakin ja/tai Kantbergetin.

Mikäli säät, kunto ja aika sallivat, niin kävisimme vielä ihailemassa maisemia Ruohtesjåhkkån huipulta.

Mårten oli ottanut hienoja kuvia reissuiltaan.

Tässä kohtaa olisi reissun "kääntöpaikka", josta alkaisimme hipsiä hiljalleen jonnekin Gisuriksen länsipuolelle yhdeksi yöksi. Tämän jälkeen kengän kärjet suunnattaisiinkin jo sitten kohti venerantaa ja sieltä venekyydillä Ritsemiin.

Suunnitelma on toki aika ohjeellinen, varsinkin perusleiripäivien ja huiputusten osalta, mutta ei sitä ole tarkoitettukaan kiveen hakatuksi.

Vantaalla 10.08.2009

Eero

Stora Sjöfalletin vaelluksen suunnitteluilta 26.05.2009

2009-06-03T18:59:00.058+03:00

Olin lähetellyt Heikillä maaliskuun lopussa pidetyn suunnitteluillan jälken retkiremmiläisille linkkejä Internet-sivuille, joissa oli kertomuksia ja/tai kuvia tulevan reissumme kohteesta, Stora Sjöfalletin kansallispuistossa ja siellä sijaitsevasta Lapin kuningattaresta, Akka-tunturista.

Noissa maisemissa ollaan parin kuukauden päästä. Perinteinen äijäruoka antaa voimia ajatuksille ;-)

Tänään olisi tarkoitus tehdä tarkempia suunnitelmia perinteisen äijäruoan eli makkaran ja oluen antamien voimien siivittämänä.

Kävimme ruokailun jälkeen suoraan asiaan. Olin laatinut meille muistion, jossa oli juttuja mm. aikataulusta, ajoreitistä Oulusta Ritsemiin, Stora Sjöfalletin kansallispuistoston alueesta, Akan huiputussuunnitelmista sekä alueen tupien palveluista ja hinnoista.

Reissuun lähdettäisiin siis lastaamalla autot ja itsemme torstaina 20.08.2009 kohti pohjoista puksuttavaan autojunaan. Jäisimme junasta aikaisin perjantaiaamuna Oulussa, josta ajaisimme Ritsemiin.

Ennen sinne saapumista kävisimme tarkistamassa paluumatkan majoitus ja reissun päätösillallinen Stora Sjöfallets Fjällanläggnin -paikassa. Katsastaisimme samalla putouksen, josta Akka-järven vedet valuvat Stora Lulevatteniin. Ensimmäinen yö vietettäisiin kuitenkin STF:n Ritsemin Fjällstationin alueella joko teltoissa tai hostellissa.

Seuraavana päivänä eli lauantaina 22.08.2009 menisimme venekyydillä Akka-järven toiselle puolelle. Taivaltaisimme hetken matkaa Kungsledeniä pitkin, mutta eroaisimme siitä Akan Vässtopparna-huippujen viereiseltä jäätiköltä tulevien virtojen ylittävän sillan jälkeen ja taivaltaisimme Rákkasbuoldan kautta jonnekkin Akka-tunturin eteläpuolisille alueille, jonne pysyttäisimme "perusleirin".

Roope naputtelee suunnitelmat talteen.

Täältä käsin huiputtaisimme (toivon mukaan) Akan. Monen sen huiputtaneen kaverin nettisivuilta on selvinnyt, että huiputus voitaisiin tehdä (ilman vuorikiipeilyvälineitä) pohjoisen, kaakon tai etelän suunnasta.

Meidän leiripaikkaamme ajatellen se tapahtuisi eteläsuunnasta Borgtoppenin ja Stortoppenin välissä olevien kahden jäätikön välistä. Jotkut ovat kyllä menneet Akan Stortoppenille sen oikeanpuoleisen jäätikön vasenta reunaa pitkin. Se ei kuulemma ole ihan niin jyrkkä. No se näkee, ken elää.

Onkos tämä Heikin reaktio Sepon ehdotukseen viimeisen vaelluspäivän päivällisestä, Sepon Spessusta?

Huiputuksen jälkeen tekisimme perusleiristä päiväreissuja Nijakin ja Gisuriksen maisemiin. Suottasjjåhkån ylitys kahlaamalla onnistuu netissä olevien kirjoitusten ja kuvien perusteella kohtuullisesti (riippuen tietenkin sateista ja veden korkeudesta yleensä), mutta Sjnutjudisjåjkå saattakin olla jo paljon kinkkisempi juttu.

Kotiin lähdettäisiin viikon päästä lauantaina 28.08.2009. Tarkoitus olisi ajaa sinne "putkena". Välillä toki vaihdettaisiin kuskia ja syötäisiin, sillä ajomatkaa olisi yli 1.130 km.

Allekirjoittaneen ja Roopen ambitiot ovat reissussa tällä kertaa kuvauspainotteisia. Täytyy vain toivoa, että säiden haltija olisi siinäkin mielessä meille armollinen.

Päätettiin, että keittokuntina jatkavat samat tutut parit kuten tähänkin saakka. Petrin vastuulle jäi autojunalippujen varaamiset ja hankinnat sekä perinteisesti EA-tarvikkeet ja lääkkeet.

Tume mietteliiäänä, sataako vai paistaako Akan reissulla.

Tume selvittää veneaikataulut Ritsemistä Akka-järven vastarannalle ja takaisin, Stora Sjöfallets Fjällanlägganin yöpymishinnat, sekä mitä maksaa yöpyä Ritsemissä teltassa. Rakennuksessa olevien petipaikkojen hinnat meillä on jo tiedossa.

Pältsanille kiipeäminen opetti, että kannattaa syödä hyvin ennen huiputusta. Jotta sapuskan tekoon ei tuhraantuisi turhan paljon aikaa päätettiin hankkia Reiterin tai muun valmistajan pikaruokapusseja päiväreissuille. Siinä säästyy aikaa ja tiskiä. Roope ehdotti, että keittokunnat harkitsisivat pienen retkikeittimen hankkimista, jotta ei tarvitsisi raahata Trangioita repussa.

Teimme myös alustavan reissuruokalistan, joka on aika perinteinen lukuunottamatta pitsaa ja Sepon spessua.

Aamupalat: 1*muna/pekoni, 3*puurokokonaisuus ja 3*mysliä
Lounaat/päiväreissuruoat: 6*Reiterin mömmöjä/keittoja
Päivällisiä
Pvä 1: Tortilloja ja chiliconcarne
Pvä 2: Savuporopata pastalla
Pvä 3: Thaipata kanajauhelihalla
Pvä 4: Pitsa
Pvä 5: Gorgonzola metukka hässäkkä
Pvä 6: SEPON SPESSU
Iltapalat: 3*keksejä/juustoja, 2*lettuja ja 1*suklaamousse
Maitojauhetta jokaväliin ☺
Lisukkeita: erilaisia metukoita, maksapasteijaa, levitteitä, hilloa, näkkäriä, jälkiuunileipää

Tässä tämä suunnitelma olikin, paitsi että sain pari päivää sen jälkeen Heikiltä sähköpostin.

Hän oli jutellut sattumalta suunnitelmistamme erään työkaverinsa kanssa, joka on ollut Akan alueella kolme kertaa.

Kaverin mukaan leiriä kannattaa pitää Akan läheisyydessä vain sen ajan, kun huiputtaa tunturin. Tämän jälkeen voikin suunnata kulun vaikka Nijakin ja Gisuriksen seuduille ja perustaa leiri niihin maisemiin. Näköalat ovat kuulemma paremmat.

Akan maisemista siirrytäänkin pitämään seuraavat leirit Gisuriksen tai Nijakin maisemiin.

Heikin työkaveri lupasi tulla kertomaan omista kokemuksistaan seuraavaan kokoontumiseemme, joka pidetään näillä näkymin viikko-pari ennen reissun alkua, mikä olisi tietenkin enemmän kuin tervetullutta.

Vantaalla 03.06.2009

Eero Happonen

Retkiremmin syksyn 2009 reissun suunnitteluilta 28.03.2009

2009-04-20T17:57:00.019+03:00

Syksyn 2009-reissun suunnitteluilta pidettiin Etelä-Suomen kevään 2009 viimeisenä lumisateisena lauantai-iltapäivänä Heikillä. Tallustellessani sinne tuiskussa ja kinoksissa mietin, millaisessahan kelissä sitä edettäisiin kairassa n. puolen vuoden kuluttua.

Eipä ollut lunta ainakaan vuoden 2008 vaelluksella paitsi tuntureiden varjoisilla katvealueilla. Kuvassa Remmi valmistelee aamupalaa Pältsa-tunturin lähimaastossa.

Olin ensimmäisenä perillä ja loputkin remmiläiset saapuivat pikkuhiljaa paikalle lukuunottamatta Tumea ja Roopea. Roopen tilanteen tiesimme, sillä hän oli jo ilmoittanut myöhästyvänsä tilaisuudesta kalenteriin tekemänsä päällekkäisen merkinnän vuoksi. Tume oli taas meilannut meille aiemmin, että tulee kunhan ensin löytää perille :-).

Kello kävi ja aika kului. Päätin soittaa Tumelle ja kysyä missä mies viipyy. Hän vastasi olevansa vielä bussissa Mannerheimintiellä, joten kestäisi jonkin aikaa, ennenkuin ehtisi paikalle. Kerroin meidän muiden menevän odotellessa saunaan ja että soittaisi vain kiivaasti ovikelloa kun on perillä.

Olimme ehtineet jo saunoa, kun Tume lopulta tuli. Sanoimme, että hän ehtisi käymään kaikessa rauhassa saunassa ennen yhteistä ruokailua. Me muut menimme yläkertaan nautiskelemaan naksuista ja bissestä.

Heikki ja Arja olivat tehneet erinomaisen iltapalan juomineen ja jälkiruokineen. Siirryimme ruokapöytään Tumen ja Roopen liittyessä pian seuraamme. Juttu luisti hyvän ruoan, oluen ja viinin siivittämänä.

Kävimme ruoan jälkeen itse asiaan eli syksyn 2009 reissuun. Ehdotettiin Kevon kansallispuistoa, UKK-puiston itäisiä ja kaakkoisia erämaaosia kuten Kemihaara-Korvatunturi-Vongoivaa-Kiilopää-alueita sekä Ruotsin Lapin kuningatarta, Akka-tunturia.

Maisemat eri puolilla Pohjolan kairaa voivat vaihdella paljonkin. Minkälainen mahtaa olla tulevan reissun maasto? Tämä kuva on Pältsan-tunturin juurelta vuoden 2008 vaellukselta.

Koska vaihtoehtoja oli useita, päätettiin äänestää. Kevo putosi pois lähinnä sen vuoksi, että siellä ei voinut tehdä "ympyräreittiä", vaan piti palata takaisin samaa reittiä autojen luo. Kemihaara-Korvatunturi-Vongoiva-Kiilopää -juttuun pitäisi taas käyttää julkisia kulkuneuvoja ja enemmän aikaa kuin viikko, joten se todettiin aikataulullisesti tällä kertaa huonoksi. Akka siis voitti nyt, mutta ne kaksi muuta vaihtoehtoa toteutettaisiin jossain muodossa tulevaisuudessa.

Reissu tehtäisiin näillä näkymin elokuun toisella viikolla. Emme haluaisi ajaa koko matkaa määränpäähämme autoilla (matkan pituus 1.175 km ja ajoaika n. 17,5 tuntia + tauot), kuten teimme 2006 Kebnekaisen reissulla, vaan valtuutimme Petrin tiedustelemaan VR:ltä mahdollisuutta lastata autot Helsingissä Kolarin autojunaan ja jäädä siitä pois Oulussa.

Sieltä ajelisimme Akkajauren pohjoisrannalla olevaan Ritsemiin, jonne jättäisimme automme. Tämän lyhyemmänkin ajomatkan pituus on n. 580 km ja arvioitu ajoaika n. 10 tuntia, sillä loppumatkan tiet eivät ole kuulemani mukaan mitää straadoja vaan hiekkateitä.

Ruotsin tunturit ovat massiivisia ja jylhiä. Tällaisissa maisemissa Remmi vaeltaa tänä vuonna. Kuva on otettu vuoden 2006 Kebnekaisen vaellukselta.

Se, menisimmekö jo samana päivänä venekyydillä järven toiselle puolelle Akka-tunturin maisemiin vai jäisimmekö yöksi Ritsemiin, riippukin jo sitten monesta asiasta.

Palaamme näihin sekä muihin tarkempiin reissusuunnitelmiin vielä uudessa kokouksessa ennen kesää.

Vantaalla 19.04.2009

Eero

Reissuraportti: La Palma - erillainen Kanarian Saari

2009-04-06T17:52:00.004+03:00

Jos haluaa vaihtelua Suomen Lapin ja Skandinavian tuntureilla patikointiin ja tehdä sen vielä lämpimässä säässä ilman hyttysiä ja mäkäriä, kannattaa ottaa suunta lounaaseen ja lentää Kanarian saariryhmään kuuluvalle La Palmalle.

Saari on kompaktin kokoinen, pinta-alaltaan n. 706 neliökilometriä ja väkiluvultaan n. 86.000, joista pääkaupungissa Santa Cruz de la Palmassa asuu n. 17 - 18.000 ihmistä. Kasvillisuus vaihtelee rannikon substooppisesta palmumetsistä keskiosien laakeripuu- ja mäntymetsiin päätyen lopulta ylävuoriston puuttomaan maisemaan mannerilmastoineen ja lumisateineen.

Saarella voi harrastaa patikoinnin lisäksi liitovarjolla lentämistä, maasto- ja maantiepyöräilyä, surffailua, valokuvausta, kasvien, lintujen hyönteisten ja yleensä luonnon tutkimista ja tarkkailua, ratsastusta jne. Auringonpalvonnan, rantaelämän ja bilettämisen ystäville saari ei tarjoa juuri mitään ja heidän kannattaakin jäädä harrastamaan näitä asioita viereiselle Teneriffan saarelle.

Maisemat La Palmalla ovat hulppeita ja korkeuserot lyhyilläkin matkoilla melkoiset verrattuna kotoisen Lappimme tuntureihin. Saaren korkeimman vuoren, Roque de los Muchachoson huippu kohoaa 2426 metriin korkeuteen merenpinnasta, mutta kipuamiseen ei tarvita hyvän kunnon ja terveiden polvien lisäksi mitään vuorikiipeilijän välineitä tai -taitoja, sillä sinne johtaa joka puolelta saarta useita patikointireittejä.

Saaren useat kymmenet hyvin merkityt, eripituiset ja vaikeusasteeltaan erilaiset patikkareitit takaavat sen, että koskaan ei tarvitse kulkea samoja polkuja kahdesti. Jos on aikaa ja kuntoa, voi halutessaan kiertää koko saaren jalkaisin.

Kävin vaimoni kanssa saarella helmikuussa 2009. Tarkoituksenamme oli osallistua kahteeen ohjattuun patikkareissuun. Toinen oli 16 km pituinen Caldera de Taburienten kansallispuiston jylhissä maisemissa kiermurteleva reitti ja toinen n. 19 km pituinen Ruta de los Volcanes eli tulivuorireitti. Jälkimmäinen kiinnosti eniten, sillä koko La Palman saari on käytännössä yhtä suurta tulivuorta ja siksi teimme sen reissun ensin.

Caldera de Taburienten retki jäi valitettavasti tekemättä, sillä matkan järjestäjä siirsi sen myöhempään ajankohtaan alueella olleen liiallisen vesimäärän vuoksi.

Tulivuoriretki, Ruta de los Volcanes, alkaa n. 1440 mpy olevalta pinjamäntymetsää kasvavalta El Pilar Refuge levähdyspaikalta. Sieltä noustaan retken korkeimmalle kohdalle n. 2 km mpy olevalle Las Deseadasin vanhoille kraatereille. Täältä laskedutaan sitten päätepisteenä olevaan Fuencaliente de la Palman kylään, jonne on matkaa Las Deseadasista 12 kilometriä ja laskua 1,2 km.

Reitti kulkee koko ajan saaren eteläosan keskellä olevalla "selkärangalla" josta näkyy hienosti sekä saaren itä- että länsipuolen rannat. Las Deseadasin kraaterit muistuttivat osittain kuunmaisemia, mutta jollain lailla myös etelä-suomalaisia hiekkakuoppia.

Mustasta laavasta kasvoi pinjamäntyjä ja välillä maisemat muistuttivat hieman kotomaamme vaaramaisemia, paitsi täysin puuttuvan aluskasvillisuuden osalta. Oppaamme kertoi, että suurin osa männyistä oli istutettuja.

Viikon pituinen lomamme mahdollisti vain pintaraapaisun kaikesta. Kunnon patikointiin ja maisemien kuvaamiseen pitäisi varata aikaa ainakin kaksi viikkoa, mutta jos on elämää ja rahaa, niin palaan sinne vielä takaisin. Oli se niin hieno paikka.

Eero

Retkiremmin neljäs sivusto!

2008-11-04T11:57:00.015+02:00

Vanhat, nykyiset, uudet sekä tulevat ystävät, tervetuloa uusitulle Retkiremmin vaellus- ja retkeilysivustoille!

Tämä on jo neljäs versio vaellussivustoistamme ja vannommekin vanhan sanonnan nimeen: "Vierivä kivi ei sammaloidu". ;-)

Olemme siirtäneet sivuston uudenlaiseen blogi (Blogger) formaattiin, jotta sitä olisi entistä helpompi ja vaivattomampi päivittää jatkossa, ja voisimme keskittyä uusien juttujen ja kuvien julkaisuun! Vastaanotamme mielellämme palautetta niin sivuista kuin sisällöstä.

Lukijalla on mahdollisuus kommentoida juttuja tässä blogissa kommenttikentän kautta, joten antakaa äänenne kuulua!

Sähköpostia voi lähettää meille osoitteeseen retkiremmi(ät)gmail.com (muistakaa vaihtaa "(ät)" merkit tuttuun @ merkkiin postia lähettäessänne).

Mukavia lukuhetkiä virtuaalireissujen parissa!!!

Pältsan, Barras sekä kolmen valtakunnan raja 2008 - vaellus kolmessa valtakunnassa

2008-11-04T11:00:00.006+02:00

Pältsan (Peltsa), Barras (Paras) sekä kolmen valtakunnan raja olivat Retkiremmin vuoden 2008 vaelluksen kohteina. Vaellus oli erittäin onnistunut ja tarjosi lukuisia kokemuksia kolmen valtakunnan lapista. Alta voit lukea vaelluskertomuksen sekä katsella kuvia. Tervetuloa vaellukselle!

Pältsan siintää ilta-auringossa maagisena vaelluskohteena.

Vaellus päiväkohtaisesti

Reissu alkaa - lähtö Helsingistä (pe 22.8.2008)

Kokoonnuimme perjantai-iltapäivänä VR:n autojunien kuormauspaikalle Helsingin Töölöön. Ajoimme autot vaunuihin, jonka jälkeen menimme perinteiselle lähtökebabille Asematunnelissa olevaan pystybaariin. Ilma oli lämmin ja aurinko paistoi. Aseman ympäristössä olevat terassit olivat täynnä väkeä Taiteiden yö-tapahtuman vuoksi.

Tume oli töissä, eikä ehtisi mukaan herkulliselle mätölle. Me muut haarukoimme sen sijaan lihat ja ranskalaiset sekä muut lisukkeet parempiin suihin. Sitten olikin aika siirtyä kohti lähtölaituria.

Taiteiden yö-tapahtuma oli tuonut laiturille orkesterin, jonka soittaman jazzin tahdissa talsimme vaunuun. Katselimme hieman huolestuneina kelloa ja matkustajista tyhjenevää laituria. Junan lähtöön ei olisi enää paljon aikaa, eikä vaiteliasta neljättä miestämme näkynyt. Tume ilmestyi asemalaiturille pari minuuttia ennen junan lähtöä ja nousi rauhallisen oloisena vaunuun.

Sähköveturi lähti kiskomaan vaunuja kohti Kolaria ja osastossamme kuuluivat reissumme alkamisen kunniaksi tuttuakin tutummat oluttölkkien aukaisusta johtuvat pst-äänet. Juttelimme siellä vielä hetken ja suunnistimme sitten ravintolavaunua kohti. Minä jäin vielä hetkeksi jutustelemaan käytävälle parin vaeltajadaamin kanssa. Heidän reissunsa suuntautui Haltille Kalottireittiä pitkin. Yöt he viettäisivät autiotuvissa, sillä telttoja oli kannettu monen vuoden reissuilla jo ihan tarpeeksi.

Toivottelin daameille hauskaa iltaa ja liityin muiden seuraan. Juttelimme tulevista huiputuksista ym. asiaan liittyvistä aiheista parin oluen ja viinilasillisen kera.

Aamulla oli kuitenkin edessä aikainen herätys ja n. 270 km ajomatka Kilpisjärvelle, joten Heikki, Petri ja minä painuimme pehkuihin ihmisten aikoihin.

Kolari - Kilpisjärvi -Baikkasvárri (la 23.8.2008)

Juna saapui aamulla Kolariin. Olin nukkunut yön harvinaisen hyvin, mutta Heikki kertoi olleensa "mukana lähes joka vaihdossa". Sää oli viilennyt lähes kymmenen astetta eiliseen Helsingin lämpötilaan verrattuna. Haimme menopelit autovaunuista, jonka jälkeen Heikki, minä ja koko köörin rinkat lastattiin Seatiin ja muut ahtautuivat Sepon Kaarinaan.

Ostimme Kolarin Alkosta skumppapullon tästä päivästä n. viikon kuluttua tapahtuvan paluumme juhlistamiseksi. Kysyimme myyjältä, olisiko tässä kylässä hyvää ja edullista aamiaispaikkaa. Hän kehotti meitä menemään hotelli Kolariin. Maksoimme ostokset ja kurvasimme pian aamiaispaikalle. Ravintolasalin kyltti kertoi, että aamiaisaika oli jo ohi ja lounasta tarjoiltaisiin vasta tunnin päästä.

Roope kävi kysymässä tarjoilijalta, löytyisikö aamiaista nälkäisille etelän miehille. Tämä oli kerännyt kärryille jo aika paljon aamiaisruokia, mutta sanoi, että jos siellä sekä pöydällä vielä korjaamatta olevat ruoat kelpaisivat, niin siitä vaan.

Tarjolla oli monenlaisia leikkelettä, vihanneksia, juustoja, salaatteja leipiä yms. eli kyllä se meille kelpasi. Kahviakin oli riittävästi, ja kun tarjoilija vielä lupasi keittää puuroa halukkaille, ryhdyimme keräilemään apetta lautasille. Parasta kaikessa oli aamiaisen hinta vain 5 €/ukko.

Kolari-Kilpisjärvi matkan välillä oli yllättävän paljon poroja vasoineen, joiden poukkoilemista tielle sai tosissaan varoa. Saavuimme Kilpisjärven Lomakeskukseen n. klo 15.00. Saimme luvan vaihtaa vaellusvaatteet päällemme paikan talousrakennuksessa. Sitä ennen söimme kuitenkin tuhdin hampurilaislounaan viereisessä Tuulan kahvilassa.

Käväisin autolla tarkistamassa M/S Mallan lähtölaiturin paikan. Sain Retkeilykeskuksesta luvan jättää automme heidän ns. pitkäaikaiseen pysäköintipaikkaansa. Kurvasin tämän jälkeen takaisin Lomakeskuksen pihaan, jossa lastasimme matkamiehet sekä rensselit autoihin ja ajoimme ne Retkeilykeskuksen parkkiin. Sitten nostimme rinkat selkiimme ja kävelimme alas laiturille odottamaan laivan lähtöä. Itse kävin vielä pikaisesti täyttämässä vesipulloni Retkeilykeskuksessa.

Sää oli Kilpisjärvellä aurinkoinen, mutta Barraksen ja Moskkugáisin yllä oli tummia pilviä. M/S Malla odotteli laiturissa kuljetettaviaan ja kuskiaan. Tämä, eli Kalle, saapuikin kohta paikalle. Minut nähtyään hän kysyi, olinko se minä, jonka hän näki täyttävän vesipulloa Retkeilykeskuksessa. Myönsin tämän. Kalle "valisti", että jos tältä aleeelta jotain puuttuu, niin ei ainakaan puhdasta vettä. Sitä ei kannata kantaa kairaan Retkeilykeskuksesta saakka.

Kallen kipparoima vene puksutteli vastarannalle n. puolessa tunnissa. Lähdimme talsimaan sieltä mönkijäuraa myöten (mukamas) kohti Pältsania. Ihmettelin, kun reitti vaan jatkui itsepintaisesti länsiluoteiseen, vaikka kartan ja GPS:n mukaan sen olisi pitänyt jo kääntyä lounaaseen ja alkaa nousemaan Baikkasvárrin ja Dantán välisen satulan välistä Duoibalin tunturiylängölle ja yhtyä siellä Kalottireittiin.

Totesin pojille, että tämä polku vie muuten Gappohyttanille Barraksen kupeeseen eikä Pältsastuganille. Jos maisema/maasto ei täsmää kartan kanssa, niin "et ole enää kartalla". Silloin on palattava takaisin paikkaan, missä nämä asiat viimeksi täsmäsivät.

Rikkinäinen vaellussauva

Olimmehan me menossa Barrakselle, mutta vasta reissun loppupuolella. Teimme täyskäännöksen ja palasimme venelaiturille, josta suuntasimme oikealle polulle. Nousua Koltaluoktasta oli parin kilometrin matkalla on. 160 -170 m ja jyrkin osuus oli tietenkin siellä loppupuolella. Taivalsimme nousun jälkeen vielä pari kilometriä, jonka jälkeen ryhdyimme katselemaan leiripaikkoja, sillä emme halunneet pystyttää telttoja hämärässä ja syödä päivällistä pimeässä.

Löysimmekin hyvät paikat Balkkasvárrin ja Dantán satulan alapuolella kohdasta, missä silta ylittää puron. Paikka oli kuiva ja vieressä solisi puhdas juokseva vesi.

Roope yllätti koko porukan kaivamalla rinkkansa kätköistä kaksi 1/2 l tölkkiä Sandels-olutta. Olimme joskus jutelleet tästä oluen kantamisesta kairaan ihan kokkapuheina, mutta emme ihan tosissamme. No kyllähän Olvin ohrapirtelö maistui, vaikka sitä riittikin vain noin kuksalliseen per ukko. Pienenä takaiskuna muuten loistavalle päivälle oli Roopen toisen, ihka uuden vaellussauvan rikkoontuminen. Siinä täytyi olla tekovika, sillä sauva hajosi kesken normaalin kävelyn.

Baikkasvárri - Pältsastugan - Pältsajoki (su 24.8.2008)

Heräsimme hyvin nukutun yö jälkeen siinä klo 8 tienoilla. Säässä oli tapahtunut eiliseeen nähden täyskäännös. Pältsanin ja Barraksen suunnalla oli suhteellisen kirkasta, mutta Suomen puolella oli sateisen harmaata. Keittiöosasto ryhtyi valmistamaan meille perinteistä, ensimmäisen päivän aamiaista eli munia ja pekonia.

Valitettavasti harmillinen munien rikkomisperinteemme jatkui. Kahdestatoista munasta kaksi oli särkynyt. Söimme murkinat hyvällä ruokahalulla, jonka jälkeen tiskasimme ja purimme leirin. Pääsimme lähtemään Pältsastugania kohti siinä puoli 11 kieppeillä. Seppo ja Roope keräilivät matkan varrella maasta poronsarvia, jotka vietiin matkamuistoiksi Sepon lapsille.

Eräs näiden reissujen hienoimpia asioita on, että sitä tapaa sellaisia ihmisiä, joihin normaalissa ns. siviilielämässämme ei ole mahdollisuutta tutustua. Hyvänä esimerkkinä olkoon Haltin huipulla tapaamaamme "kevytretkeilijä" Vladislav Paasonen.

Tällä kertaa kohtasimme tyylikkään, klassisiin vaellusvaatteisiin pukeutuneeseen harmaatukkaiseen 71-vuotiaan ruotsalaiseen vaeltajan. Hän oli lähtenyt 3 viikkoa sitten Nikkaluoktasta päämääränään Kilpisjärvi. Kaverilla oli ollut polven kanssa ongelmia ja siksi hän oli viettänyt pari yötä Pältstuganilla.

Kuulimme myöhemmin Pältsastuganin tupaisännältä, että herrasmies oli aloittanut taipaleensa vuosia sitten Skånesta ja vaellellut joka kesä niin pitkälle kuin pääsi. Sitten hän oli palannut kotiinsa ja jatkanut seuraavana kesänä matkaansa siitä, mihin oli edellisenä kerralla jäänyt.

Loppumatkamme oli eräänlaista jojo-menoa jatkuvine pienine nousuineen ja laskuineen. Yhtenäinen n. 3 km pitkä ja n. 240 metrinen lasku alas Pältsastuganille alkoi melko pian Ruovddášvággejavren jälkeen.

Saavuimme Pältsastuganille n. klo 17.00. Aurinko oli paistanut täydeltä terältä lähes koko matkan. Pältsan sekä Juoksavátnjunni kohosivat massiivisena edessämme muutamien kilometrien päässä. Pältsastuganin tupaisäntä toivotti meidät tervetulleeksi paikkaan tietenkin ruotsiksi, mihin vastasimme på svenska.

Kyselin häneltä ilmoista yms. ruotsiksi, mutta kaveri vaihtoikin puheen saman tien selväksi suomeksi kuultuaan muiden remmiläisten suomenkieliset keskustelut. Isäntä kertoi olevansa suomalainen ja kotoisin Vaasasta. Hänen kotikielensä oli ruotsi ja siksi hän puhui suomea veikeällä pohjanmaalla puhutun ruotsin nuotilla.

Kyselimme tuvan ja telttapaikkojen yöpymishintoja. Telttapaikka oli maksuton, mutta petipaikan hinta tuvassa oli muistaakseni jossain 30 € paremmalla puolella per yö per ukko, mutta Suomen Ladun jäsenenä olisin saanut sen 26 €:oon. Heikki ja Tume piipahtivat tuvassa ja katselivat paikkoja. Huoneissa oli petipaikat neljälle patjoineen kaikkineen. Muutenkin paikan olemus oli ihan erilainen, kuin Suomen autiotuvissa. "Kesämökkimäinen" voisi olla oikea sana. Netissähän keskustellaan paljon siitä, onko meikäläisten karu autio/varaustupa se ainoa oikea vai sitten ruotsalainen/norjalainen juttu. Meidän mielestä Suomen juttu on kuitenkin enemmän meidän juttume. Omatoimisuus ja tietty karuus kuuluu asiaan, mutta tämä on henkilökohtainen asia ja jokainen tulkoon autuaaksi omalla uskollaan.

Jatkoimme matkaa eteenpäin ja löysimme lyhyen etsiskelyn jälkeen hyvän leiripaikan Bealčánjohkan ylittävän sillan läheisyydessä. Lähdin tutkiskelemaan lähimaastoa ja huomasin sillan toisella puolella kukkulan kupeessa olevan teltan, jossa oli hiljaisen puoleista. Illalla kulki leirimme ohi mies ja nainen, jotka puhuivat leveää savon murretta. Pariskunta asui tässä hiljan näkemässäni teltassa ja he olivat menossa Pältsastuganille saunaan. He eivät olleet kuitenkaan huiputtaneet tunturia, vaan olivat viettäneet päivän sen lähiympäristössä. Huomenna heidän matkansa jatkuisi Rostahyttanille.

Olimme vielä valveilla heidän palatessaan saunasta. Kysyimme oliko heillä tietoa säästä. Ennusteen mukaan huomenna pukkaisi päälle sadetta. No se olisi huomisen murhe, emmekä miettineet sitä sen enempää kömpiessämme teltan lämpöön unten maille.

Pältsajoki - Pältsan l. Peltsa (ma 25.8.2008)

Heräsimme n. klo 7.00. Koko seutu oli tuulen mukana vaeltavien pilvien peitossa, mutta niiden välissä näkyi aukkoja, joista aurinko pilkisteli. Arvelimme pilvien haihtuvan, kunhan päivä ehtii pitemmälle.

Huomasin harmikseni, että uusi muhkea tyynyni oli lähes tyhjä siinä olevan valmistusvirheen vuoksi. Reunassa oleva prässätty sauma oli auennut muutaman sentin matkalla. Murrr! Onneksi tyynyssä oli jonkinlainen vaahtomuovitäyte, joka esti sitä menemästä kokonaan lyttyyn. Seuraavaksi yöksi laitoin tyynyn alle pehmusteeksi alusvaatteita.

Heikki ehdotti "rahamiehenä", että marssisimme Pältsastuganille aamiaisen laittoon ja astioiden tisgoldakaamiseen hintaan 5 € per äijä. Se ei saanut kannatusta, koska meillä oli riittävästi kaasua ja jotenkin tuo hinta ei oikein vastannut sijoitusta. Rankkasateen sattuessa itarat retkiremmiläiset olisivat varmaan suostuneet miellään ehdotukseen, mutta kun tuulet nyt puhaltelivat pilvilautat hajalle, niin päätös jäädä leiriin osoittautui tällä kertaa oikeaksi.

Lähdimme taivaltamaan Pältsania kohti n. klo 10.33 seuraillen Bealčánvágginin virtaa. Tunturin huiput olivat pilvessä, mutta uskoimme/toivoimme, että ne haihtuisivat ennen kuin pääsisimme perille. Maasto ei ollut ollenkaan niin tasaista kuin "puusta katsoen" näytti. Oikeasti se oli kuoppaista sammaleiden peittämää kivikkoa ja pusikkoa.

Laskeuduimme alemmaksi Bealčánvággi-virran rantamille tarkoituksenamme löytää ylityspaikka, joka osoittautui kuviteltua vaikeammaksi. Kaikilla meillä oli virtojen ylityksiin sopivat kengät (kroksit tms.), mutta Pältsanin tupaisännän kertoman mukaan vesi oli senverran alhaalla, että virran yli piti päästä kahlaamalla, joten ne "ylityskengät" jätettiin leiriin. No kahlaus ja kahlaus, sehän voi tarkoittaa ylitystä veden korkeuden ollessa joko nivusissa tai sitten nilkoissa.

Virta oli vuolas ja vesi korkealla. Ylitykseen sopivia, virrasta pilkistäviä kiviäkin oli liian vähän, jotta vaelluskengillä loikkiminen onnistuisi plutaamatta. No löytyihän se paikka lopulta ja lähdimme nousemaan pontevasti Pälsanin eteläisen ja pohjoisen huipun välissä olevaa kuivaa, liuskekivistä muodostunutta joenuomaa kohti huippujen välistä satulaa.

Nousuränni oli nyt rutikuiva, mutta voin vain kuvitella, millainen vesimäärä syöksyy lumen sulamisaikoihin sitä pitki ryskyen alas. Alkuperäinen suunnitelmamme oli jatkaa nousua tämän rännin jälkeen huippujen väliseen satulaan ja nousta sieltä ylös kohti pohjoista huippua.

Liuskekivet loppuivat mutta etujoukko, eli Roope ja Tume lähtivätkin nousemaan pohjoisen huipun läntistä, todella jyrkkää rinnettä ylös muiden seuratessa heitä. Jossain vaiheessa Petri huuteli meille, että etujoukko käski meidän kääntyä pohjoiseen, koska nousu huipulle oli tätä reittiä pitkin mahdotonta.

Viestiketjussamme oli aukkoja, jotka selvisivät kaikille vasta jälkeenpäin. Roope ja Tume olivat tarkoittaneet, että meidän piti laskeutua takaisin alas ja nousta sieltä sitten loivempaa reittiä ylös satulaan. Me ymmärsimme asian, että meidän pitää siirtyä samalla "korkeuskäyrällä" vain eteenpäin kohti satulaa.

Tume todella jyrkässä rinteessä. Muut näkyvät alhaalla pieninä pisteinä.

Olin nyt kuitenkin Petrin kanssa jo lähes samassa korkeudessa, mistä Roope ja Tume olivat jatkaneet kulkuaan. Rinne oli muodostunut pienistä, herkästi vierivistä kivistä ja vaara saada toisen potkaisema kivi päähän oli täyttä totta. Oli pakko lähteä laskeutumaan alas rinteen suuntaisesti, mikä osoittautui nousua raskaammaksi ja hankalammaksi.

Kivet vierivät jalkojeni alta ja tasapainon ylläpitäminen oli vaikeaa. Vaara kompastua ja lähteä kierimään holtittomasti kivikasan mukana alaspäin ei ollut ollenkaan houkuttelava vaihtoehto. Yritin ratkaista asian astumalla leveille liuskekiville ja "surfata" niiden avulla rinnettä alas.

Pältsanin satulasta on komeat näköalat pohjoiseen.

Onnistuihan se loppujen lopuksi, mutta tämä lähes parin sadan metrin korkeuseron kuulalaakerikivillä vuorattu alastuloreitti veti polveni totaalisesti "setsuurille". Seppo ja Petri odottelivat jo minua ja Heikkiä alhalla rinteessä. Huilasimme hetken ja lähdimme sitten taivaltamaan kohti satulaa.

Tarvittaisiinko tässä jo vuorikiipeilijän varusteita?

Seurasimme sieltä Roopen ja Tumen etenemistä. Satulaan päästyään he viittoilivat meille. Seppo lähti ottamaan selvää, mistä oli kysymys. Pojat olivat pyytäneet liittymään huiputusseuraan, mutta raju laskeutuminen oli vienyt meiltä muilta paukut. Juniorit pitivät nyt yllä Retkiremmin mainetta huiputtaen Pältsanin.

Todettakoon kuitenkin, että emme me muutkaan olleet oltu suinkaan lepäilylinjalla. Nousua tunturin juurelta siihen kohtaan, josta lähdimme laskeutumaan alas oli lähes puoli kilometriä. Sieltä laskeduimme alas n. pari sataa metriä ja nousimme taas ylös satulaan. Kaikki tämä tehtiin vajaan kahden kilometrin matkalla.

Tässä on Pältsanin huippu.

Roope ja Tume jatkoivat nousuaan ja me muut katselimme satulassa maisemia, jonka jälkeen aloitimme paluumatkan leiriin. Saavuimme pian virralle, mutta emme muistaneet enää tarkalleen paikkaa, josta ylitimme sen aamulla ja haimme siksi uutta sellaista. Hetken etsimisen jälkeen kuitenkin ylityspaikan.

Kaikki muut, paitsi minä loikkivat enemmän tai vähemmän tyylikkäästi, mutta pääasiassa jälkimmäisellä tavalla kiveltä kivelle yli kuohuvan virran. Itse kävelin virtaa ylöspäin etsien jo hieman epätoivoisesti ylityspaikkaa. Lopulta tulin jo lähes järvelle, josta Bealčánvággi saa alkunsa. Siltä ei ollut mitään mahdollisuutta ylittää virtaa, sillä vaikka kuohut vaimenivat niin joki taas leveni.

Kävelinkin nöyränä takaisin muiden käyttämään virranylityspaikkaan ja loikin yllättävän ketterästi sen ylitse. Näimme vajaan puolen kilometrin päässä parin kaverin kävelevän Pältsastuganin suuntaan. He näyttivät ihan Roopelta ja Tumelta. Jatkoimme taivallusta kiihtyvällä vauhdilla ja huitelimme sekä huutelimme miehille. Nehän ne olivat, Retkiremmin teräsmiehet Roope ja Tume. Kovakuntoisina he olivat tulleet alas aika haipakkaa ja ylittäneet virran alempaa kuin me, ollen siksi edellämme.

Reissu oli kestänyt odotettua pitempään ja nälkä kurni. Olimme kulkeneet koko päivän aamiaisen ja parin suklaapatukan voimalla ja nyt alkoi polttoaine olla vähissä. Petri ehdotti, että Roope ja Tume menisivät kovakuntoisimpana edellämme ja laittaisivat lihat turpoamaan, jotta voisimme leiriin päästyämme ryhtyä heti sapuskan tekoon. Näin tehtiinkin. Sepolla tuntuin olevan koneessaan vielä sen verran papuja jäljellä, että hän liittyi etujoukkoon.

Pältsajoki - Pältsastugan - Gappohytta (ti 26.8.2008)

Heräilimme hieman seitsemän jälkeen. Tänään jättäsisimme Pältsanin ja patikoisimme Norjan puolella olevalle Barrakselle. Aamuyöllä oli satanut, mutta päivä oli kirkastumassa. Söimme aamiaiset, kuivasimme teltat ja purimme tiskin jälkeen leirin. Sään kirkastuminen tyssääntyi etelästä tulleisiin sadekuuroihin, joiden saattelemana talsimme Pältsastuganille, jonka viereisessä vajassa ulvoivat kahden norjalaisen metsästäjän koirat. Ajovietti tuntui vallanneen ne.

Tuvan seinällä olevissa pusseissa roikkui useita riekkoja. Roope ja Tume kysyivät metsästäjiltä milloin ne linnut oikein suolistetaan. Meillä oli sellainen luulo, että sisälmykset pitäisi poistaa melko pian sen jälkeen kun linnuista tulee vainajia. Metsämiehet valistivat meitä, että tiput roikkuvat ulkona pusseissa useita vuorokausia ennenkuin ne suolistetaan, höyhennetään ja pakastetaan...hm, onko se nyt noin. No suomalaiset metsästyksen asiantuntijat valistakoot meitä maallikkoja.

Tupaisäntä kertoi sään huononevan. Alueelle oli luvattu sadekuuroja. Heitimme metsästäjille ja tupaisännälle hyvästit ja suuntasimme kulkumme kohti Barrasta, minne johtava polku kulki paljolti hiekka- ja moreeniharjun päällä. Mieleeni tuli Kiinan muuri.

Polku nousi ja laski. Välillä oltiin laakson pohjalla ja sitten taas noustiin ylemmäksi. Vettä satoi aika ajoin ja tuuli oli kohtalaisen kova, mutta onneksi meille myötäinen. Isot rinkat sadesuojineen suojasivat selän ja toimivat purjeen tavoin vauhdittaen matkantekoamme samalla tavalla kuin Haltin reissullamme v. 2005.

Vastaamme tulleiden vaeltajien kasvot olivat sen sijaan sateesta likomärät, eikä vastainen tuuli helpottanut lainkaan heidän etenemistään. Pältsan tuntui tutkailevan etenemistämme Lássávárrin takaa. Sadepilvet verhosivat sen molemmat huiput. Nyt huomasi selvästi, miten maasto vaikuttaa etenemisvauhtiin, joka oli nyt suorastaan hurja verrattuna eiliseen, tunturin toisella puolella könyämiseemme, vaikka meillä oli kuitenkin nyt rinkat selässämme. Pysähdyimme lounaalle Gappojärven eteläiselle rannalle, josta osittain pilvien peittämä Barras näkyi edessämme muhkean massiivisena.

Retkiremmi siirtymässä kuningaskunnasta toiseen

Matka jatkui Norjan puolella olevalle Gappohyttanille, jossa oli joitain yöpyjiä. Meillä ei ollut kuitenkaan voimassa olevaa varausta mökkeihin ja siksi ryhdyimme etsimään lähiympäristöstä telttapaikkoja. Ne olivat aika kivisiä ja lähdin Petrin kanssa katselemaan, josko tupien itäpuolella olevan Gáhppojohkan rannoilla maasto olisi parempaa.

Rannat olivat kuitenkin mahdottomia yöpymiseen virran ryöpytessä putouksena muutamaa metriä alempana olevaan hienoon kanjoniin. Kiipesin toista polkua kohti tupia ja huomasin erinomaisen leiripaikan, jonne pystytimme teltat. Maisemat olivat komeat. Barras näkyi mahtavana luoteessa ja Márkos-Malla pohjoisessa.

Leirimme sijaitsi aivan tuvalle menevän polun vieressä ja illan mittaan sinne lappasi sakkia Kilpisjärven suunnasta. Katselin parin naisihmisen menevän läheisyydessä olevan Gáhppojohkan laguunin reunalle. Ajattelin, että he ihailevat vain maisemia, mutta hämmästyksekseni he menivätkin uimaan. Vesi ei ollut takuulla lämmintä, eikä ilma mikään kesäisen leppeä ja uiminen jäi siksi lähinnä pulahdukseksi, mutta siitä huolimatta hatun nosto heille.

Barras on kuin höyrypilviä hönkivä tulivuori.

Sää parani sitä mukaa kun tuulet puhaltelivat pilvilauttoja hajalle. Menimme nukkumaan siitä huolimatta melko aikaisin syystä, että näillä puuttomilla alueilla ei ole mahdollisuutta leiritulien tekoon, joka antaisi illan istumiseen aivan toisenlaiset puitteet.

Yöuniamme häiritsi puolen yön kieppeillä joku ruotsalainen vaeltaja, joka tuntui karjuvan ihan telttamme vieressä kauempana olevalle kaverille, että tule tänne päin, niin mennään tekemään sapuskaa tuolla ylhäällä olevaan tupaan. Torkahdin hetkeksi, mutta sitten oli pakko käydä pihan perällä pienellä asialla.

Näin parin sadan metrin päässä alempana idässä kahden otsalampun valot. Ilmeisesti "huutaja" oli mennyt noutamaan kaveriaan. Kömmin takaisin makuupussin lämpöön ja kuulin kun nämä yökyöpelit ohittivat telttamme matkallaan tuville.

Gappohytta - Barras l. Paras (ke 27.8.2008)

Yöllä oli satanut vettä. Kömmimme pois makuupusseista ja katselimme maisemia. Barras oli n. 800 metristä ylöspäin pilvien peitossa. Minä olin nukkunut huonosti ja ihmettelin miksi. Syy selvisi kun laiton makuupussini ja uuden makuualustani tuulettumaan. Patja oli tyhjentynyt yön aikana siinä olevan reiän vuoksi. Paikkasimme vuodon patjan mukana tulleella korjaussarjalla.

Söimme aamiaiset ja valmistauduimme Barraksen huiputukseen. Pältsanin retkestä viisastuneena emme hyökänneet rinteitä ylös pelkän aamiaisen varassa, vaan olimme päättäneet syödä kunnon lounaan Barraksen alarinteillä ennen sen huiputusta. Siksi pakkasimme lounastarpeet ja trangiat kolmeen pienempään reppuun.

Ohitimme Gappohyttanin ja näimme siellä eiliset rautaiset uimarirouvat seurueineen. He olivat menossa Moskkugáisille, sillä Barras tuntui pysyvän heidän mielestään pilvessä. Me jatkoimme matkaamme laskeutuen polkua alaspäin (niin Gappohyttan on Barraksen laaksoa ylempänä) kohti Barrasta, joka alkoi iloksemme riisua pilvipeitteen päältään paljastaen jälleen uhkeat muotonsa.

Taivalsimme arviolta 4 kilometrin matkan sangen hyvää, Signdaldaleniin menevää polkua/mönkijäuraa pitkin. Sadekuurot saattelivat meitä lähes koko ajan. Erkanimme polusta ja lähdimme nousemaan n. 700 metrin korkeuteen, josta löysimme mukavan aurinkoisen etelärinteen, jonka lähellä virasi kylmä tunturipuro.

Arvon herrojen mietteet voi vain arvata...

Säät vaihtelevat ja lounas tehtiin ja syötiin vesikuurojen huuhtoessa tunturin rinteitä ja reissumiesten asuja. Tämän jälkeen Retkiremmin hyväkuntoinen nuorisojaosto eli Petri, Seppo, Roope ja Tume aloitti nousun kohti Barraksen huippua. Vaarijaosto, eli Heikki ja minä jäi vapaaehtoisesti reppuvahdeiksi.

Istuimme kivillä nauttien taivaalta pilvenlonkien välistä silloin tällöin paistavasta lämpimästä auringonpaisteesta. Kilpisjärvi ja Saana siinsivät kaukana idässä ja Pältsan ja Moskkugáisin massiivi lähempänä etelässä. Linnutietä näille viimeksi mainituille huipuille oli matkaa ehkä n. 9 - 10 kilometriä, mutta meille siivettömille varmaan aika paljon enemmän.

Saanan päällä näkyvä GSM-masto mahdollisti tilannetiedoituksen antamisen kotiväelle. Nousimme tämän jälkeen rinnettä ylöspäin hieman tasaisemmalle paikalle, josta kuljeskelimme luoteeseen. Sieltä olikin hienot maisemat Signdaldalenin laakson alkuun sekä vastapäisille Gievdnevásgáisi - ja Vassdalstinden -tuntureille.

Barraksen etelärinne on muuten yllättävän vihreä. Siellä kasvoi monenlaisia kukkia. Tavallaan olin yllättynyt siitä, sillä muistan paripäiväisen Pältsanin huipun ympäristön, rakkakiveä, rakkakiveä ja rakkakiveä.

Petri soitti puoli neljän kieppeillä ilmoittaen, että Retkiremmin nuorisojaosto huiputti juuri Barraksen. Koska en ollut itse paikalla todistamassa historiallista hetkeä, niin annetaan Sepon kertoa tarina, joka alkaa tästä:

Barraksen huiputus ke 27.8.2008

Pilvisena ja sumuisena avautui päivä Gappohyttanin maastossa, päivänä, jolloin Retkiremmin oli määrä huiputtaa valkohuntuinen Barras-tunturi. Aamupuuron ja –toimien aikana sää kuitenkin osoitti kirkastumisen merkkejä ja hetkittäisen auringonpaisteen saattelemana remmiläiset suuntasivat kohti Isoa B:tä. Noin 4 kilometrin mittainen siirtymätaival lompsittiin joutuisasti mönkijäreittiä seuraillen ja pian oltiinkin tunturin vielä loivassa rinteessä lounastuspaikkaa etsimässä. Tässä vaiheessa auringon paiste oli vaihtunut reippaaseen kuurosateeseen tarjoten ylimääräiset laimennusvedet meksikolaisiin kanakeittoihimme. Lounaan jälkeen komppaniamme tavoistaan poiketen jakaantui kahteen ryhmään: huiputuspartioon (jossa Roope, Petri, Tume ja Seppo) ja huoltoryhmään (Eero ja Heikki). Huoltoryhmän jäädessä vartioon lounaspaikalle huiputuspartio otti kurssin pohjoiseen kohti Barraksen huippua.

Lounaspaikan n. 700 m tasosta suoraa nousua Barraksen huipulle oli n. 700 metriä, ja kyllä sen kapuaminen päiväreput selässä saikin hien pintaan itse kullekin. Nousu loivemman itärinteen kautta osoittautui viisaaksi valinnaksi ja eteneminen oli kaikin puolin astetta helpompi kuin pari päivää aiemmin Pältsanilla (todisteena Barraksen suosiosta huiputuskohteena olivat lukuisat huipulle saakka johtavat polut, joista osa oli jopa merkattu pienillä kivitorneilla).Viimein noin puolentoista tunnin kiipeämisen jälkeen (lounaspaikasta) nelikkomme saapui Barraksen huipulle juuri oikea-aikaisesti todistamaan kuuropilven saapumista huipulle ja huippunäköalan vaihtumista harmaaseen massaan. Tästä häkeltymättä hoidimme huiputuksen rutiinit – napandereista vieraskirjan kuittaamiseen – kirkkain mielin ja pian kirkastui myös taivas avaten ikimuistoiset näkymät joka puolelle, erityisesti Signaldalenin ja Stordalenin laaksoihin. Pian oli kuitenkin aika jättää hyvästit Barrakselle ja ottaa suunta Gappohyttanin leiriimme, jossa tulisimme vielä yöpymään ennen siirtymistä Kilpisjärvelle.

Eero jatkaa tästä...

Ohikiitävä saderintama paljasti huikean ilmiön huiputusosaston paluumarssilla.

Lähdimme pian tämän jälkeen kävelemään Heikin kanssa kauniissa auringonpaisteessa leiripaikallemme. Meille kävi hyvä tuuri, sillä touhuillessamme siinä sapuskan kanssa alkoi satamaan ihan kunnolla. Kömmimmekin pikaisesti telttoihin sadetta pitämään. Eipä mennyt aikaakaan, kun iloiset vuorenvalloittajatkin jo palasivat yläilmoista takaisin leiriin.

Anekdoottina yksi pikku juttu Norjan varaustuvista. Viimeinen lähtijä panee aina tuvan oven munalukolla säppiin niin kuin pitääkin, mutta sama asia tehdään myös yhdistetylle puuliiteriwc:lle eli niiden, jotka eivät asu tuvassa, on etsittävä isompaan hätäänsä lähiympäristössä olevia käyttämättömiä tai vähäisessä käytössä olleita "kivenkolovessoja". Suomessa asia on hoidettu toisin. Kumpi on sitten ekologisempaa, onkin jo toinen juttu, mutta Suomen tapa on ainakin "visuaaliystävällisempää".

Sade taukosi ja söimme päivällisen lähes poutasäässä. Hoidimme sitten tiskihommat ja painuimme pehkuihin, sillä emme viitsineet istua iltaa kiviringissä ilman leiritulia.

Gappohytta - Goldahytta - Kolmen valtakunnan raja - Koltaluokta - Kilpisjärvi (to 28.8.2008)

Heräilimme klo 7.15. Yöllä oli satanut ja sää oli nyt pilvinen ja kostea. Kuivasimme teltat, purimme leirin ja lähdimme nostelemaan kohti Golddajávrea. Ylitimme Gáhppojohkan luonnon rakentamaa kivisiltaa pitkin. pysähdyimme hetkeksi toiselle puolelle kuvaamaan hiidenkirnuja ja muita ilmeisesti jääkauden tekemiä kauniita muodostelmia. Sää parani koko ajan ja matka jatkui joutuisasti. Barraksen massiivi tuntui seuraavan meitä, vaikka matkaa sen huipulle oli ensimmäiseltä levähdyspaikaltamme lähes 10 km.

Vähän ennen Golddajávreä meitä tuli vastaan usean ruotsalaisnaisen ryhmä, joka jätti jälkeensä voimakkaan hajuveden tuoksun. Meistä lähtevä hajuvana innosti tuskin taas muita kuin porokoiria.

Laskeuduimme Golddajávrelta lähtevän puron rantaan lounaan tekoon. Paikka oli kaunis vaivaiskoivuineen, pieniä puroineen ja tunturimaisemineen. Paratiisimme pilasivat mäkäräiset, jotka uhkasivat koko ajan uida liiveihimme. Niitä oli eniten ylärinteen koivujen läheisyydessä, miksi siirryimmekin hieman alemmaksi puron rantaan, jossa lievä tuulenvire piti niitä jonkin verran aisoissa.

Puron toisella puolella oli poroaita ja poromiehiä kanssa korjailemassa sitä. Joukossa oli myös häntää heiluttava ja haukkua räksyttävä porokoira. Katselimme heidän hitaasti edistyvää toimintaansa, mutta tulihan siitä lopulta valmista. Tämän jälkeen toinen puoli porukasta lähti ajelemaan mönkijällä läheiselle kodalle koiran seuratessa heitä. Toinen puoli ylitti puron ja tuli peräkärryllä varustetulla mönkijällään meitä kohti.

Kuski pysäytti kohdallamme ja tuli juttelemaan kanssamme. Hän oli Norjan saamelainen, jonka äiti oli syntynyt Suomessa. Koko porukka oli ottanut selvästi jotain poronmaitoa väkevämpää, sillä sen verran puhe takerteli huulilla ja tietynhajuinen "petroolin" lemahdus, joka ei tullut suinkaan sammutetusta mönkijästä, leijaili ilmassa. Pian muu seurue huuteli kuskille, että matkaa pitäisi jatkaa. Kaveri moikkasi meille hyvästiksi ja siirtyi mönkijän sarviin. Sinne hävisivät pöpelikön kätköihin.

Taipaleemme jatkui lämpimässä auringonpaisteessa Goldahyttanille, jossa pidimme pienen lepotauon. Olimme ajatelleet alunperin jäädä yöksi Kuokkimajärven autiotuvalle ja jatkaa seuraavana päivänä sieltä matkaa kolmen valtakunnan rajapyykin kautta Koltaluoktaan, josta astuisimme M/S Mallan kyytiin.

Mietin tätä kävellessämme kohti kolmen valtakunnan rajaa. Alkuperäinen suunnitelmamme tuntui nyt hoopolta, sillä matkaa Koltaluoktaan ei olisi edes "poronkuseman" vertaa. Mietin ajatusta, että karistaisimmekin Norjan vesipisarat ja pölyt nutuistamme tänään, jos vain saisimme lisäyön Kilpisjärven Lomakeskuksesta varaamastani mökistä.

Kysyin muilta heidän mielipidettään, sillä jokaiselle tulisi 21,65 € lisämaksu ylimääräisestä yöstä. Vertailimme hintaa Pältsanin tuvan petipaikkaan ja totesimme, että Kilpisjärven maksussa per yö on hinta/laatusuhde kohdallaan eli ei kun soittamaan.

Soitin ensin kuitenkin Kallelle kysyen tuleeko hän tänään Koltaluoktaan klo 18.30. Jos vastaus olisi myöntävä soittaisin Kilpisjärvelle lisäyöstä. Molemmat vastaukset olivat myönteisiä ja saapastelimme Koltaluoktaan, jonne saavuimme siinä klo 17.45.

Kappas vain, paikalla oli tuttuja. Golddajávrella tapaamamme poromiehet olivat myös siellä odottelemassa kyytiä Kilpisjärvelle. Mönkijäkuski kyseli, että tuleeko se Kalle varmasti. Hän oli soittanut tämän puhelimeen, mutta siihen ei oltu vastattu. Rauhoittelin kavereita, että kyllä Kalle oli luvannut puhelimessa minulle tulla. "No se on hyvä, sillä meiltä on viinat loppu", tokaisi joku heistä. Kolmikko tuntui viettävän selvästi ns. raskaamman sarjan elämää.

Seuraavaksi Seppo kertoo tarkemmin, miten juttu luisti...

Malla-laivaa odotellessamme seuraamme liittyi jo aiemmin päivällä tapaamamme poromiesten kolmikko. Ja hyvä niin, sillä juttutuokiostamme oli tuleva kohtaamisia kairassa -sarjan lippulaiva - ainakin tämän reissun osalta.

Jutustelumme alkussa kielelliset ja kulttuurilliset erot aiheuttivat omat haasteensa, mitä entisestään korosti kolmikon etanolipainotteinen ruokavalio. Mutta kun alun takeltelut oli takelleltu, alkoi yhteinen sävel pian löytyä. Vieläpä sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä saimme kuulla vahvoja tulkintoja Tapio Rautavaaran ikivihreistä ralleista aina Oolannin sodasta Elämään juoksuhaudoissa:).

Lämminhenkinen ja sitäkin ikimuistoisempi tapaamisemme Starkin, Johanin ja tuntemattomaksi jääneen poromiehen kanssa sai päätöksen Mallan-laivan kotipesällä, josta me retkiremmiläiset suuntasimme autoillemme, kun poromiehet taas jatkoivat harjoittamaan nestetasapainon hallintaa paikallisen ravitsemusliikkeen terassilla.

Eero jatkaa tästä...

Terassilla oloon, mutta nyt vain siellä raittiin ilman ahmimiseen se heille jäikin. Siitä piti huolen tarjoilijan porukalle sanoma tylyn puoleinen, mutta selvääkin selvempi lause: "Nej, det passar inte. Ni är för fulla".

Ajelimme Kilpisjärven Lomakeskukseen hakemaan kämppämme avaimia. Respan tyttö kysyi montako teitä oiken oli. Kuusi vastasin. Hän ehdotti, että siinä tapauksessa kannattaisi kyllä ottaa se isompi hirsitalo, sillä niiden hintaero oli yhteensä vain 20 €. Huoneita oli enemmän ja talo olisi muutenkin isompi, varsinkin yläkerran osalta, jossa oli toinen wc ja täyskorkeat huoneet. Teimme kaupat. Kämpän eteen saavuttuamme karjaisimme ilmoille tutun voitonhuudon!

Ajelimme talolle ja purimme tavaramme autoista. Sauna pantiin tottakai heti lämpiämään ja sitä odotellessamme avasimme bissetölkit yläkerran parvelkkeella, mistä avautui mahtava näköala Kilpisjärvelle sekä Ruotsin mutta varsinkin Norjan tuntureille. Barraksen ja muiden mahtavien lähitunturen silhuetit näkyivät hienoina auringon laskiessa niiden taakse.

Kävimme saunassa, jonka jälkeen teimme tutustumiskäynnin Haltinmaa-ravintolaan. Vuonna 2005 paikka tarjosi erinomaisen illallisen, mutta ei nyt. Kysyimme baaritiskin takana häärivältä tarjoilijalta löytyisikö ruokaa. Viinaa ja olutta oli tarjolla, mutta torstai-iltaisin keittiö oli kiinni eli ei ruokaa. Sääli, että paikan taso ei ollut enää sitä, millaisena muistimme sen. Alkoholin myynti oli ilmeisesti parempi bisnes kuin ruoan. Kyyppari kehoitti meitä menemään Lapland Hotel Kilpikseen, jonka keittiö olisi auki.

Tämän ravintolan salissa oli meidän lisäksemme vain pari vierasta, mutta ruokaa löytyi. Tilasimme kaikki poronkäristykset. Söimme sapuskat ja lähdimme takaisin majapaikkaamme, sillä sängyt tuntuivat kutsuvan kaikkia.

Kilpisjärvi - Saana - Didnujoen voimalaitoksen tienhaara - Skibotn (pe 28.8.2008)

Valmistimme Kilpishallista ostamistamme ruoista kunnon aamiaisen, jonka jälkeen jakaannuimme kahteen ryhmään. Petri ja Seppo lähtivät huiputtamaan Saanan ja me muut ajelimme autollani Skibotniin. Pysähdyimme kuitenkin hetkeksi fiilistelemään Didnu-joen voimalaitoksen parkkipaikalle, josta läksimme v. 2005 kohti Haltia.

Tästä samasta paikasta on kuva Eerosta v. 2005 Haltin reissulta

Skibotn on hiljainen kylä, jossa ei tuntunut tapahtuvan mitään. Lygnen alpitkin olivat pilvien peitossa pientä "reikää" lukuunottamatta, josta näkyi jonkin verran auringon valaisemaa jäätikköä. Pilvettömänä päivänä maisemat olisivat olleet todella upeat.

Kävimme kylän satamassa katselemassa muutamaa kalastuspaattia ja vapaa-ajan venettä. Enemmän meitä kiinnosti eräs vanhempi mieshenkilö pakettiautonsa vieressä, joka uitti jerry-kannuaan vedessä yrittäen nostaa sen avulla sieltä jotain.

Hänen autonsa sivuovi oli auki ja siellä muun romun seassa näkyvästä sängystä päätellen paku oli ilmeisesti myös miehen koti. Kaikilla ei tunnu näköjään menevän hyvin öljy- ja kaasuvaroilla vaurastuneessa Pohjoismaiden rikkaimmassa maassa.

Ajelimme satamasta poispäin ja panimme merkille, että kylän kaikkien lipputankojen liput olivat puolitangossa. Hautausmaan kohdalla ymmärsimme kylän hiljaisuuden. Siellä oli meneillään hautajaiset ja koko kylän väki tuntui olevan paikalla.

Jatkoimme matkaamme Kilpisjärvelle. Pysähdyimme Retkeilykeskuksen pysäköintipaikalle tarkistamaan jos Petri ja Seppo olisivat tulleet alas Saanalta. Sepon auto oli parkissa eikä ukkoja näkynyt missään, eli he olivat vielä siellä jossain.

Kävimme illalla saunan jälkeen vielä Haltinmaassa yhdellä neuvoantavalla ennen siirtymistämme eiliseen illallispaikkaamme, joka vaikutti edelleen autiolta. Petri kysyi, mistä vähäinen asiakasmäärä johtui? Tarjoilija kertoi, että tämä viikko olisi eräänlainen väliviikko. Viime viikko oli ollut todella kiireinen ja seuraava rypistys eli ruskaviikot alkaisivat vasta ensi viikolla. Ruoka oli kohtuullisen hyvää, mutta hinta annoksen kokoon nähden oli korkea. Näin se taitaa olla kaikissa "kurmee-ravintoloissa". Siksi meille maistui iltayöllä vielä takassa grillatut makkarat.

Kilpisjärvi - Kolari - Helsinki (la 29.8.2008)

Söimme aamiaisen ja maksoin majoituksen. Lähdimme ajelemaan hieman puolen päivän jälkeen kohti Kolaria. Lounaan söimme hotelli Kolarissa. Katselimme vielä mahdolliset tuliaiset paikallisesta puukko-, kuksa ym. tavaroita myyvästä liikkeestä, jonka jälkeen ajelimme Kolarin asemalle odottamaan junaan pääsyä.

Kaikki päättyy aikanaan, niin tämäkin reissu. Kaksi diesel-veturia lähti kiskomaan vaunuja aikataulun mukaan kohti etelää. Retkiremmin v. 2008 vaellus oli ohi, mutta onneksi siihen voi aina palata tämän kertomuksen ja kuvien kera.

Teksti: Eero Happonen ja Seppo Nevalainen
Kuvat: Eero Happonen, Robert Örthén, Seppo Nevalainen, Heikki Happonen ja Petri Happonen

Ilahdumme aina palautteesta, joten voit vaikka jättää meille tervehdyksen vieraskirjaan!
Siirry kuvagalleriaan katselemaan vaelluksen kuvat yksitellen tai diashowna!
Olemme myöskin keränneet maisemia vaellukselta omaan galleriaan, joten maisemiin voi tutustua myöskin yksitellen tai diashowna.

Kommentti "vieraskirja"

2008-10-15T22:30:00.001+03:00

Tervetuloa vieraskirjaan! Jätä meille oma tervehdys kommenttikenttään! ;-)

Yhteystiedot

2008-10-15T20:28:00.004+03:00

Alla muutama tapa jolla voi olla Remmiin yhteydessä, tai esittää kysymyksiä:

Sivustollamme on mahdollisuus kommentoida juttuja kommenttikentän kautta, joten antakaa äänenne kuulua! Kommenttikenttä sijaitsee aina juttujen lopussa, ja on hyvä huomioida, että kommentit tulevat kaikille näkyviin!

Sähköposti on toinen erinomainen tapa viestiä meille, ja tällöin osoite on retkiremmi(ät)gmail.com (muistakaa vaihtaa "(ät)" merkit tuttuun @-merkkiin postia lähettäessänne).

Ilahdumme myös mikäli jätätte meille tervehdysken KOMMENTTI "vieraskirjaan"!

Sivukartta

2008-10-15T17:46:00.008+03:00

Tervetuloa Retkiremmi.net sivuston sivukarttaan. Täältä voit hahmottaa sivustolla tarjottavat sisällöt selkeästi jaoteltuna. Osa sivukartassa esitellystä sisällöstä löytyy sivuston ulkopuolelta, mutta ne kuuluvat olennaisena osana sivun tarjoamaan antiin. Toivottavasti jokainen löytää sivustoltamme mielekästä luettavaa sekä katseltavaa, ja pääsee nauttimaan vaelluksen fiiliksestä kertomusten kautta.

Etusivu

Retkiremmi.net sivuston aloituspiste on etusivu. Etusivun tehtävänä on tarjoilla mielenkiintoinen ja selkeä sisäänkäynti sivustolle, sivuston eri sisältöjä hieman esitellen. Etusivun keskeisimpänä työkaluna toimii päälinkkivalikko, josta vierailija pääsee nopeasti haluamaansa juttuun käsiksi. Oikeeseen sivuelementtiin on listattu suorat linkit vaelluskertomuksiin ja kuvagallerioihin, jotta sivuston keskeisin anti on helposti löydettävissä.

Blogi

Blogi, tai vapaiden päiväkirjamaisten kirjoitusten virta, sisältää erinäisiä uutis-/tiedote-/muita kirjoituksia joilla tarkoituksena on tarjota sivustolle jatkuvaa sekä monipuolista sisältöä. Blogin kronologiseen sisältöön pääset tutustumaan klikkaamalla päävalikon blogilinkkiä.

Vaellukset

Vaellukset sivulla on listattuna Retkiremmin suorittamat vaellukset, sekä kaikki linkit valmisteluihin, varusteisiin, vaellusreitteihin ja kuvagallerioihin.

Kolovesi 2011

Kebnekaise 2010

Sarek ja Stora Sjöfallet 2009

Pältsan, Barras sekä kolmen valtakunnan rajapyykki 2008

UKK-Puistossa 2007, kohteina mm. Paratiisikuru, Pirunportti ja Sokosti

Kebnekaise 2006, vaellus Ruotsin huipulle

Käsivarren vaellus 2005 - kohteina mm. Urtasvankka, Halti ja Meekojoki

Kuusamon Kitkajoki 2004

UKK-Puisto 2003 - Se ensimmäinen "hurja" reissu

Muita reissuja

Muiden reissujen osio on jätetty toistaiseksi pois päälinkkivalikosta, sillä kertomuksia on julkaistuna vasta yksi, ja sivusto keskittyy pääasiassa painottamaan vaellusteemaa. Tulemme lisäämään linkin muihin reissuihin kunhan saamme retkeilyaiheisia kertomuksia julkaistua.

La Palma - erillainen Kanarian Saari

Kuvia La Palman luonnosta

Vinkit ja kokemukset

Vinkit ja kokemukset osio sisältää neuvoja sekä kokemuksia vaellustaipaleen varrelta.

Galleria

Olemme valinneet Picasa -verkkoalbumit Retkiremmin kuvien julkaisupaikaksi. Sieltä löytyy julkiset kansiot jokaisen vaelluksen ja reissun osalta, ja kuviin sekä informatiivisiin kuvateksteihin voi tutustua joko tyylikkäänä diashowna tai ihan yksitellen selaten. Olemme myöskin liittäneet valtaosaan kuvista Google Maps sijainnin, jotta katsoja saa selvän käsityksen siitä, missä kuva on otettu. Vaelluskertomusten kuvat on linkitetty Picasasta sivustollemme tukemaan kertomuksia. Galleriaan pääset tutustumaan klikkaamalla päävalikon galleria linkkiä, avaten gallerian omaan ikkunaansa.

Remmi

Jos miettii että mikä ihmeen porukka kaiken tämän vaellus- ja kuvausaiheisen toiminnan takana on, löytyy vastaus tiiviin henkilöesittelyn merkeissä Remmi-sivulta. Alta löytyy lisäksi linkki yhteystiedot -sivulle, josta löytyy tiedot meidän tavoittamiseksi ja esimerkiksi palautteen antamiseksi.

Yhteystiedot

Linkit

Linkit sivulle on kerätty muutamia olennaisia vaellus- ja retkeilyaiheisia linkkejä, jotka meidän mielestämme ovat hyödyllisiä tai meilenkiintoisia. Suhtaudumme positiivisesti linkinvaihtoon, joten mikäli sinulla on laadukas sivusto joka puuttuu linkkiluetteleostamme, korjatkaamme asia pikapuolin!

Vieraskirja

Vieraskirja sivulla on mahdollisuus jättää meille tervehdys kommenttikenttään. Pienetkin terveiset ovat mukavaa luettavaa, joten älkää arastelko jättää pientä jälkeä vierailustanne.

Sivukartta

Selaat parhaillaan sivukarttaa. Olemme myös julkaisseet lyhyen kirjoituksen, jossa valotamme hieman tietoja sivuston teknisistä valinnoista/ominaisuuksista sekä alustasta.

Tietoa sivustosta...

Retkiremmi - mikä ihmeen porukka?

2008-10-15T12:24:00.025+03:00

Eero Happonen

Syntynyt 1950. Perheeseen kuuluu vaimo Hannele, sekä aikuiset lapset Petri ja Elina. On ollut aina kiinnostunut luonnossa liikkumisesta ja eräretkeilystä. Patikoinut vaimon kanssa Yhdysvaltojen keskilännessä, Itävallassa ja Lapissa. Harrastaa retkeilyä, valokuvausta, sulkapalloa, laskettelua, murtsikkaa, sienestystä sekä matkustamista. Eero on triplavaari.

Osallistunut seuraaviin reissuihin:

-Kebnekaise 2010
-Sarek ja Stora Sjöfallet 2009
-Kolmen valtakunnan kierros 2008
-UKK-2007
-Kebnekaisen huiputus 2006
-Käsivarren vaellus 2005
-Kitkajoki 2004
-UKK-2003

Petri Happonen

Syntynyt 1974. Kahden ammatin kaveri, sisätautien ja kirurgian kansainvälinen sairaanhoitaja sekä tietotekniikan tradenomi. Harrastaa vaelluksen lisäksi squashia, sulkapalloa, laskettelua ja omakotitalonsa pihan muokkausta.

Osallistunut seuraaviin reissuihin:

-Kebnekaise 2010
-Sarek ja Stora Sjöfallet 2009
-Kolmen valtakunnan kierros 2008
-UKK-2007
-Käsivarren vaellus 2005
-UKK-2003

Robert (Roope) Örthén

Syntynyt 1980. Työskentelee koulutusliiketoiminnan parissa. Harrastaa kamppailulajeja, valokuvausta, laitesukellusta, luonnossa liikkumista ja eräretkeilyä. Naimisissa Happosten tyttären Elinan kanssa. Lisää Roopen valokuvia löytyy täältä.

Osallistunut seuraaviin reissuihin:

-Kebnekaise 2010
-Sarek ja Stora Sjöfallet 2009
-Kolmen valtakunnan kierros 2008
-UKK-2007
-Kebnekaisen huiputus 2006
-Käsivarren vaellus 2005
-Kitkajoki 2004
-UKK-2003

Thomas (Tume) Sundman

Retkiremmin vaitelias neljäs mies. Syntynyt 1980. Roopen paras kaveri jo vuosien takaa. Käyneet yhdessä samat koulut sekä myös intin samassa paikassa. Työskentelee suuressa lentoyhtiössä halliten lentolippujen hinnoittelun mystisen maailman.

Osallistunut seuraaviin reissuihin:

-Kebnekaise 2010
-Sarek ja Stora Sjöfallet 2009
-Kolmen valtakunnan kierros 2008
-UKK-2007
-Käsivarren vaellus 2005
-Kitkajoki 2004
-UKK-2003

Erik Örthén

Perheeseen kuuluu vaimo Irja, poika Roope sekä tytär Nena. Erik on aina ollut innokas kalamies, joten hän osallistui mielellään Kuusamon kalastusreissulle. Kesämökillä oleskelun ohella Erikin vapaa aika kuluu kesäisin moottoripyörän puikoissa, golfkentällä sekä marjametsässä vaimonsa kanssa. Talvisiin harrastuksiin kuuluu murtomaahiihto sekä laskettelu.

Osallistunut seuraaviin reissuihin:

-Kitkajoki 2004

Miika Bau

Syntynyt 1984. Jo valmis sähköasentaja, mutta kunnianhimoisena nuorena miehenä jatkaa opintojaan oppisopimuksella tarkoituksenaan valmistua tietoliikenneasentajaksi. Retkiremmin ainoa muusikko, lajinaan kitara.

Osallistunut seuraaviin reissuihin:

- Kebnekaisen huiputus 2006

Heikki Happonen

Syntynyt 1952. Työskentelee graafisella alalla painotekniikan suunnittelu- ja työsuojelutehtävissä. Perheeseen kuuluu vaimo ja kaksi aikuista tytärtä. Heikki on tuplavaari. Heikin vapaa-aika kuluu kesäisin parhaiten omalla mökillään, mutta sitä riittää myös tennikselle, sulkapallolle ja matkailulle sekä talvella murtsikalle.

Osallistunut seuraaviin reissuihin:

-Kebnekaise 2010
-Sarek ja Stora Sjöfallet 2009
-Kolmen valtakunnan kierros 2008
-UKK-2007

Seppo Nevalainen

Seppo työskentelee henkilöstön kehitystehtävissä. Perheeseen kuuluu vaimon lisäksi kaksi vilkasta pojanvesseliä. Seppo on Roopen lisäksi Retkiremmin toinen pitkäaikainen kamppailulajien harrastaja.

Osallistunut seuraaviin reissuihin:

-Kebnekaise 2010
-Sarek ja Stora Sjöfallet 2009
-Kolmen valtakunnan kierros 2008
-UKK-2007

Vaellukset

2008-10-15T11:20:00.046+03:00

Kolovesi 2011

Retkiremmin ensimmäinen melontavaellus kauniin Koloveden maisemissa. Reissulla opittiin retkeilemään kajakilla ja hankittiin hienoja elämyksiä järvimaisemissa.

Suunnittelu/valmistelut
Melonnan alkeiskurssilla
Vaelluskertomus
Kuvagalleria

Kebnekaise 2010

Retkiremmin paluu Ruotsin huipulle. Vaellus joka haastoi kelien puolesta, tarjoten kuitenkin ikimuistoisia elämyksiä.

Suunnittelu/valmistelut (1) ja (2)
Vaelluskertomus
Kuvagalleria

Sarek ja Stora Sjöfallet 2009

Retkiremmin vaellus Sarekin ja Stora Sjöfalletin kansallispuistoissa. Vaelluksella liikuttiin Akka, Nijak sekä Gisuris -tunturien maastoissa.

Valmistelut (1) ja (2)
Vaelluskertomus
Kuvagalleria
Vaellusreitti

Retkiremmi kolmessa valtakunnassa 2008

Retkiremmin vaellus Suomen, Ruotsin ja Norjan kairassa. Lähialueen huiputuskohteena Pältsan ja Barras. Tervetuloa mukaan reissuun!

Vaelluskertomus
Kuvagalleria
Vaellusreitti

UKK-Puistossa syksyllä 2007

Retkiremmin paluu Itä-Kairaan. Porukassa mukana uusia jäseniä - ikimuistoinen seikkailu erämaahan!

Valmistelut
Vaelluskertomus
Vaellusreitti
Kuvagalleria

Kebnekaisen vaellus syksyllä 2006

Retkiremmi Ruotsin huipulle. Mukana alkuperäisjäsenet Eero ja Roope, sekä untuvikot Elina ja Miika.

Valmistelut
Vaelluskertomus
Kuvagalleria

Käsivarren vaellus syksyllä 2005

Retkiremmin seikkailu Käsivarren erämaassa. Mukana olivat alkuperäisjäsenet Eero, Petri, Roope ja Tume. Kokemuksia karttui jälleen. Lue matkan vaiheista matkakertomuksesta.

Valmistelut
Vaelluskertomus
Vaellusreitti
Kuvagalleria

Kuusamon kalastusvaellus syksyllä 2004

Kalastusreissu Kuusamon sydämeen. Reissuun lähtivät Eero, Tume, Erik ja Roope. Kalastuskokemukset opettivat, ettei Kitkan taimenia narrata noin vaan.

Vaelluskertomus
Kuvagalleria

UKK-Puistossa syksyllä 2003

Retkiremmin ensimmäinen yhteisvaellus kairan lumoon. Reissu oli ikimuistoinen ja sytytti “Lappi-kuumeen” todenteolla. Reissun jälkeen oli selvää, että sinne lähdettäisiin uudestaan…

Vaelluksen taustaa
Varusteet ja ruoat
Vaelluskertomus
Vaellusreitti
Kuvagalleria

Vaellusaiheisia linkkejä

2008-10-15T10:59:00.022+03:00

Yleisiä retkeilyaiheisia linkkejä

Makupalat/Retkeily (Suuri linkkikokoelma kaikenlaisesta retkeilystä)

Metsähallitus/Retkeily (Asiatietoutta retkeilystä)

Suomen Latu ry (Ulkoilun edistäjä, retkeilyn asiantuntija ja kaikille avoin kansalaisjärjestö)

Jokamiehenoikeudet (Tärkeää tietää, mitä saa ja mitä ei saa tehdä)

Luonnossa.net (Paljon tietoa retkeilystä ja luonnosta)

Ilmatieteen laitos (Tietoa retkisäästä)

Autoilijan tiekartta (Kätevä kartta matkustamisen suunnitteluun

Vaellusnet (Runsaasti linkkejä ja tietoutta)

Retkiruudun linkit (Laajalti linkkejä niin kauppoihin kun valmistajille)

Vaell.us (Tuomas Tolpin monipuoliset retkeily- ja vaellussivut, jossa mm. vaellus- ja kohdetietoutta, vinkkejä, kertomuksia, linkkejä, keskusteluja)

Retkeilykauppoja verkossa

Varuste.net (Retkeilyvarusteita verkosta)

Partiovaruste (Varusteita netin kautta)

Keskustelupalstoja

Relaa.com (Laaja ulkoilufoorumi)

Retkikertomuksia

Ristila.com (Kuvaavan vaeltajan, Jussi Ristilän, kotisivut)

Pekan vaelluksia (Huippukuntoisen teräsretkeilijän kuvapainotteiset vaelluskertomukset)

Jukka Järvisen kotisivut (Laskuvarjojääkärikillan jäsenen vaellus- ja matkakuvia lähes kaikista maanosista)

Matkat, retket ja muut reissut

2008-10-14T19:50:00.007+03:00

La Palman kukkuloilla

Eero vieraili La Palman kauniilla saarella helmikuussa 2009. Reissu oli hieno kauniine maisemneen.

Raportti reissusta
Kuvia La Palmalta

Raija Hentmanin retkiruokakurssi 20.10.2007

2008-01-05T11:09:00.007+02:00

Luin Vantaan Latu ry:n alkusyksyn jäsenlehdestä, että lauantaina lokakuun 20.10.2007 olisi meillä jäsenillä mahdollisuus osallistua tunnetun retkiruokagurun, Raija Hentmanin emännöimälle retkiruokakurssille. Aihe kiinnosti minua, sillä vaikka kuuluunkin Retkiremmin tiskipartioon, olisi mielenkiintoista nähdä, kuinka alan asiantuntija hoitaa hommat ja voisihan sieltä saada hyviä vinkkejä tulevien reissujemme ruokalistojen suunnittelua silmälläpitäen.

Kurssipäivä koitti ja ajelin aurinkoisen kirpeänä syysaamuna Vantaan Ladun majalle Vantaan Sotunkiin, missä Raija Hentman jakoi meidät parin hengen ryhmiin. Jokaiselle ryhmälle annettiin tehtäväksi valmistaa annettujen reseptien ja raaka-aineiden pohjalta erilaisia etu- ja jälkiruokia. Raija oli huolehtinut etukäteen ruokien kuivatukset ja annoksiin pussitukset. Meidän tehtäväksemme jäi panna ne turpoamaan ja toimia tämän jälkeen annettujen ohjeiden mukaan.

Minun ja työparini tehtävänä oli valmistaa pääruoaksi kasvispitsaa. Kun ruoat olivat valmiita, kävimme kaikki maistelemassa muiden valmistamia liha- ja kasvisruokia sekä keittoja. Hyvältähän ne ulkona maistuivat, varsinkin se meidän pitsamme. Päätinkin, että seuraavalla reissulla Retkiremmin jokin lounas tai päivällinen koostuisi paikan päällä paistetusta kunnon jauhelihapitsasta.

Nuotiotulilla saimme Raijalta myös tärkeää ravintotietoutta. Esim. pelkät hiilihydraatit eivät riitä pitämään kulkijaa lämpimänä tauoilla ja leirissä, vaan siihen tarvitaan rasvaa. Tämä ei tarkoita tietenkään sitä, että pitäisi joka tauolla lusikoida meijerivoita napaansa. Eläinkunnan tuotteiden lisäksi rasvoja saa myös kasvikunnan tuotteista kuten linsseistä ja pähkinöistä. No rusinapähkinäseoshan on Retkiremmille tuttua, kuten myös erilaiset metukat ja levitteet. Alkuaikojen reissujen Lapin Lihan puolen metrin pituiset tosi rasvaiset metukkapötköt on kyllä korvattu nykyään monipuolisemmilla ja vähemmän rasvaisilla vaihtoehdoilla.

Raija antoi meille myös tärkeitä asiantuntijaneuvoja oikean pukeutumisen tärkeydestä. Aina ei kaupasta löydy valmiita ratkaisuja tarpeeseen ja sen vuoksi Raijakin oli tehnyt itselleen mm. päässään olevan huivin. On hyvin tärkeää suojata myös ranteet, sillä sieltä se kylmä hiipii monesti salakavalasti “sisään”.

Nuotiopiirissämme käsiteltiin paljon muitakin tärkeitä, niin syömiseen kuin yleensä retkeilyyn ja vaeltamiseen liittyviä asioita. Lopuksi Raija esitteli ruokakuivurin, jonka ominaisuudet ja hinta olivat hänen mielestään kohdallaan. Laite olikin aika ketterän oloinen “palapeli”, mutta aika isokokoinen sopiakseen meidän keittiön tiskipöydälle. Ominaisuuksiltaan se on varmasti kuitenkin parempi kuin minun ABC:ni. Siitä huolimatta pysyn vanhassa, sillä uskon, että sillä saa harjoittelulla ja “hienosäädöllä” vieläkin parempia tuloksia, vaikkei tähänastisetkaan ole menneet kauheasti pieleen ;-) .

Tilaisuuteen varatut kuusi tuntia kuluivat todella nopeasti ja oli tullut aika kiittää Reija Hentmania, puheenjohtajaamme Pirjo Hyväristä ja kaikkia Vantaan latulaisia mielenkiintoisesta päivästä.

Vantaalla 5.1.2008 Eero