maanantai 12. syyskuuta 2005

Käsivarren vaellus syksyllä 2005 - kohteina mm. Urtasvankka, Halti ja Meekojoki


Halti häämöttää taivaanrannassa pieni pilvi lakensa päällä.
Kauan oli Retkiremmi puhunut Käsivarren vaelluksesta. Oltiin punnittu eri reittivaihtoehtoja ja listattu "pakollisia" nähtävyyksiä Haltin lisäksi. Viimevuoden Kuusamon kalastusreissu lykkäsi matkan toteutumista vuodella, mutta toisaaltaan tämä mahdollisti Petrin osallistumisen koitokseen. Alunperin oli tarkoitus suunnata pohjoiseen 7 miehen voimin. Loppupeleissä Rovaniemen junaan kiipesi vain Retkiremmin alkuperäiskokoonpano: Eero, Petri, Roope ja Tume. Tämä nelikko sai taipaleellaan kokea mitä vaihtelevimpia hetkiä lapin taianomaisesta ympäristöistä. Tämä on kertomus Remmin seikkailusta Käsivarren kairassa.

Maanantai 29.8

Kävimme perinteiseen tapaan retkiruokaostoksilla Roopen kanssa Vantaan Jumbossa. Pari tuntia siinä kului purjatesamme kaupassa edestakaisin hyllyltä toiselle ja tavaraa kertyi taas kärryn täydeltä.

Torstai 1.9.
Petri, Roope ja Tume tulivat meille illalla retkiruokien pussitustalkoisiin tuoden mukanaan pakatut rinkkansa sekä reput ja pussit, joissa oli siviilivaatteet paluumatkaa varten. Tume toisi omat tavaransa suoraan junaan. Olin pakannut valmiiksi myös oman uuden Savotta-rinkkani. Se tuntui jo ihan tarpeeksi painavalta, mutta vielä sinne pitäisi tunkea osuuteni ruoista...huh.

Pakkasimme vanhan hyväksi havaitun mallin mukaan kaikki ruoat päiväannoksiksi minigrip -pusseihin vuoden 1953-mallisen putkiradioni suoltaessa taustamusiikkia rehkimisen kevennykseksi. Ilman tätä (siis pussittamisen) toimenpidettä aamiaisten, lounaiden ja päivällisten valmistaminen tulisi nimittäin olemaan "siellä jossain" pelkkää hässäköintiä varsinkin teltan absidissa.

Perjantai 2.9.

Tungin omani sekä Petrin ja Roopen rensselit autoon ja suksiboksiin. Noudin Roopen ja Petrin kodeistaan ja käänsin nokan Helsinkiin kohti VR:n Töölönlahden autojunan lastausaluetta, jonne saavuimme n. ½ tuntia ennen lastausajan loppua.

Jonkin ajan kuluttua vaunut saapuivat. Olin jonossa toiseksi viimeisenä ja ajoin auton vaunun toiseen kerrokseen. Perässäni olevan auton kuljettaja ei ehtinyt edes astua ulos autostaan, kun virkailija tuli vaunuun pyytäen kuljettajaa peruuttamaan autonsa ulos vaunusta ja ajamaan sen Rovaniemen vaunuun menevien autojen jonoon. Sinne kaveri oli nimittäin menossa.

Kuljettaja hieman häkeltyi huomatessaan erehdyksensä ja pyysi anteeksi. Virkailija totesi, että ei tässä mitään anteeksipyyntöjä tarvita vaan toimintaa, jotta juna pääsee lähtemään ajoissa matkaan. Kaveri peruutti autonsa onnistuneesti ulos vaunusta ja juttu päättyi kaikkien kannalta onnellisesti.
Kävimme vielä huikopalalla läheisessä kebab –baarissa ja kävelimme sitten laiturille odottelemaan Tumea, jota ei näkynyt missään. Puhelinsoitto paljasti Vaiteliaan Neljännen Miehemme odottelevan meitä parin sadan metrin päässä olevien makuuvaunujen edessä.


Juna lähti aikataulun mukaan kohti Kolaria klo 20.18. Pian tämän jälkeen kuului eräästä hytistä maagiset "psst"-äänet kun Retkiremmi avasi matkaolutpurkit. Taakse jäi arki ja aherrus, tuntematon odotti.
Nautiskellessamme olutta Roopen ja Tumen hytissä ohitimme Vantaan Koivukylän aseman, jolloin totesimme olevamme "erämaassa" (muka…heh, heh, älkää ottako lukijat tätä niin vakavasti). Koska Retkiremmi on hyvin perinteitä vaaliva poppoo, katsoimme velvollisuudeksemme mennä tarkistamaan jälleen kerran ravintolavaunun antimet.

Vaunussa odotti iloinen yllätys. Eräs matkustajista oli pelimanni. Hänellä oli mukanaan haitari ja lauluvihkot. Ei mennyt kuin hetki, niin vaunussa soi kurttu ja yhteislaulu raikui. Ehdimme laulaa muutamat viisut, ennen kuin toinen konduktööri tuli vaunuun pyytäen ravintolavaunun yleisön lopettamaan laulamisen. Joku oli kuulemma valittanut hauskanpidosta. Ihmettelimme ääneen sitä, mistä ihmeen kivenkoloista nämä pikkusieluiset ihmisrukat ryömivät esiin pilaamaan muiden viattoman ilonpidon. Lauluäänen voimakkuudesta se ei johtunut. Sen verran kovaäänistä oli junan kolke kiskoilla.

Lauantai 3.9.
Heräilimme hieman pätkittäisten yöunien jälkeen perinteiselle ravintolavaunussa tarjotulle pyttipannuaamiaiselle. Olin sopinut pari päivää aikaisemmin Kilpisjärvellä olevan Ellin taksin kanssa siitä, että taksikyyti Didnulle varmistetaan saavuttuamme Kolariin. Elli ilmoitti kyydin olevan järjestyksessä. Juna saapui Kolariin hieman myöhässä ja autojen purkuun kului jostain syystä tunti. Lopulta pääsin hakemaan autoni ja Retkiremmin matka kohti Kilpisjärveä alkoi. Kilometrejä oli edessä 271.


Saavuimme n. 3 tunnin kuluttua Kilpisjärven Lomakeskukseen, josta olin varannut meille majapaikan seuraavaksi viikonlopuksi. Kysyin respasta paikkaa vaatteiden vaihtoon sekä mihin voisin jättää autoni viikoksi. Emäntä tuli ohjaamaan meidät henkilökohtaisesti talousrakennukseen, jossa ryhdyimme pidemmittä puheitta toimeen.
Kun olimme valmiit soitin Ellille kyydistä. Joku oli ehtinyt tilaamaan taksin meitä ennen ja saimme odotella vielä tunnin verran omaa vuoroamme. Pääsimme lähtemään Kilpisjärveltä vähän neljän jälkeen ja olimme Didnun voimalaitoksen pysäköintipaikalla n. klo 16.25. Nuoremmat remmiläiset kevensivät ennen sitä seniorijäsenen rinkan painoa, jotta vaari ei ihan väsähtäisi kesken matkaa.
 
 
Siirryimme tien toisella puolella olevalle polulle, joka johtaisi meidät kohti Haltia. Polku nousi mielikuvistamme poiketen aika jyrkästi ylöspäin kohti Lossahyttenia, jossa olimme suunnitelleet viettämään seuraavan yön. Aurinko paistoi ja hiki valui. Polku oli ajoittain aika rakkainen ja ainakin tällainen cityvaeltajavaari sai varoa hieman askeliaan.

Horisontissa olleet sadekuurot ottivat meidät kiinni ja roiskivat terveisensä niskaamme. Matka jatkui ja edessämme oli Gakkur -joen ylitys, minkä jälkeen jatkaisimme matkaa Didnu-järvelle. Olin lukenut netistä "kauhukertomuksia" siitä, että jos ei ole tarkkana, niin löytäisi itsensä Gakkur-järveltä eikä Didnulta ja siksi olinkin nakutellut paikan koordinaatit gepsiini etukäteen kotona.
Kello 18.44 GPS ilmoitti, että olimme parin sadan metrin päässä ylityspaikasta. Olin kuullut ylityspaikalla olevan kivistä tehtyjä suuntanuolia, joiden tarkoituksena oli viestiä kulkijalle, että tästä vasemmalle ja yli. Näimme Didnun uoman laskevan pienenä putouksena Gakkur-jokeen ennen mitään nuolia ja päätimme ylittää virran heti kun se oli mahdollista.
Etsimme jonkin aikaa ylityspaikkaa, missä ei tarvitsisi (laiskoja kun olemme) riisua kenkiä. Vesi oli kuitenkin sen verran korkealla että oli pakko vaihtaa vaelluskengät sandaaleihin ja kahlata yli. Vesi oli näille leveysasteille tyypillisen "lämmintä" ja "sukkamehubakteerimme" saivat jääkylmän kylvyn.
Vaihdoimme vastarannalla bootsit takaisin jalkaan ja jatkoimme taipaletta Didnun rannalle, missä pidimme tauon. Syömäpuolemme oli jäänyt matkalla hieman heikonlaiseksi. Ainoa lämmin ateria oli aamuinen pyttipannu junassa. Nestetankkaus oli omalla kohdallani jäänyt vähälle ja Lossahytteniin oli matkaa vielä parisen kilometriä. Tappiona oli myös Tumen rinkassa olleiden kananmunien osittainen rikkoontuminen.

Tauko päättyi ja matkan piti jatkua, mutta minun reiteni ja pohkeeni sanoivatkin irti ystävyys- yhteistyö- ja avunantosopimuksensa ja totesin pojille, että vaarin matka ei jatkukaan tästä mihinkään. Teltat nousivat parahiksi pystyyn juuri ennen sateen saapumista. Söimme illallisen ja menimme nukkumaan tuulen ujeltaessa univirttään teltan naruissa ja sateen pieksäessä sen ulkokuorta.

Sunnuntai 4.9.


Heräsimme n. klo 7.00. Aamu oli räntäisen harmaa ja kylmä, mutta Retkiremmin loistavien kokkien Petrin ja Roopen loihtima aurinkoinen aamiainen paistettuine munineen ja pekoneineen pelasti päivän ...nam nam. Tiskipartion (= Eero ja Tume) saatua työnsä valmiiksi lähdimme kohti Lossahytteniä.
Sisällä oli kolme kauniimman sukupuolen edustajaa aamiaispuuhissa. He olivat yöpyneet tuvassa ja takana lienee mukava (ja kostea?) illanvietto sikäli mikäli puoliksi juotu Stroh -rommipullo ja (tyhjä?) punaviinilaatikko asiasta mitään todistivat. Kunto tuntui olevan kuitenkin kohdallaan, sillä katse oli kirkas ja juttu luisti.
Matka jatkui Suomen puolella olevalle Lossu-järven autiotuvalle. Ennen sitä piti alittaa (siis ei ylittää!) Norjan kuningaskunnan ja Suomen tasavallan välinen raja, sillä edessä oli monta kilometriä etelään ja pohjoiseen jatkuva poroaita.

Valmistimme Lossun tuvalla lounaan ja lähdimme laskeutumaan Urtasjokilaaksoa alaspäin. Maisemat ympärillä olivat kauniit, mutta harmaan pilvinen ja sateinen sää ei oikein saanut ruskan värejä hehkumaan.




Lauantain ripeä vaellustahti yhdistettynä jatkuvaan nousuun, rakkaisuuteen ja puutteelliseen 
juomiseen saivat Petrin epäilemään omaa jaksamistaan Haltille saakka. Alkuperäinen reittisuunnitelmamme oli nousta Govvdosgáisin rinnettä ylös ja siirtyä sen länsirinnettä pitkin Marfejohkan ylälatvoille, mistä laskeutuisimme alas Pitsusjärven länsirannalle yöksi. Aamulla jatkaisimme matkaa Gieddechohkkan yli, josta laskeutuisimme alas Haltin tuvalle.

Pidimme palaverin noudatammeko suunnitelmaa, vai jatkammeko matkaa itään Urtas-hotellin liepeille, missä yöpyisimme ja palaisimme sitten nöyrinä poikina ”maitojunalla” Kalottireittiä takaisin Kilpisjärvelle.



Roope ja Tume tutkivat karttaa ehdottaen, että toteutamme suunnitelmamme Govddosgáisin nousun osalta, mutta jäisimme yöksi Marfejohkan ylälatvoille, josta jatkamme seuraavana päivänä alas Pitsujärven länsirannalle. Täältä reitti kulkisi Rihtuluohkkan ylärinteitä pitkin Gieddechohkkan etelärinteen alapuolelta Haltijärveltä tulevan Govdajohkan yli Kalottireitille ja sitä pitkin lopulta Haltin tuvalle.



Panoraama Govddosgaisin alarinteiltä Urtasvankkaan
Tämä sopi kaikille ja lähdimme nousemaan Govddosgáisin etelärinnettä ylöspäin. Arska aurinkokin tuntui antavan hyväksyntänsä päätöksellemme tullen esiin tummien pilvien takaa lämmittäen selkäämme ja mieltämme.



Etenimme määrätietoisesti Govddosgáisin synkkää ja pelottavan luotaan työntävää rakkaista länsirinnettä pitkin Marfejohkan ylälatvoja kohti, jonne saavuimme ennen pimeän tuloa. Viimeinen kilometri oli hemmetinmoista taiteilua valtavien rakkakivien keskellä tuulen puskiessa takaapäin vaarallisen voimakkaasti.


Saavuimme lopulta yöpymispaikalle. Olimme gepsin mukaan 960 m:n korkeudessa. Ainoa kunnollinen telttojen pystytyspaikka oli Marfevarrin alapuolella olevassa paikassa, mistä kaksi ylempää tunturijärviltä tulevaa puroa yhtyivät ja josta Suomen puolella oleva, Pitsusjärveen laskeva Marfejohka sai ilmeisesti alkunsa. Toinen, Norjan puolella oleva samoilta alueilta, mutta ylempää alkunsa saava samanniminen Marfejohka laskee vetensä Norjan puolella olevaan Guolasjärveen.


Taivaalle nousi mustia pilviä ja kohta alkoi sataa ja tuulla, mutta saimme onneksi teltat pystyyn ennen puhureita. Tuhdin illallisen jälkeen uni maistoi. Kävin yöllä "pihan perällä" pienellä asialla ja siinä vaiheessa tuli taivaan täydeltä vaakasuorassa räntää. Roope kertoi lämpötilan olleen yöllä heidän teltassaan n. + 2 º C. Uskon sen , sillä oman makuupussini ns. mukavuusraja on + 5 º C ja minulla oli pussissa hieman viileää.

Maanantai 5.9.

Heräsimme klo 7.00 karuun aamuun. Tuuli ujelsi telttojen naruissa ja välillä vihmoi vettä sekä räntää. Roopen ja Tumen teltta oli lisäksi jäässä alaosastaan. Kokit valmistivat aamiaiset teltassa ja tiskipartio pesi astiat ruokailun jälkeen sormet enemmän tai vähemmän sinisenä. Ilmat näyttivät olevan Haltilla päin "ihan sieltä itsestään". Purimme nopeasti teltat kuurojen välissä ja lähdimme hyppelemään Marfejohkan rakkaisia rantoja alaspäin kohti Pitsusjärven länsipuoleisia alueita.




Idän puoleinen ranta alkoi käydä mahdottomaksi kulkea ja siirryimme pikaisesti kuohuvan virran yli toiselle puolelle. Tume ei ollut huomannut tätä, vaan jatkoi sitkeästi yksinäistä matkaansa alavirtaan. Huusimme hänelle, että ylitä jo joki sillä pikapuoliin siihen tarvittaisiin melkein vuorikiipeilijän taidot. Tämä tehosi ja kohta oli Tume liittynyt takaisin joukkoon tummaan.


Pidimme laaksossa välipalatauon. Otimme sitten suunnan Rihtuluohkkán josta jatkoimme Einbornibban alarinteen kautta Govdajohkalle. Ylitimme virran ja tulimme Kalottireitille. Matka meni muuten hyvin, mutta Riehpejohkan ylityksessä oikea jalkani lipesi liukkaalta kiveltä ja plutasin.

Sade loppui ja aurinko paistoi koko loppumatkan. Tuuli oli ollut koko matkan ajan erittäin voimakasta, mutta onneksemme meille myötäinen. Savotan rinkat olivat kuin purjeita, joita tuuli riepotti auttaen meitä vauhdilla eteenpäin.

 
 

Ylitimme nopeasti ja lähes kuivin jaloin Govdajohkan ja nousimme Kalottireitille. Näkymät olivat komeat. Oikealla puolella kohosi majesteettinen Ritnicohkka, vasemmalla kivinen Gieddecohkka ja edessämme komeili punertavana Halti.




 

Vaeltelimme hissukseen eteenpäin, sillä nyt ei ollut kiirettä. Maisemat olivat karut ja kiviset. Minulle tuli mieleen naapuriplaneettamme Mars. Jonkin ajan kuluttua molemmat tuvat näkyivät Haltijärven rannalla. Rakkaista matkaa oli kuitenkin vielä jäljellä.


Saavuttuamme uudelle tuvalle tupsahti sieltä ulos pariskunta, joka oli juuri laskeutunut Haltilta. He kertoivat huiputukseen menevän pari tuntia per suunta. Tuvan sisällä oli kolme miestä, mutta kyllä sinne mahtuisi ainakin kolminkertainen määrä.


Menimme Roopen kanssa katsomaan vanhaa tupaa. Paikka oli pienempi ja askeettisempi, mutta paljon sympaattisempi ja se oli varustettu kaikilla tarvittavilla "mukavuuksilla". Kämppä sopi meille kuin nakutettu. Haimme tavaramme ja siirryimme tupaan murkinan tekoon.

Siinä touhutessamme tuli paikalle eräs nuori pari kysyen monenko hengen kämppä tämä oli. Viisihän sinne virallisesti mahtuu, mutta koska pariskunta ei halunnut "jakautua" tai nukkua päällekkäin, he palasivat ulkona pitämänsä perheneuvottelun jälkeen takaisin uudelle tuvalle.

Söimme hyvän päivällisen ja jälkiruoaksi Petri ja Roope ryhtyivät tekemään räiskäleitä. Satunnaisen luki/mittavirheen vuoksi taikinaan tuli enemmän vettä kuin jauhoja ja se ruoka jäikin sekä tekemättä että syömättä.

Tiistai 6.9.

Kännykkä herätti meidät tasan klo 7.00. Sää oli ollut yöllä selkeää, mutta nyt peitti Haltin huippua Norjasta säännöllisesti tulevat pilvimassat. Keskustelimme huiputusasiasta ja päätimme tehdä uuden tilannekatsauksen yhdeksän aikaan.


Sää ei muuttunut, mutta päätimme olla antamatta periksi. Halti huiputetaan, vaikka ylhäällä huipulla sataisi itse pieniä piruja. Kävelimme kohti huipulle vievää Kalottireittiä. Pilvet laskeutuivat niin alas, ettemme nähneet sumun seasta reittiä osoittavia oranssipäisiä puupaaluja. GPS näytti vielä, että kuljemme koko ajan poispäin huipusta. Tottelimme gepsiä ja menimme sen suuntanuolen opastamana kohti Haltin kirjaa.


Matka kulki ylös ja alas pitkin rakkaisia ja liukkaita rinteitä. Välillä piti kiertää kaikista pahimmat paikat. Parin sadan metrin päässä (GPS:n mukaan) kirjasta kohtasimme huipulla käyneitä ihmisiä. Juttelimme siinä jonkin aikaa ja jatkoimme kohti huippua jonka merkit näkyivätkin aika ajoin sumun ja rännän seasta. Olimme perillä klo 10.55 eli matkaan kului vajaa pari tuntia. Näkyvyys ylhäällä oli sumun ja ajoittaisen lumisateen takia vain parikymmentä metriä.


Otimme huipulla pakolliset ryhmäkuvat ja hömssyt. Petri kirjoitti ensimmäisenä nimensä kirjaan ja me muut perässä. Siinä touhutessamme näimme alempana sumun seassa isokokoisen miehen harppovan vauhdilla rakkaista rinnettä ylöspäin ja tulevan meitä kohti. Ruumiinrakenteeltaan hän muistutti jonkin verran ehkä kaikkien aikojen ylivoimaisinta urheilijaa, kreikkalais-roomalaisen painin supermiestä, Aleksandr Karelinia. Liikkeet olivat yhtä vahvat ja määrätietoiset.


Hän oli iloinen meidät nähdessään, sillä kaveri tarvitsi jonkun ottamaan kuvan itsestään kirjalla ja rajapyykillä todisteena siitä, että oli käynyt Haltilla. Asiasta oli lyöty vetoa hänen työpaikallaan. Palkintona huiputuksesta oli viikon ilmaiset sapuskat firman työpaikkaruokalassa. Toivottavasti ruoka on kiipeämisen vaivan väärti.

Hänen tarkoituksenaan oli huiputuksen jälkeen käydä vielä monessa paikassa ennen paluuta Kilpisjärvelle. Varusteita ja ruokaa oli mukana kuulemma riittävästi. Rinkan alkupaino oli ollut yli 40 kg (huh!). Nyt se oli vain (!) 35 kg.


Moikkasimme hyvästiksi ja lähdimme huipulta alaspäin tupaa kohti. Aioimme syödä siellä lounaan ennen Pitsusjärvelle lähtöä. Alaspäin meno oli ainakin meikäläiselle tietynlaista taidetta. Kivet olivat liukkaita ja koko ajan sai varoa askeliaan. Sitten se tapahtui! Oikean käden sauvan pituuden säädön kiristys oli salakavalasti löystynyt ja kun nojasin sauvaan, se petti allani.

Onni onnettomuudessa oli, etten ehtinyt siinä rytäkässä vetäistä vasenta sauvaani kivenkolosta. Tämä hidasti kaatumistani ja sääriluuhuni tuli vain pieni nihrautuma. Sauva kyllä taipui luokille ja katkesi. Sujui se alastulo yhdelläkin sauvalla ja olimme vähän yli 1½ tunnin kuluttua tuvalla. Sinne päästyäni tungin sauvanraadon roskikseen.



Lähdimme lounaan jälkeen klo 14.20 kohti Pitsusjärveä. Aurinko paistoi, mutta Roopen riemuksi (?!) Haltin huippu peittyi aika ajoin sakeaan pilviverhoon. Piipahdimme hetkeksi Pitsusjärven autiotuvalla ja tervehdimme siellä olevia matkan varrella näkemiämme vaeltajia, mutta palasimme pian polulle, joka johti Meekonjärvelle. Järven eteläpuolella oli komeita kämppiä ja…karmean ruma, siihen maisemaan täysin sopimaton valkoinen asuntovaunu. Löysimme myös Roopen Rukalla kauan sitten kadottaneen suksen. Joku oli iskenyt sen pystyyn polun varteen. Jääköön siihen, onhan meillä noita.


Saavuimme Pitsuskönkäälle, jonka putouskorkeus ei vetänyt ihan vertoja Itävallan reissullamme käymillemme Krimmlin putouksille, mutta muuten paikka oli komia. Ilta alkoi kuitenkin hämärtyä ja matkaa voisi jatkaa enää pari tuntia ennen pimeän tuloa.


Olimme Haltilla tuumailleet, että leiriytyisimme Vuomakasjärven rannalle tai johonkin sen lähimaastoon. Päätimme kuitenkin jatkaa matkaa Meekonjärvelle. Tankkasimme vatsoihimme Pitsuskönkäällä leipää ja metukkaa. Ei kannata jäädä puoliväliin, jos pienellä tsemillä pääsisi perille saakka. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta. Maa- ja puuruska olivat parhaimmillaan. Kyllä meitä harmitti, että piti piru vie olla niin kiire. Onneksi Roope ehti ottamaan muutamia kuvia muistoksi meille ja teille.

Tulimme vihdoin Meekonjärven pohjoispuolelle. Siellä oli pehmeää kanervikkoa ja hiekkaista maastoa, mutta näimme jo etelärannalla "autiotuvat"(?), mikä sai meidät kulkemaan päättäväisesti niitä kohti. Loppumatka oli ikävää ja pimenevässä illassa vaarallisen liukasta rakkaa, jota jatkui tuville saakka.

Paikalla olevat "autiotuvat" vaikuttivat liian autioilta ja tarkempi tutkimus osoitti ne Lapin Tullipiirin, "wanhan" Telen ja joidenkin muiden organisaatioiden omistamiksi varaustuviksi. Oikea autiotupa oli parin sadan metrin päässä harjun toisella puolella. Pihalla oli pystyssä useita telttoja ja tupa varmaankin tupaten täynnä.

Koska "autiotupien" pihapiiri oli pehmeää nurmikkoa, pystytimme telttamme siihen ja aloitimme välittömästi illallisen valmistamisen. Päivämatkamme pituudeksi tuli Haltilla käynti mukaan luettuna n. 20 km.


Saivaara jökötti hulppeana ihan siinä vieressä (no ehkä parin kilometrin päässä kuitenkin). Iltatähti Venus vilkkui itäisellä taivaalla ja olo oli illallisen, kahvin ja avécin jälkeen rennon raukea. Saivaaran huipulla on presidentti Urho Kaleva Kekkosen muistolaatta. Se on muistona siitä, että hän oli mieltynyt lukuisilla Lapin hiihtoretkillään näihin maisemiin. Oli Urkki varman viettänyt monia miellyttäviä hetkiä perässähiihtäjiensä kanssa näissä tuvissa.

Keskiviikko 7.9.


Aamu valkeni tavanomaisen sumuisena ja tihkusateisena. Teimme aamiaisen ja ruokainventaarion erään varaustuvan terassilla. Sapuskaa tuntui löytyvän jokaisen rinkasta enemmän kuin mitä lääkäri määräsi eli ruoasta ei tarvinnut pihistellä vaikka aluksi siltä tuntui.


Lähdimme Meekonjärveltä klo 10.35 Kuonjarjoen autiotupaa kohti. Meillä ei ollut kiirettä ja aikaa oli taukoihin ja maisemien katseluun. Pysähdyimme heti alussa ottamaan kuvia Saivaarasta ja sitä ympäröivästä maisemasta Bierfejohkan ylittävältä sillalta.


Siinä löntystellessämme näimme keskellä polkua oikean jalan hyväkuntoisen Nokian Kontio-kumisaappaan kepin päähän pistettynä. Jätimme saappaan paikalleen. Jos joku tuntee sen omakseen, niin saappaan löytöpaikka on 760 metrin korkeudessa ja KKJ-koordinaatit ovat 32754898 ja 7683730. Retkiremmi ei vaadi tästä mitään löytöpalkkiota. Jos nyt kuitenkin välttämättä haluat korvata vaivamme jotenkin, niin meille riittää kolminkertaiset ranskalaiset tuplakonjakit per jäsen jossain paikallisessa hyvin varustetussa ravitsemusliikkeessä…tai ainakin iso kiitos.


Matka edistyi. Pysähdyimme tauolle Kahperusjoelle klo 13.29. Aurinko paistoi lämpimästi ja maisemat olivat kohdallaan. Mitäs sitä kulkija enää muuta tarvitsee! Jatkoimme tauon jälkeen matkaamme hidastellen ihan tarkoituksella ja olimme perillä Kuonjajoen autiotuvalla klo 15.20. Aurinkoinen sää vaihtui meille jo niin tutuksi ja kotoisaksi tulleeksi tihkusateeksi. Kämpästä lähti pois muutama siellä taukoa pitänyt patikoitsija ja jäimme tupaan nelistään.


Jonkin ajan kuluttua astui sisään kaksi jo aiemmin Haltin uudella tuvalla tapaamaamme vaeltajakaverusta Savosta. Varaustuvan puolelle tuli melko pian pari miestä yksinäisen Nokian Kontio-saappaan sekä myöhemmin muutamia naisia koiran kanssa. Saapas ei ollut kuitenkaan se sama, minkä me löysimme vaan toisen jalan saapas. Eli kadottajalle tiedoksi, että hakee omansa pois.

Damerna snackade svenska (naturligtvis också finska), men det spelade ju ingen roll därför att Roope och Tume är ju svenskspråkiga ja kyllä minä kanss ruåtsia snakkaan ett sillee.


Juttu luisti savonpoekaen kanssa kaikenlaisen ulkoilu- ja urheilujuttujen sekä yhteisten matkatuttavien kuten Haltin "Karelinin" ja vanhassa tuvassa vierailleen nuoren parin tempauksia muistellen. Kaminassa palava tuli kuivasi märkiä varusteita, ja säteili tasaista lämpöä koko tupaan. Menimme pikkuhiljaa yöpuulle ja nukahdimme jossain vaiheessa itse kukin.

Torstai 8.9.


Heräilimme tavallista myöhemmin ja söimme aamiaista vasta klo 8.45. Sää ei ollut muuttunut eilisillasta mihinkään. Lähtöämme Saarijärvelle säesti heikko tihkusade ja oli viileää. Ilman sadetta lämpötila oli vaeltamista ajatellen mitä miellyttävin. Kalottireitti kulki parin kilometrin verran luoteeseen noudatellen Kuonjarjoen rantoja, jonka jälkeen alkoi pitkä nousu Duolljehuhputin ja Guorijarvárrin välistä lähetevän Duollenhuippujohkan yläjuoksulle.


Saarijärven autiotupa siinteli jo kaukaa Saarijärven ja Coahppejávrin puuttomalla kannaksella. Kuvailimme siinä rauhassa maisemia ja löntystelimme Saarijärven tuvalle klo 14.30. Sää oli vakaa eli sateinen, kolea ja tuulinen, mutta Saana ja Iso Jehkas näkyivät jo sumun seasta. Ja keitäs siellä tuvassa makoilikaan, Savon kollithan ne siinä. Kaverit eivät jääneet tappamaan aikaa tuvalle meidän tavoin, vaan suuntasivat tunnin kuluttua kulkunsa Kilpisjärvelle, missä heitä odotti matkailuautossaan pehmeät vuoteet.


Pian heidän lähtönsä jälkeen tupsahti tupaan mies ja nainen. He katsoivat meitä, tavaroitamme ja tupaa. Mies totesi lakoonisesti naiselle, että taisi tulla telttayö ja niin häipyi pari ulos tuuleen ja tuiskuun telttaansa pystyttämään. Ihmettelimme moista, mutta so what, ei se meitä haitannut. Olihan meillä enemmän tilaa. Toivottavasti heillä oli paksut makuualustat, sillä Saarijärven aniharvat telttapaikat eivät ole pehmeimmästä päästä.


Ei meidän tarvinnut kuitenkaan kovin pitkää keskenämme olla, sillä yksinäinen vaeltajamies tuli tupaan. Siinä jutellessamme meille kaikille selvisi, että kyllä se kohtalo on kumma ja maailma pieni. Sehän oli Mikko, joka oli lähettänyt elokuussa Retkiremmille sähköpostin kysellen mahtuisiko Kolarista kyytiin autoomme. Vastasin hänelle silloin että muuten kyllä, mutta automme oli ihan täynnä ja että jos kohdataan kairalla, niin moikataan ja niinhän sitä tehtiin.

Vaihdoimme keskenämme monenlaisia ajatuksia kuvaamisesta, retkeilystä ja vaeltamisesta sekä matkakokemuksistamme. Mikko oli käynyt tämän matkan aikana Valtijoella, joka oli kuulemma eräs Käsivarren hienoimmista paikoista. Hän näytti digikamerallaan sieltä ottamiaan maisemakuvia ja lupasi lähettää muutamia niistä Retkiremmille. Kuvat tulivat aikanaan ja kyllä niistä heräsi halu käydä siellä. Tässä alla on muutamia Mikon ottamia kuvia Valtijoelta.


Perjantai 9.9.



Heräilimme seitsemän aikaan ja ryhdyimme verkalleen aamiaisen tekoon. Sää ulkona oli erinomaisen hyvä – kotiinpaluuta ajatellen. Räntää satoi vaakatasossa, mutta muutaman tunnin kuluttua meitä odottaisi Kilpisjärvellä rivitalo, sauna, oluet, punaviini, hyvä illallinen ja pehmeä vuode…mutta ei ihan vielä. Sinne oli vielä matkaa.


Polku nousi Salmivaarat-tunturin itäreunaa ylöspäin ja oli erittäin kurainen. Käväisimme välillä ulkomailla Norjan puolella. Turistina olo ei kestänyt kauaa ja Muurivaaran koillispuoleisella alarinteellä toivotti Suomen valtion rajapyykki poikansa tervetulleeksi takaisin.




Pysähdyimme vielä välipalalle Másetvarrin pohjoisrinteelle ennen laskeutumistamme Kilpisjärvelle. Saanan huipulla oleva masto näkyi jo selvästi pilvilauttojen välistä.

Polku jatkui Másetjohkan länsipuolella olevan poroaidan vierestä Gáhkáljávrin itäpuolelle. Seutu oli vetistä ja kuraista. Jos ei ennen, niin nyt olivat housun lahkeet todella likaiset. Pysähdyimme huilaamaan Gáhkáljávrin itärannalle ihailemaan Saanan kauneutta. Valitettavasti kaikki kulkijat eivät ymmärrä Lapin luonnon herkkyyttä. Olkoon kyseinen kuva rumasta jätekuopasta osoituksena tästä.



Siinä levähtäessämme tuli Kilpisjärveltä isompi ryhmä seniorikansalaisia jotka olivat päiväretkellä. Retken johtaja kyseli mistä olimme tulleet ja miten matka oli mennyt. Roope otti minusta kuvan, jossa olin kuulemma kuin Mooses selittämässä Israelin kansalle lopullista reittiä Pyhään maahan.


Minulta paloi melkein käämit sen vuoksi, että olin kuvitellut pirullisen rakan jo loppuvan mutta ei. Se jatkui melkein Norjaan menevälle päätielle saakka.




Saavuimme lopulta perille majapaikkaamme vähän yli klo 14.00. Matkaa oli GPS:n mukaan tehty yhteensä 93 km. Kävimme kaupassa ostamassa aamiaistarvikkeet ja parit bisset. Olin jättänyt auton suksiboksiin muutaman törpön, mutta kyllä sitä saunassa kuitenkin kuluisi.



Nautimme vielä ennen ravintolaan lähtöä Retkiremmin perinteiden mukaan kuohuviinit onnistuneen matkan kunniaksi ja menimme sen jälkeen illalliselle Majatalo Haltinmaahan. Ruoka maistui ja tunnelma oli kohdallaan. Illalla maittoi uni oikeassa vuoteessa.


Lauantai 10.9.

Heräsimme yhdeksän jälkeen ja söimme monipuolisen ja maittavan aamiaisen. Nukuin yön todella hyvin ja mikä ettei. Olihan sänky pehmeä. Savon poijjaat olivat Kuonjarjoen tuvalla näyttäneet erittäin pieneen tilaan menevät makuualustat, jotka puhallettuna olivat 9 cm paksut. Seuraavalla reissulla en aio enää kärsiä kipeistä kyljistä vaan hankin moisen alustan. Ostoslistalla on myös housun lahkeiden päälle vedettävät suojat, jotka on reissuilla helppo puhdistaa housuihin verrattuna.

Petri, Roope ja Tume halusivat käydä vielä huiputtamassa Saanan ennen lähtöäamme. Minä olin käynyt siellä Petrin kanssa muistaakseni vuonna 1987 ja jätin sen vuoksi homman väliin. Reissu kesti parisen tuntia ja kävin sillä välin Kilpisjärven hallissa ja Retkeilykeskuksessa.



Odottelin kavereita Retkeilykeskuksen parkkipaikalla. Norjan puolelta tuli aika ajoin mustan puhuvia vettä satavia pilviä. No autossa oli mukava istua radiota kuunnellen ja lehtiä lukien. Jonkin ajan kuluttua muut remmiläiset tulivat autolle. Onni ei vain ollut suosinut (taaskaan) sään puolesta. Matkalla huipulle aurinko paistoi ja ruska oli komea, mutta perille päästyä satoi lunta ja näkyvyys oli ehkä vain 5 m. Remmin nuorisojäsenten vaellusmatkan pituudeksi tuli Saanan huiputuksen ansiosta tasan 100 km.

Pojat kävivät vielä ostamassa "virkahattuihin" Haltin pinssin, jonka jälkeen käänsin auton keulan kohti Kolaria. Matka meni joutuisasti, paitsi eräässä kohdassa jouduimme pysähtymään hetkeksi odottamaan tielle kaatuneen rekan perävaunun tyhjennystä puutavaralastista.

Saavuimme aurinkoiseen Kolariin, josta autojuna kohti etelää lähti aikataulun mukaan klo 18.50. Kaikki hyvä loppuu aikanaan, mutta vanhan loppu on uuden alku. Mitä se sitten onkaan, selviää sivuiltamme.


Teksti: Eero Happonen
Kuvat: Eero Happonen, Robert Örthén & Petri Happonen sekä Valtijoen kuvat Mikko
Kuvauskalusto: Nikon (2 x D70, Coolpix 3200 ja Coolpix 3700), Mikon kamerasta ei ole tietoa

Ei kommentteja: