maanantai 18. tammikuuta 2016

UKK-puisto 2015 - kahden etapin vaellus

Tume tarkastaa maisemaa Sokostin rinteeltä, Luirojärven suuntaan.

Tänä vuonna Retkiremmi palasi juurilleen, UKK-puistoon. Viime metreille näytti siltä, että sinne menisi tällä kertaa alkuperäinen neljän hengen porukka eli Eero, Petri, Roope ja Tume, sillä Seppo ja Dani olivat ilmoittaneet jo aiemmin, etteivät pysty osallistumaan tänä vuonna reissuun. Valitettavasti Eero sairastui ennen lähtöä ja joutui sen vuoksi jäämään kotiin.


Tume, Roope ja minä pidimme tilanteen muuttumisen vuoksi pikaisen palaverin siitä mitä tehtäisiin. Eeron täksi vuodeksi suunnittelema UKK-puiston reissu saisi jäädä nyt odottamaan tulevia syksyjä, sillä emme tahtoneet tehdä retkeä ilman että sen suunnitellut jäsen ei pääsisi mukaan. Ajoissa tehtyä ja etukäteen maksettua Saariselän majoitusta ei voinut enää perua. Päätimme pitää kohteen kuitenkin ennallaan, mutta tuunata sitä hieman. Koska porukkaa oli nyt vähemmän ja se oli kokenut tilapäisen nuorennusleikkauksen, kokeilisimme siksi jotain erilaista. Kävisimme ensin katsastamassa Korvatunturin, minkä jälkeen ajaisimme  Saariselälle. Jättäisimme auton Saariselän keskusvaraamon pysäköintipaikalle, josta jatkaisimme matkaa taksilla Aittajärvelle. Suomujoen ylityksen jälkeen suuntaisimme askeleemme kohti Sokostia. Jätimme suunnitelman tarkoituksella melko väljäksi, jotta pystyisimme reagoimaan joustavasti sään ja mielialan muutoksiin. Näin saisimme myös monena vuonna suunnitelmissa olleen Korvatunturin poistettua "tehtävälistalta". 

Reissun muonaostokset tehtiin perjantaina ja pakkasimme ne vielä samana päivänä rinkkoihin. Roopen naapuri sponsoroi Remmiä runsaalla annoksella kuivattuja härkäpapuja sekä mysliä (jossa oli myös härkäpapua).

 Tälläkään reissulla ei nälkä pääsisi yllättämään. Jauheliha korvattiin härkäpavulla.

Kenelläkään meistä ei ollut ollut oikein aikaa ja jaksamista kuivatella tässä vaiheessa enää jauhelihaa, joten olikin mielenkiintoista kokeilla miten runsaasti proteiinia sisältävät härkäpavut toimisivat jauhelihan korvikkeena. Lounaiksi ostimme Blåbandin valmiita retkiruokia niiden valmistamisen helppouden ja vaivattomuuden takia. Tiskiäkään ei tulisi kuin lusikasta. Tällä kertaa jätimme myös näkkileivät kaupan hyllylle ja ostimme niiden sijasta kolme pakettia ruispuikuloita. Koska kahden ensimmäisen reissupäivän yöpymispaikan fasiliteetteihin kuului mahdollisuus saunomiseen, kuului ostoslistaan luonnollisesti vielä makkarat ja oluet.  Aamiaiseksi ostimme pekonia ja munia, nam nam.

La 29.8.2015 - Helsinki- Rovaniemi

Minä ja Roope menimme hänen autollaan Pasilassa sijaitsevalle autojunien lastaussillan läheisyyteen. Muita autoja ei ollut vielä paikalla ja pääsimme näinollen heti jonon kärkeen. Kesti kuitenkin aikansa ennen kuin VR:n edustaja viittelöi meitä ajamaan kohti lastaussiltaa. Juuri kun Roope oli lähdössä liikkeelle, sujautti takaamme kovaa vauhtia citymaasturi ohittaen koko jonon. Läheltä piti että ei ajettu sen kylkeen. Ihmettelimme hiukan tyypin kiirettä, varsinkin kun vaunuihin ei edes päässyt vielä. Jonon haluttiin vain siirtyvän ns. hollille. Maasturin kuski pysäköi autonsa lastaussillalle, mutta ei jäänyt kuitenkaan istumaan autoonsa, vaan poistui siitä jonnekin. Portti aukaistiin melko pian ja jono lähti liikkeelle. Maasturiin jäänyt kuskin rouva nousi autosta huudellen miestään siirtymään takaisin ohjaajan paikalle. Hän ehti jo käynnistämään sen ennen kuin mies löntysteli paikalle. Taas vaihdettiin kuskia ja lopulta päästiin ajamaan autot sisälle vaunuun. Meillä ei ollut kiireitä ja  maasturikuskin toiminta vain nauratti.

Roope ajoi auton vaunuun, minkä jälkeen siirryimme Pasilan aseman yläkerrassa sijaitsevaan kebab -ravintolaan odottelemaan Tumea, joka saapuikin paikalle hetken kuluttua. Tilasimme itsellemme perinteiset kebabit ja oluet. Itsekukin taisi tuntea jostain syystä pientä jännityksen poikasta siinä syödessämme ja junan lähtöä odotellessa. Menimme syönnin jälkeen kauppaan ostamaan junaan parit oluet sekä namia. Pahaksi onneksemme Hartwall Arenalla oli loppunut juuri Jokerien matsi, minkä se oli voittanut, ja sen vuoksi kauppa oli tupaten täynnä porukkaa ja kassalle oli ennen meitä pitkä jono. Katselimme huolestuneina kelloa, sillä junan saapumiseen ei ollut enää pitkä aika. Onneksi jonossa edellämme olleet Jokeri-fanit päästivät meidät edelleen ja ehdimme juuri sopivasti junaan. Kiitokset ystävällisille herrasmiehille!

Perinteisen Kebab-aterian jälkeen oli aika rientää junaan.

Otimme Eerolle junassa facetime-puhelun ja hänen vastatessaan siihen tervehtivät konkaria perinteiset psst-äänet. Juttelimme oluen juonnin lomassa muutaman minuutin, minkä jälkeen siirryimme ravintolavaunuun. Siellä sattuikin työskentelemään Tumen avovaimon sukulainen. Asiakkaita riitti mutta hän ehti tulla kuitenkin juttelemaan kanssamme hetkeksi kun kiire hieman hellitti. Naapuripöytään istahti pari mukavaa rouvaa, jotka olivat menossa Rovaniemelle hakemaan Eskoa. Esko oli toisen rouvan vanha Ford Escort. Juttelimme rouvien kanssa aikamme kunnes totesimme, että aamulla on aikainen herätys ja painuimme pehkuihin.

Su 30.8.2015 - Rovaniemi-Kemihaara-Vieriharju

Juna saapui ajallaan Rovaniemelle, ja autot saatiin melko nopeasti ulos. Heitimme loput rensselit autoon ja lähdimme ajelemaan kohti pohjoista. Pysähdyimme aamiaiselle Joulupukin pajaa vastapäätä olevalle huoltoasemalle. Erittäin reipashenkinen myyjätär totesi, että heillä ei ollut varsinaista aamiaista, mutta lihapiirakka-aterian kanssa sai jugurtin ja mehun. Iskimme kiinni tarjoukseen.

Aamiaisen jälkeen lähdimme kohti Kemihaaraa ja Korvatunturia. Seurasimme navigaattorin ohjeita, ja totesimme että olisi kannattanut ostaa liput Kemijärvelle menevään junaan, sillä Kemihaaraan Pelkosenniemen ja Savukosken kautta menevä maantie erkani Rovaniemi - Kemijärvi maantiestä vain pari kilometriä ennen Kemijärven keskustaa. Matka Pelkosenniemelle sujui joutuisasti musiikkia kuunnellen. Nälkä alkoi kuitenkin kaihertaa ja aloimme etsimään ruokapaikkaa. Valitettavasti kaikki paikkakunnan ruokapaikat olivat vielä näin aikaisin kiinni tai olivat sitten suljettuna sunnuntaisin. Tapoimme aikaa ja kävimme vilkaisemassa Andy McCoyn patsasta ja ostimme huoltoasemalta limut. Yritimme päästä myös Samperin-Savottaan, mutta sekin oli kiinni. Jätimme paikkakunnan ja jatkoimme kohti Kemihaaraa. Viimeiset 80 kilometriä oli onneksi melko hyväkuntoista hiekkatietä.

Viimeiset 80 km ajettiin hyväkuntoisia hiekkateitä pitkin.

Saavuimme perille klo 12.30. Menimme sisään Kemihaaran Loman päärakennukseen, ja kysyimme olisiko heillä lounastarjoilua. Olihan siellä lihapullia ja perunoita. Rouva kertoi, että meidän pitäisi odottaa vielä hetkinen, sillä hän oli laittanut perunat juuri kiehumaan. Se sopi mainiosti, sillä vaihdoimme sillä välin reissukamppeet päällemme ja pakkasimme rinkat. Jätimme osan ruoasta autoon, sillä tarvitsimme sitä vasta kun olimme palanneet takaisin Korvatunturilta. Minä otin mukaani kevyen Ortliebin repun, joka oli osoittautunut erinomaiseksi viime vuotisella Norjan reissullamme. Jätin isomman rinkan vielä autoon. Kemihaaran Loman pihalla oli häkeissä kaksi koiraa, toinen vanha ja toinen vielä pentu. Kävimme tervehtimässä häkissään innokkaasti loikkivaa pentua. Vanhempi koirista tyytyi vain hiukan haukahtelemaan meille, mutta ei jaksanut tehdä sen enempää tuttavuutta.

Järjesteltyämme hieman varusteita, oli aika siirtyä syömään Kemihaaran Loman päätaloon.

Siirryimme takaisin sisään ja ruoka olikin juuri sopivasti valmista. Itsetehtyjä lihapullia, keitettyjä perunoita, herkullista kastiketta sekä salaattia ja leipää. Erittäin maukasta! Näin jälkeenpäin ajatellen olikin hyvä, ettemme löytäneet matkalla tänne mitään aukiolevia lounaspaikkoja, sillä tämä lounas oli herkullista sekä edullista ja ajoituskin oli loistava. Juttelimme erittäin mukavan isäntäväen kanssa alueesta ja elämästä siellä. Paikalla ollut, ilmeisesti Espoosta kotoisin oleva metsästyksen ja riistanhoidon asiantuntija jutteli karhuista. Täällä niitä oli ilmeisesti runsaasti. Susiakin nähtiin alueella aika usein.

Syötyämme maittavan aterian, oli kaika suunnata maastoon. Jätimme myös terveiset vieraskirjaan.

Lähdimme liikkeelle klo 13.51 leveää, jonkin matkan päässä talosta lähtevää hiekkaista polkua pitkin. Vauhtimme oli ripeää ja polku oli helppokulkuinen. Muutaman matkamme varrella olevien soiden ylitys sujui helposti leveitä pitkospuita pitkin. Päättelimme siitä, että alueella käytettiin ilmeisesti paljon mönkijöitä.



Pidimme pienen tauon 6 kilometrin kohdalla risteyksessä, josta erkani toinen polku kohti Manto-ojan autiotupaa ja toinen kohti Vieriharjun tupaa sekä Korvatunturia.


Maisemat olivat leppoista avaraa mäntymetsää sekä suota. Alueella kasvoi runsaasti mustikoita. Olimme perillä Vieriharjulla klo 16.33. Liikeaika oli 2h 15min ja keskinopeus 4,5 km/h. Paikalla ei ollut ketään ja asetuimme taloksi.

Saavuttuamme Vieriharjun tuvalle aloitimme heti saunan lämmittämisen.
Tupa oli tilava ja sen lavereilla useita patjoja. Yleensä niitä on vain varaustuvissa, joten tämä oli luksusta. Vieläkin mukavampi oli paikalla ollut sauna. Keittelimme kahvit ja otimme reissun alun kunniaksi myös viskit. Hakkasimme halkoja ja aloimme lämmittämään saunaa. Ilma oli ollut erittäin hyvä ja lämmin koko päivän. Sauna kuumeni nopeasti ja ryhdyimme saunomaan. Kävimme pulahtamassa kaksi kertaa Vierihaarassa, josta autiotupa on saanut nimensä. Vesi oli erittäin kylmää ja virkisti mahtavasti. Meillä ei ollut kiirettä ja nautiskelimmekin kunnolla saunasta ja oluesta. Ilta-aurinko lämmitti mukavasti vilvoittellessamme saunan terassilla. Muutama hyttynenkin inisi korvissa, mutta ei niistä ollut sen kummempaa haittaa.

Muutaman virkistävän pulahduskierroksen jälkeen oli aika ryhtyä illallisen tekoon.

Menimme saunan jälkeen tulipaikalle ja sytytimme nuotion, missä paistoimme makkarat. Rupattelimme nuotiolla samalla huomisen reissusta. Olimme aiemmin päättäneet, että koska emme olleet hankkineet etukäteen lupia Korvatunturille noususta, katselisimme sitä Korvatunturinmurustalta käsin. Ilta saapui ja painuimme pehkuihin.

Kuu nousi Vieriharjun tuvan taustalle kruunaamaan hienon illan.

Ma 31.8.2015 - Vieriharju-Korvatunturinmurusta-Vieriharju

Nukuimme mukavasti lämpimässä tuvassa ja heräsimme kahdeksan aikoihin. Hetken loikoilun jälkeen aloimme valmistaa tuvan välineillä aamiaiseksi munia ja pekonia. Tällä kertaa kaikki munatkin olivat ehjiä! Pekonia oli varattu mukaan reilusti, ja paistamisen jäljiltä käry tuvassa olikin sitten sen mukaista. Tuvassa ei yöpynyt sinä yönä kuin me ja pystyimme siksi tuulettamaan kämpän hyvin. Minun Ortlieb reppuuni pakattiin vesipullot, lounaat ja ruoanvalmistusvälineet ja Roope otti sen kantaakseen. Vesipullot täytettiin Vierihaaran virran vedellä. Pääsimme lopulta matkaan klo 9.46.

Kuljimme eteenpäin selkeää mönkijän uraa pitkin. Maasto oli edelleen leppoisaa, vain pientä nousua Palo-Vieriharjun yli. Neljän kilometrin kohdalla tulimme kyltin luo jossa luki Korvatunturinmurusta 6 km. Maassa oli kaatuneena toinen samanlainen kyltti. Ajattelimme sen olevan jokin vanha kyltti, emmekä tarkastelleet sitä sen kummemmin. Tämä osoittautui myöhemmin virheeksi. Minun kantapäätäni kuumotti ja huomasin, että rakkohan siellä oli. Sen päälle laitettiin Compeedia ja matka jatkui.

Jatkoimme matkaa selvää uraa seuraten viittoja. Olimme aikoneet pitää lyhyen tauon Rakitsanojan tulipaikalla. Minulla olevan kartan mukaan meidän olisi pitänyt jo kohta saapua sinne, ja aloinkin ihmetellä miksei tulipaikkaa näkynyt vielä. Ylitimme pienen puron, jonka ajattelimme olevan Rakitsanoja. Palasimme myös hieman takaisinpäin etsien samalla katseellamme “kateissa olevaa” tulipaikkaa. Mitään sellaista ei näkynyt ja jatkoimme vesihuikan jälkeen matkaa. Jonkin ajan kuluttua tulimme polulla paikkaan, mistä haarautui vasemmalle menevä mönkijäpolku. Karttaan ei oltu merkitty mitään sellaista, joten jatkoimme matkaa. Tulimme suon laitaan, mistä avautui näkymä Korvatunturille. Aloimme tosissaan ihmetellä missä olimme. GPS näytti kuitenkin että kohde on menosuunnassa joten ajattelimme olevamme jollain ”näköalapaikalla”.

Taustalla näkyy Korvatunturi.

Otimme paikalta muutaman kuvan ja lähdimme pohjoiseen päästäksemme sille aiemmin näkemällemme mönkijäreitille. Polku oli leveä ja matka sujui joutuisasti kevyessä ylämäessä. Olin kuitenkin yhä enemmän ymmälläni, sillä kompassi näytti että kuljemme edelleen pohjoiseen kun meidän olisi pitänyt kulkea itään. Ajattelin, että tätä menoa olemme kohta Rakitsoilla. Päätimme, että jos polku ei kohta käänny itään, niin palaamme takaisin “näköalapaikalle ja menemme siitä kohtaa suon yli.  GPS näytti välillä mihin sattuu ja se piti sen vuoksi kalibroida. GPSn suuntanuoli kääntyi pikkuhiljaa etelän suuntaan ja sitten tupsahdimmekin jo rajavyöhykkeelle. Polku kääntyi kohti kaakkoa, mutta sitä ei oltu merkitty meidän karttaamme. Päättelimme tosiaan olevamme jossain Rakitsojen rinteillä ja olimme kiertäneet Rakitsanaapan sen pohjoispuolelta. Pidimme pienen patukkatauon ja päätimme seurata polkua, joka kulki rajavyöhykkeen reunaa pitkin, koska sitä pitkin pääsisi aika lähelle Korvatunturimurustaa. Tätäkään polkua ei oltu merkitty karttaamme.

Polkuvalintavirheestä johtuen kävimme piipahtamassa rajavyöhykkeellä, mutta löysimme sitten hyvän reitin Murustalle.

Seurasimme polkua hyvän tovin ja täytimme hupenevat vesivarantomme matkan varrella olevasta purosta. GPS näytti pian että Korvatunturinmurusta ja Rauhanpaalu olisivat meistä etelään, joten poistuimme reitiltä ja otimme kompassisuunnan kohti Rauhanpaalua. Tämä oli oikea ratkaisu, sillä pian saavuimme oikealle polulle. Sieltä oli vain parin sadan metrin matka risteykseen, mistä haarautui Korvatunturinmurustalle johtava polku. Se kulki pienen suon yli, jonka pitkospuut olivat erittäin lahot ja huonokuntoiset. Pääsimme kuitenkin sen yli kuivin jaloin ja lähdimme nousemaan pitkin pienten rakkasaarekkeiden täplittämää rinnettä. Nousu ei ollut kovinkaan pitkä ja tulimme pian tulipaikalle.

Rauhanpaalu löytyi Korvatunturin Murustan huipulta.

Jätimme reput siihen ja lähdimme etsimään Rauhanpaalua. Emme löytäneet sitä sieltä, missä sen olisi pitänyt kartan mukaan olla. Jatkoimme kohti Korvatunturinmurustan huippua. Tume huomasi paalun juuri kun olimme ohittaneet sen. Otimme valokuvia siitä sekä Korvatunturista, minkä jälkeen menimme valmistamaan lounasta.


Aikaa Vierihaaran tuvalta tänne oli kulunut 2 h 50 min plus tauot ja matkaa oli tehty 12,6 kilometriä. Maastosta ei löytynyt minkäänlaista paikkaa mistä olisi saanut vettä, mutta onneksi pulloissamme oli sitä tarpeeksi. Odottaessamme veden kiehumista tarkastin kantapääni tilanteen. Se ei näyttänyt kovin hyvältä. Compeed oli hankautunut pois ja toisessakin kantapäässä oli iso rakko. Nautiskelimme kuitenkin auringonpaisteesta ja Korvatunturin maisemista Tume ja Roopen hörppiessä rauhassa kahvit. Minä paikkailin teenjuonnin lomassa kopiani Compeedilla.


Lähdimme paluumatkalle vähän kahden jälkeen. Laskeuduimme rinteen ripeästi, ylitimme suon ja pääsimme polulle, mikä jatkui idän suuntaan kohti valtakunnanrajaa ja lännensuuntaan kohti Vieriharjua. Me lähdimme takaisin polkua pitkin sinne mistä olimme tulleet eli Vieriharjuun. Jätimme taaksemme sinänsä ihan kauniit, mutta yksitoikkoiset Metsä-Lapin maisemat. Ne eivät olleet kuitenkaan meidän juttumme. Sää jatkui edelleen lämpimänä. Katselin karttaa ja huomautin muille, että polku kääntyy kohta lounaaseen. Seurasimme viitoitettua leveätä reittiä ja huomasimme pienen polun joka lähti oikeaan suuntaan. Ajattelimme, että ei tuo voi olla oikea, koska tätä suoraan menevää ja selkeästi viitoitettua polkua oli käytetty selvästi enemmän. Tulimme melko pian suon laitaan todeten, että tämän on pakko olla Rakitsanaapa. Päättelimme että ohittamamme pikkupolku olisi sittenkin ollut se oikea. Oikaisimme metsän läpi ja kiersimme aapan pienen lahdekkeen. Pääsimme taas polulle joka ei ollut kovin selkeä, mutta kuitenkin viitoitettu.


Polku kulki oikeaan suuntaan kiertäen Rakitsanaapan sen kaakkoispuolelta. Polun pitkospuut olivat erittäin huonossa kunnossa. Ihan vaan vinkkinä Metsähallitukselle, että kaikki tuon alueen pitkospuut olisi syytä vaihtaa. Saavuimme jonkin ajan kuluttua tulipaikalle missä pidimme pienen tauon. Tarkistin samalla kantapäitteni kunnon todeten, että kumpikin Compeed oli irronnut ja kantapäitä poltteli melko mukavasti. Jatkoimme matkaa ja pohdimme missä tämä polku yhtyisi siihen jota olimme kulkeneet. Tämä oli nimittäin nyt se oikea, kartassamme oleva polku. Olimme jotenkin missanneet sen ja menneet liikaa pohjoiseen. Tulimme pian siihen risteykseen jossa oli ollut se kaatunut viitta. Nostimme viitan ylös ja tutkimme sitä tarkemmin. Nyt huomasimme, että kaatuneessa viitassa oli patikoitsijan kuva ja pystyssä olevassa viitassa, jota olimme siis seuranneet, hiihtäjän kuva. Tajusimme silloin, että Korvatunturinmurustalle johtaa kaksi reittiä, hiihtoura ja patikkapolku.


Emme olleet huomanneet patikkapolkua, vaan olimme kulkeneet hiihtouraa pitkin, jota ei oltu merkattu lainkaan meidän karttaamme. Tämä selitti miksi olimme ihmetelleet sitä, että maasto ei vastannut karttaa.


Olimme takaisin tuvalla klo 16.33. Nautimme perille päästyämme ansaitut viskinaukut ja ryhdyimme lämmittämään saunaa. Odotellessamme sen lämpenemistä aloimme valmistelemaan päivällistä ja minä tutkin tuvassa olevia karttoja ja huomasin, että eräässä niistä näkyi selvästi kaikki ne polut joita olimme talsineet.

Ovi kolahti auki ja vanhempi rouvashenkilö astui tupaan. Hän kertoi tulevansa Aittajärveltä, josta oli matkannut Vongoivalla pidettyyn kamminkorjustalkoisiin. Rouva ihmetteli uuden kammin piirustuksia, sillä niiden perusteella kammista tulisi kuulemma valtavan suuri. Turve oli loppunut kuitenkin kesken työn ja kammin päällystäminen sen mukana. Rouva ei halunnut yöpyä tuvassa, sillä teltta oli kuulemma mukavampi.  Se oli alkanut kuitenkin vuotamaan, joten hän pystytti sen puuvajaan.

Maistoimme nyt ensimmäistä kertaa härkäpapua ja itämaista pataa. Olimme laittaneet pavut kypsymään samaan aikaan padan kanssa huomaten myöhemmin, että näin ei olisi kannattanut tehdä. Pata maistui ja näytti lähinnä hernekeitolta. Söimme jälkiruoaksi lettuja ja illalla poimittuja mustikoita. Se oli todella hyvää!


Kävimme jälleen saunomassa ja uimassa ja joimme pois viimeiset oluet. Hyttyset olivat lisääntyneet, emmekä ryhtyneet tekemään sen vuoksi tulta nuotiolle. Sääkin oli muuttunut epävakaiseksi. Jätimme rouvalle tulet kiukaaseen ja siirryimme tupaan. Joimme kahvit ja rupattelimme huomisen suunnitelmasta. Rouva poikkesi vielä juttelemaan hetkeksi ennen kuin menimme nukkumaan.

Ti 1.9.2015 - Vieriharju-Kemihaara-Saariselkä-Aittajärvi-Pälkkmäoja

Heräsimme klo 5.40. Söimme aamiaisen ja pakkasimme reput. Minä laitoin viimeiset compeedit kantapäihini ja teippasin ne kiinni kunnolla. Aamu oli pilvinen ja välillä ropsahti pilvistä pienen pieni sadekuuro. Lähdimme liikkeelle klo 7.00. Matka taittui ripeästi. Pidimme lyhyen tauon Mantoseljänvuotson kohdalla olevalla poroaidalla ja kuvailimme hiukan suomaisemia, mutta jatkoimme melko pian taas matkantekoa.


Aurinko näyttäytyi muutaman kerran paluumarssilla. Ohessa on kartta ensimmäisen etapin toteutuneesta reitistä.

Saavuimme Kemihaaraan klo 9.20. Heitimme rinkat autoon ja lähdimme ajamaan kohti Saariselkää. Olimme tilanneet Brita Pajarin taksin Saariselälle klo 16.30. Totesimme matkalla että olisimme perillä kuitenkin hyvissä ajoin ennen tätä, vaikka pysähtyisimme matkalla syömään. Niinpä soitimme Britalle ja siirsimme kuljetuksen jo kolmeksi.

Söimme lounaan Sodankylässä olevassa Karwanin pizzeriassa. Sen ovella oli kyltti, jossa luvattiin annosten olevan suuria ja maukkaita, mikä pitikin paikkansa. Pizzat olivat niin isoja, että emme jaksaneet syödä kaikkia ja otimme loput mukaan matkaevääksi. Kävin myös apteekissa ostamassa lisää rakkolaastaria. Jatkoimme kylläisinä kohti Saariselkää, mutta poikkesimme kuitenkin ensin S-markettiin ostamaan yhdet oluet.

Saavuimme Saariselälle klo14.15. Kävimme keskusvaraamolla tiedustelemassa, miten saisimme perjantaina avaimen ja mihin saatoimme jättää auton siksi aikaa kun olisimme kairassa. Käväisimme myös Kuukkelissa, minkä jälkeen ryhdyimme pakkaamaan rinkkoja. Jätin Ortliebin repun autoon ja otin oikean rinkan selkääni, ei tosin True Rinkkaa eli Savottaa, vaan Eerolta lainatun Osprey Xenith rosnarinkan. Siinä oli remmiä ja nauhaa niin että huimasi. Pian Brita kurvasi pihaan ja nousimme kyytiin. Olimme Aittajärvellä klo 16.20.

Tume ja Petri Britan taksissa matkalla Aittajärvelle.

Kävelimme Aittajärven laavulle missä söimme pitsanjämät. Paikalle tuli nuori pariskunta koiran kanssa. Koira oli ystävällinen ja utelias, lieneekö syynä ollut pitsan tuoksu. Juttelimme pariskunnan kanssa hetken aikaa. He olivat olleet nyt ensi kertaa Lapissa ja saaneet “Lapin kärpäsen” pureman ja siksi oli kuulemma pakko palata jossain vaiheessa takaisin tänne. Kerroimme kokemuksesta “pureman” olevan vaarallinen. Pariskunta lupautui ystävällisesti viemään roskamme ja pizzakääreet puolestamme roskiin. Näin meidän ei tarvinnut kantaa niitä Sokostin kautta takaisin Saariselälle.

Reissun toinen etappi valmiina alkamaan.

Lähdimme kohti ylityspaikkaa, jossa parinkymmenen hengen saksalainen turistiryhmä oppaineen oli kahlaamassa Suomujoen vastarannalle. Riisuimme kengät, sukat ja housut ja ylitimme virran. Stora Sjöfalletin  Sjnjuvtjudisjåhkån kuohuihin verrattuna tämä oli kuitenkin lastenleikkiä. Ylitimme virran ripeästi, kuivasimme jalat ja läksimme matkaan klo 17.00.

Ajattelimme kulkea tänään niin pitkälle kuin jakaisimme, mahdollisesti Pikku Luirojärven lähellä olevalle Pälkkimäojan laavulle saakka. Se vaikutti ensialkuun lähes mahdottomalta, sillä vaikka kulkisimme sinne kuinka ripeästi tahansa, matkaa sinne olisi lähes 20 km ja aikaa pimeän tuloon ei ollut enää kuin neljä tuntia. Saavuimme vajaan kolmen kilometrin jälkeen poroaidan jälkeiselle nuotiopaikalle, jossa pidimme pienen tauon ja täydensimme vesivarastot. Juttelimme paikalle telttansa pystyttäneen pariskunnan kanssa. Kysyimme minne he olivat matkalla, ja katseltuaan hetken juuri paikalle saapunutta 20 hengen ryhmää totesivat, että ei ainakaan samaan paikkaan kuin he.

GPS näyttää että Pälkkimäojan laavulle on 8,75 km linnuntietä jäljellä . Takana jo Aittajärveltä samanlainen siivu.

Jatkoimme pian matkaa ja mietimme minne voisimme pystyttää leirin. Pikkuhiljaa kaikilla kypsyi kuitenkin ajatus, että voisimme sittenkin sisulla painaa Pälkkimäojalle asti. Itse olin sitä mieltä, että emme millään ehtisi ennen pimeän tuloa, mutta taivuin kuitenkin ajatukseen. Teimme nyt matkaa kovalla kiireellä, maisemien katselu sai jäädä. Taivas oli vetäytymässä pilveen ja aurinko oli jo painumassa pikkuhiljaa tunturien taakse. Alueella oli ollut jossain vaiheessa myrsky, sillä polulle oli kaatunut runsaasti puita. Väsymys alkoi tehdä tepposia ja menimme muutaman kerran turhan hankalasta paikasta kun yritimme etsiä suorinta reittiä päämääräämme. Pidimme vain pari lyhyttä patukka- ja vesitaukoa.


Ilta alkoi hämärtää toden teolla ja matkaa oli vielä nelisen kilometriä. Hiekkapohjainen polku seuraili puron rantoja ja väsymys ja pimenevä ilta saivat aikaan lukuisia harha-askelia ja sen, että olin vähällä pudota pari kertaa puroon polun reunan sortuessa alta. 

Olimme vähällä mennä yöpymispaikkamme, eli Pälkkimäojan laavun ohitse, mutta onneksi huomasimme pimeässä illassa nuotion loimun. Saavuimme uupuneina perille klo 21.45. Paikalle oli viitisen kaveria, joista kaksi aikoi nukkua laavussa. Tume ja Roope pystyttivät telttaa minun kokatessa päivällistä. Pitsojen antama energia oli huvennut aika päivää sitten Maantiekurun hiekkapolulle ja nälkä olikin nyt sen mukainen. Juttelimme syödessämme nuotiopiirillä olevien miesten kanssa sadekuurojen ropistessa aina silloin tällöin maahan.

Laavulla oli saavuttaessa iloinen vaeltajajoukko, joiden kanssa saimme vaihtaa kuulumisia ja verrata kokemuksia.

Nautimme vielä  yömyssyt ja siirryimme telttaan nukkumaan. Meillä on ollut nämä Halti Alfa III teltat jo vuodesta 2005, mutta tämä oli ensimmäinen kerta kun kolme raavasta miestä yritti nukkua siinä. Malli on tarkoitettu alunperin kolmelle hengelle, joten teoriassa nukkumisen pitäisi onnistua hyvin. Ja kyllähän se onnistuikin. Kaikilla oli ihan riittävästi tilaa ja rinkatkin mahtuivat hyvin absidiin. Teltan alla oleva maasto ei vain ollut paras mahdollinen nukkumisen kannalta, mutta uni tuli kuitenkin melko nopeasti. Päivän saldo oli 27 km patikoimista keskinopeuden ollessa 4,5 km/h.

Oli mielenkiintoista nähdä, että mahduimme ihan hyvin kolme henkeä nukkumaan Haltin Alfa 3 telttaan. Eihän se tavallaan ollut yllätys, kun kyseessä on kolmen hengen teltta.


Ke 2.9.2015 - Pälkkimäoja-Ukselmapää-Sokosti-Pälkkimäoja

Vettä sateli hiljakseen koko yön. Aamulla oli ulkoteltan sisäpinnassa vesipisaroita. Vettäkin tippui jonkin verran teltan sisäpuolelle. Lieneekö ulkoteltta vuotanut vai oliko kosteus vain tiivistynyt sisäpuolella? Tunnelmat olivat hiukan samanlaiset kuin Kebnekaisen reissulla vuonna 2010. Silloinkin tuijottelimme teltan kattoa ja odotimme sateen loppumista. Nousimme lopulta ylös makuupusseista klo 9.00 aikoihin ja ryhdyimme aamiaisen tekoon.


Eilen nuotiolla kanssamme istunut porukka lopetteli aamiaistaan, mutta laavussa yöpyvät jatkoivat uniaan. Kun olimme syöneet, saapuivat ensimmäiset uudet vaeltajat leiriin. Roope ehdotti aamiaisen syönnin lomassa, että jätettäisiin teltta ja isot rinkat paikalleen tähän ja huiputettaisiin lähitunturit pelkällä päivärepulla.  Ajatus oli hyvä ja päätimme toteuttaa sen. Roope oli vielä varma siitä, että ehtisimme mainiosti myös Sokostille. Olin itse asian suhteen kyllä hieman skeptinen.

Pakkasimme reppuun lounastarpeet sekä vesipullot ja lähdimme liikkeelle kello 11.10. Ylitimme pälkkimäojan ja otimme suunnan kohti itää.


Kuljimme vähän aikaa polkua pitkin ja mietimme, mistä kohtaa olisi parasta nousta Lumipäälle. Päätimme tehdä sen Siliäselän kautta. Ylitimme uudelleen Pälkkimäojan ja nousimme tunturiin seuraten siitä Pälkkimäojaan laskemaa puronuomaa. pitkin. Pidimme tauon kauniilla pikku putouksella.

Tume ja Petri neuvottelevat mitä reittiä nousemme Ukselmapäälle.

Kuvailimme hiukan ja hörpimme vettä. Myöhemmin harmittelimme, että emme täyttäneet samalla vesipulloja. Ilma oli pilvinen ja sateinen mutta meidän kohdallamme vettä ei tullut oikeastaan lainkaan. Aurinkokin pilkahteli välillä pilvien raoista.

Jatkoimme nousua ja suuntasimme itään kohti Lumipäätä. Maasto oli tasaista tunturinummea, jossa oli helppo kulkea. Sadekuurot kastelivat tuntureita ympäröivät, alempanamme olevat laaksot, mutta meille hymyili aurinko ja mieliala oli siksi korkealla.


Siliäselältä pääsi kätevästi Lumipäälle niiden välissä olevaa satulaa pitkin. Emme käyneet kuitenkaan Lumipään huipulla, vaan suuntasimme kohti Ukselmapäätä ja sen huippua. Sen rinteillä oli jonkin verran rakkaa ja nousukin jyrkkeni hiukan. Pääsimme melko pian Ukselmapään huipulle, missä otimme hömpsyt ja ihailimme maisemia.

Roope ja Tume Ukselmapään huipulla.

Paratiisikuru oli meistä luoteeseen ja Pirunportti itään. Sokosti näkyi etelässä. Päätimme mennä katsomaan miltä Pirunportti näyttäisi ylhäältä käsin. Olimme kulkeneet sen läpi vuonna 2007, joten nyt olisi katselukulma hieman erilainen. Laskeuduimme Ukselmapäältä Pirunportin yläpuolelle ja otimme maisemasta muutamia kuvia. Sää jatkui edelleen hienona ja päätimme siksi etsiä läheisyydestä lounaspaikan.


Suuntasimme kohti Lumikurua, koska oletimme siellä olevan vettä. No, ainakaan näin ylhäällä ei näkynyt mitään vesipuroja, joten jatkoimme matkaa. Lieneekö ollut kuiva kesä vai mikä, mutta vettä ei löytynyt nyt mistään, mutta onneksi vesipulloissa oli sitä riittävästi lounaan tekoon. Asetuimme lounaan tekoon Lumipään eteläpuolella olevaan mukavanoloiseen rinteeseen, josta oli huikaisevat maisemat itään. Tästä ei lounaspaikka ihan hevillä paranisi.

Lounaspaikan maisemat olivat kohdillaan. Edessämme oli Muorravaarakka Idässä.

Mietimme ruokailun ohessa ehtisimmekö Sokostille joka näytti olevan niin lähellä. Tiesimme kuitenkin kokemuksesta, että etäisyyksien silmämääräinen arviointi hämää. Laskeskelimme kuinka kauan huiputukseen menisi ja mihin aikaan olisimme takaisin leirissä. Edellisen päivän raskas urakka pani minut epäilemään omaa jaksamistani ja ajatus laskeutumisesta tunturista iltahämärässä ei ollut mukava. Roope onnistui taas vakuuttamaan minut onnistumisesta ja päätimme lähteä. Olimme juuri laittamassa lounastarpeita takaisin päiväreppuun kun sadekuuro ropsahti päällemme ikään kuin ilmoittaakseen, että syömiset oli siinä, alkakaa laputtaa.


Laskeuduimme Lumipäältä kohti Muoravaarakanruoktua menevää polkua. Näimme alapuolellamme olevalla polulle levitetyn rinkkarivistön arvellen, että ne kuuluisivat eilen nuotiolla olleille kavereille, jotka olivat huiputtamassa jotain tunturia. Etsimme alueelta vesipuroja, mutta kaikki olivat kuivia. Lähdimme nousemaan  Riitelmäpäitä kohti. Vilkaisimme taaksepäin ja näimme polulla olleiden rinkkojen omistajien laskeutuvan Lumipäältä. Olivat varmaan käyneet huiputtamassa Ukselmapään. Ohitimme Riitelmäpään sen itäpuolelta ja kiersimme sen huipun korkeuskäyrää pitkin. Maasto oli erittäin rakkainen ja hankala.

Jouduimme laskeutumaan vähän matkaa alaspäin ennen kuin pääsisimme nousemaan Sokostille. Pidimme sitä ennen kuitenkin hieman pitemmän patukka- ja vesitauon. Roope piti yllä hyvää henkeä ja positiivista asennetta.

Sokosti edessä.

Lähdimme nousemaan tauon jälkeen melko jyrkkää ja erittäin rakkaista rinnettä kohti huippua. Tuuli oli yltynyt melko voimakkaaksi, mutta onneksi ei satanut. Kipuaminen tuntui kestävän todella kauan. Kun olimme pääsimme ylös satulaan, lakkasi tuuli äkisti ja oli täysin tyyntä ja aurinko paistoi erittäin lämpimästi. Näköalat etelään ja pohjoiseen olivat hienot.

Maisema Luirojärvelle päin Sokostin pohjois-satulasta.

Tässä kohtaa rakkakin oli hieman helppokulkuisempaa. Jatkoimme kohti huippua ja nyt se rakkainen ja tuskainen polku vasta alkoi. Olin saanut eilen varpaaseni rakon ja aina kun löin kengänkärkeni kiveen sain siitä muistutuksen. Pian päästiin taas kiipeämään. Etenimme vauhdilla Sokostilla olevan tukiaseman korkeudelle. Enää ei tarvinnut juuri kiivetä, mutta rakka oli välillä todella isokokoista ja hankalakulkuista. Pääsimme huipulle lopulta klo 17.00 aikoihin. Samaan aikaan sinne ilmestyi yksinäinen vaeltaja, joka osoittautui olevan kotoisin Ranskasta. Otimme huiputushömpsyt. Tämä oli kolmas kerta kun Retkiremmi huiputti Sokostin, ja joka kerta olimme tehneet sen eri suunnasta. Katselimme huipulta, kuinka sateet kastelivat Luirojärveä, mutta meille paistoi aurinko. Pyysimme ranskalaista ottamaan meistä kuvan ja lähdimme paluumatkalle.


Kiroilimme jälleen rakkaa, joka tuntui nyt jopa ärsyttävämmältä kuin tunturin huipulle kiivetessä. Otimme nyt suunnan kohti Pälkkimäojan laavua. Emme laskeutuneet kuitenkaan Riitelmäpäille, vaan jatkoimme satulaa pitkin kohti Apujoukkojenvaaraa. Vasemmalla puolellamme avautui Jaurutuskuru ja sen takana Luirojärvi. Oikealla puolellamme näkyi Skoaltoaivi, Lumipää ja Ukselmpää.

Tume kiipeämässä kohti Sokostin Pohjoista huippua.

Rakkainen rinne tuntui jatkuvan ikuisesti ja vasenta polveani alkoi pikkuhiljaa särkeä. Laskeutuminen sujui kuitenkin ripeästi ja rakkakin väheni viimein. Ohitimme Apujoukkojenvaaran huipun pohjoisesta ja laskeuduimme Pälkkimäojaa kohti. Maastossa ei ollut minkäänlaista polkua ja Apujoukkojenvaaran alapuolella oleva metsä melko tiheää. GPS kuitenkin johdatti meidät kuitenkin erehtymättömästi leiriin.

Saavuimme sinne seitsemän aikoihin. Olimme kulkeneet tänään 20,7 kilometriä ajassa 6 h 20 min. Leiriin oli saapunut poissa ollessamme keski-ikäinen pariskunta. Hyttysiä lukuunottamatta paikalla ei ollut heidän lisäkseen muita. Söimme illalliseksi härkäpapua ja pataa, mutta tällä kertaa emme laittaneet papuja likoamaan. Tämä osoittautui paremmaksi ratkaisuksi, ruoka ei maistunut pelkästään hernekeitolta.

Ruoka maistui hyvin 20 km ulkoilun päätteeksi.

Pavut olivat kyllä hyvä ravinnonlähde, nälkä pysyi poissa ja energiaa riitti, mutta totesimme, että ne eivät maistu mitenkään erikoisen hyviltä.  Otimme kahvit ja teet ja pienet yömyssyt, minkä jälkeen menimme nukkumaan.



To 3.9.2015 - Pälkkimäoja-Joukhaispää/Lupukkapää-Lankojärvi

Nukuin tänä yönä huonommin kuin edellisenä yönä ja heräsin aamulla väsyneenä. Nousimme ylös kello 9.00. Aloin valmistaa aamiaista Roopen ja Tume pakatessa tottuneesti teltan. Nuotiopaikalla ollut pariskunnan rouva kertoi, että yöllä oli näkynyt revontulia. Harmitti, että ei oltu herätty katsomaan niitä, sillä ovat ne sen verran harvinaista herkkua meille etelän immeisille.

Kahvit tehtiin tällä vaelluksella Aeropressilla. Menetelmä toimi maastokäytössä erinomaisesti.

Pääsimme lähtemään Pälkkimäojan laavulta vasta kello 11.30. Emme olleet kuitenkaan huolissamme, sillä matka olisi varsin lyhyt, vajaat 15 kilometriä. Olimme ajatelleet jatkaa matkaamme nousemalla ensin Lupukkapään ja Joukhaispään väliseen satulaan, josta mentäisiin Mustakerojen kautta kohti Lankojärven tupaa. Aamiaisen aikana taivaalta ripotteli hieman vettä, mutta sade loppui pian. Taivas oli kuitenkin harmaan, silloin tällöin repeilevän pilviverhon peitossa.

Lähdimme kohti länttä ja ohitimme Pikku-Luirojärven etelästä. Maasto oli märkää ja aika puuvaltaista. Lähdimme kipuamaan ylöspäin melko jyrkkää koivikon peittämää rinnettä. Nousu oli yllättävän raskas ja hiki virtasi.

Tunturikoivikkoa matkalla Lupukkapään ja Joukhaispään satulaan.

Pidimme tauon aukiolla, missä oli puurajan ja avotunturin raja. Joukhaispää nousi edessämme vasemmalla ja Lupukkapää oikealla. Nousimme pienten vaivaiskoivujen täplittämää rinnettä tunturien väliseen satulaan. Satulasta näki, mistä edessämme oleva Tunturi-Lappi väistyi ja Metsä-Lappi alkoi.

Jätimme rinkat maahan ja lähdimme kohti Joukhaispään huippua. Alku oli helppoa, mutta pian teimme tuttavuutta vanhan ystävämme rakan kanssa. Pääsimme huipulle kuitenkin nopeasti. Sää oli selkiintynyt hiukan ja Sokosti sekä Luirojärvi näkyivät nyt eri suunnasta kuin tähän asti. Tuuli oli huipulla erittäin navakkaa, emmekä jääneet sinne kovin pitkäksi aikaa. Laskeuduimme nopeasti takaisin satulaan. Söimme rinkkojen luona patukat ja hörppäsimme vettä ja lähdimme nousemaan Lupukkapään huippua kohden. Nousu oli jyrkempää, mutta ei niin rakkaista kuin mitä oli ollut Joukhaispäälle nousu. Päästyämme huipulle avautui edessämme hienot näkymät pohjoiseen. Olimme nyt käyneet puiston sydämessä ja nähneet sen tuntureilta koko alueen hienoudet kaikista ilmansuunnista.


Laskeuduimme alas ja nostimme rinkat selkään. Päätimme syödä lounasta jossain sopivassa paikassa Lupukkapään ja Juromapäiden välissä. Laskeuduimme alemmaksi ja lähdimme kulkemaan pitkin Lupukkapään rinteen 520 metrin korkeuskäyrää.


Laskeuduimme välillä 400 metrin korkeuskäyrälle. Ylitimme puron ja lähdimme nousemaan sieltä jyrkkää ja metsäistä rinnettä nyppylän laelle, mikä oli Lupukkapäästä luoteeseen. Katselimme sieltä maisemaa ja mietimme sopivaa lounaspaikkaa. Päätimme jatkaa kohti Juromapäitä ja syödä lounaan jossain sopivassa kohtaa. Laskeuduimme alas kuivaa puronuomaa myöten. Käännyimme pikkuhiljaa kuitenkin enemmän kohti länttä, jotta emme lähtisi nousemaan turhaan Juromapäiden rinteille. Saavuimme puron rantaan ja ajattelimme lounastaa siinä. Paikka oli kuitenkin aika kostea ja hyttysiä oli sen verran runsaasti, että päätimme siirtyä eteenpäin kohti Mustakeroa. Suuntasimme kohti Mustakeron ja Juromapäiden välissä olevaa kurua. Maasto oli hankalaa, mitään kiintopisteitä ei oikein näkynyt, menimme GPS:n ja kompassin avulla.

Löysimme lopulta kanjonin jossa söimme lounaan. Sielläkään ei ollut vettä ja aiemmin ohittamamme lammet olivat vähävetisiä, eivätkä houkutelleet siksi täydentämään niistä vesivarastoamme. Paikka oli muuten mukava, mutta hyttyset olivat ikävästi riesana. Nyt olisi tarvittu “ohvia”. Istuskelimme suurten kivien päällä paikassa, jossa luultavasti olisi normaalisti enemmänkin vettä. Nyt olivat kivien välit aivan kuivat. Hyttyset pitivät huolen siitä, ettemme viitsineet juoda kahveja ja teetä, vaan jatkoimme pian matkaamme.

Pian olikin edessä Mustakerolle nousu. Olimme olleet aiemmin näissä maisemissa vuonna 2003, emmekä silloinkaan pitäneet tästä kukkulasta. Tiheä metsä ja vuorotellen nouseva ja laskeva maasto teki kävelemisestä hankalaa. Eilen vihoitellut polveni alkoi taas vaivata. Kävelimme kukkulalla pienen iäisyyden ja tuntui siltä, että kulkisimme kehää ja näinhän itseasiassa tapahtuikin. Kiersimme Mustakeron pohjoisemman huipun suunnilleen käyrää pitkin ja teimme näin melkein 180 asteen kiepautuksen. Tämä siksi että GPS osoitti kohti tupaa, joten olimme menneet liikaa pohjoiseen. Lankojärven kahlaamo on nimittäin tuvasta reilusti etelään.


Saavuimme lopulta Lankojärven rantaan pienen suolammen kohdalla. Aluksi lähdimme seuraamaan GPS:ää, kunnes muistimme että kahlaamo on eri suunnassa. Olin jo täysin kyllästynyt taivaltamiseen jaloissani olevien rakkojen vuoksi ja jokainen lisäkilometri lisäsi ärtymystä. Saavuimme lopulta kahlauspaikalle, missä hyttyset hyökkäsivät kimppuumme kun riisuimme vaatteitamme. Virta oli melko voimakas, mutta ei kovin syvä siinä kohtaa. Olimme miettineet aiemmin leikillämme pitäisikö kohta uida ylitse.


Lähdimme kahlauksen jälkeen väärälle polulle, mikä johti vain pienelle niemelle. Käännyimme takaisin ja kiroilin taas yhtä turhaa poikkeamaa. Muita tämä nauratti hiukan. Löysimme lopulta oikean polun ja jatkoimme matkaa.

Lankojärven yksi allas kuvattuna lännestä.

Oli sattumaa, ettemme käyneet katsomassa Meänteisen nilliaittaa (https://fi.wikipedia.org/wiki/Me%C3%A4nteis). Emme tienneet sen sijaitsevan siinä saaressa, mihin olimme olleet melkein menemässä. Tuvalle johtavalla polulla olleet pitkospuut olivat todella surkeassa kunnossa, lahoja, rikkinäisiä ja osa oli uponnut liejuun ja jouduimme hiukan hyppimään puunpalalta toiselle. Pääsimme lopulta tuvalle noin kello 19.00. Matkaa oli tehty 17 km mutta se tuntui paljon pitemmältä kuin edellisen päivän yli kaksikymppinen.

Paikalla ei näkynyt ketään, mutta ulkona oli pari rinkkaa ja varaustuvan puolelta kuului ääniä. Autiotuvassa ei ollut ketään ja asetuimme taloksi. Ajattelimme istuskella nuotiolla ja valmistaa siinä päivällinen.


Saimme nuotion sytytetyksi, mutta polttiaiset tai jotkut vastaavat pikkupirut ajoivat meidät pois. Onneksi niitä ei pyrkinyt sisälle mökkiin vaan ne viihtyivät Suomujoen rannalla ja nuotiopaikan tuntumassa. Päivälliseksi oli jälleen härkäpapua ja pataa. Nyt alkoivat pavut jo hiukan tökkiä ja niitä jäi syömättä melko paljon. Paikalle saapui pari naisvaeltajaa jotka menivät varaustuvan puolelle. Tilanne oli erikoinen, varaustupa täynnä ja autiotupa meitä lukuunottamatta tyhjä. No ei siinä mitään, keitimme kahvit sekä teet ja minä kirjoittelin muistiin päivän tapahtumia. Avasin nyt ensimmäisen kerran jo tiistaiaamuna kantapäihini laittamani teippaukset. Jälki oli karua. Olisi pitänyt antaa rakkojen saada välillä ilmaa, sillä nyt olivat haavat alkaneet märkimään. Putsasin ne ja laitoin yöksi kevyet haavataitokset. Joimme muutamat naukut viskiä, ja menimme hiljakseen nukkumaan. Huomenna olisi pitkä päivä, sillä mikäli vain jaksaisimme kävelisimme huomenna Saariselälle saakka.

Perjantai 4.9.2015 - Lankojärvi-Rautulampi-Luulampi-Rumakuru-Saariselkä

Heräsimme klo 5.45. Söimme aamiaisen ja laitoimme tavarat kasaan. Sidoin myös kantapääni ja tällä kertaa hengittävämmin. Vaihdoimme muutaman sanan varautuvassa yöpyneiden miesten kanssa ja lähdimme liikkeelle klo 7.20.
 

Ilma oli selvästi viilentynyt, mutta sää oli muuten hyvä. Rautulammille menevä polku oli selkeä. Alue on suosittu ja sen vuoksi maastoon on muodostunut erittäin paljon erilaisia polkuja ja oikean löytäminen oli välillä hankalaa. Taitoimme matkaa hyvää vauhtia ja pidimme vain yhden tauon ennen saapumistamme Rautulammille. Nautimme siellä auringonpaisteesta ja suklaapatukoista. Jalkani olivat hautuneet kengissäni ihan riittävästi ja ne tarvitsivatkin sen vuoksi raitista ilmaa. Riisuinkin kengät sukat välittömästi jaloistani.

Saimme nauttia tyynestä ja aurinkoisesta tauosta Rautulammella.

Jatkoimme tauon jälkeen matkaa Luulammelle, missä ajattelimme syödä lounasta. Siellä selviäisi jatkaisimmeko Saariselälle vai menisimmekö Kiilopäälle.

Määränpäähän kulki useita reittejä. Yritimme seurata karttaan merkittyä polkua, mutta se ei ollut kaikkein paras reitti. Päätimme lopulta seurata moottorikelkkauraa. Sitä oli helppo seurata ja siinä oli mukava patikoida.


Polveni alkoi olla todella kipeä. Liikkeelläolo helpotti tuskaa, mutta pienikin pysähdys ja senjälkeinen liikkeelle lähtö oli karmeaa. Näimme kaukaisuudessa polun, joka nousi Luulammelta kohti Kiilopäätä, mutta se ei vain tuntunut tulevan yhtään lähemmäksi. Sää oli nyt todella hyvä. Maisemat alkoivat vain olla meidän silmissämme jo hiukan tylsiä verrattuna niihin, syvemmällä erämaassa oleviin mahtaviin näköaloihin. Pidimme jossain välissä pienen vesi- ja patukkatauon. Matka jatkui ja kohtasimme naisporukan joka oli matkalla Lankojärvelle. Vaihdoimme hetken ajan kuulumisia ja jatkoimme matkaa.

Saavuimme lopulta Luulammelle, mutta kellään ei ollut vielä niin nälkä, että olisimme poikenneet sinne syömään. Päätimme myös jatkaa matkaa Saariselälle saakka. Arvelin ettei jalkani ei tule tästä enää yhtään kipeämmäksi, joten muutama ylimääräinen kilometri ei tuntuisi missään. Ylitimme Luulammen jälkeen joitain suoalueita. Pessinlammen tulipaikan jälkeen näimme ison pyöräkaivurin myllertämässä maisemaa ja raivaamassa tietä.

Tie- ja latupohjan tekoa juuri ennen Rumakurua.

Alueelle oltiin selvästi tekemässä uutta tienpohjaa. Vastaamme tuli rekkoja lastinaan valtavia salaojaputkia yms. Tie oli nyt erittäin leveää ja helppoakulkuista. Vastaamme tuli myös kevyillä kantamuksilla varustettuja päiväretkeläisiä. Maisemien ihailu ei kiinnostanut meitä enää. Eihän niissä metsissä sitäpaitsi ollut paljon katselemistakaan. Saavuimme Rumakurun vanhalle päivätuvalle ja päätimme jäädä siihen lounaalle. Paikalla oli pääasiassa muutamia päiväretkeilijöitä. Eräs viehättävä rouva jutteli kanssamme ja kyseli paljon varusteistamme sekä reissuistamme. Olin itse niin uupunut ja kipeän jalan riivaama, että juttu ei oikein luistanut. Onneksi Roope hoiteli suvereenisti Remmin PR- hommat.


Heitimme syönnin jälkeen rensselit selkään ja lähdimme viimeiselle 6 km:n rypistykselle. Vastaamme tiellä tullut auto pysähtyi ja kaksi miestä hyppäsi siitä ulos. He kyselivät mihin olimme matkalla ja kertoivat, että olivat kuvaamassa alueella olevia tupia. Tietä oltiin tekemässä aina Luulammelle saakka, jotta sen huoltaminen olisi sujuvampaa, eivätkä suuret ihmismäärät kuluttaisi luontoa niin paljon. Seurasimme uutta tienpohjaa, kunnes se kääntyi Laanilan suuntaan. Saariselälle johti täältä kaksi reittiä, joista me valitsimme itäisemmän, Vahtamapään rintelle nousevalle reitin.

Viimeistä rypistystä vedetään, kun Remmi suuntaa Iisakkipään (edessä) ohi Saariselälle.

Sää oli aika lämmin, mutta rinteellä puhalteleva tuulenvire vilvoitti mukavasti. Saariselkä näkyi hyvin rinteeltä ja se näytti olevan vielä kaukana. No ei se oikeasti niin kaukana ollut, mutta siltä se tuntui. Saavuimme lopulta jyrkän laskeutumisen jälkeen Iisakkipään luontopolun alussa olevalle sillalle klo 15.00. Lopultakin perillä!

Remmi maalissa Saariselällä, väsyneenä mutta onnellisena. GPS:n mukaan kuljettua matkaa kertyi 127 km molempien etappien osalta.

Mutta ei se kävely tähän loppunut, sillä autolle oli vielä toista kilometriä. Saavuimme lopulta Keskusvaraamon pihaan. Heitimme rensselit autoon, haimme kämpän avaimet ja kävimme ruokaostoksilla. Yritin ostaa sidetarpeita jaloissa olevia rakkoja varten, mutta Kuukkelissa ei ollut kuin laastareita.

Kakkosetapin reitti Aittajärveltä Sokostin kautta Saariselälle.

Siirryimme majapaikkaamme, samaan jossa olimme olleet vuonna 2007. Avasimme skumppapullon ja soitimme vuorotellen Remmin muille jäsenille. Kaikki olivat iloisia reissumme onnistumisesta, mutta jokaista harmitti, etteivät olleet päässeet mukaan. No, ensi vuonna toivottavasti sitten!
Kävimme vielä saunassa ja sitten lähdimme syömään. Menimme Lumi -nimiseen ravintolaan, jossa söimme mainiot purilaiset. Ruoka oli erittäin hyvää, mutta lohkoperunoita olisi saanut olla enemmän kuin kolme kappaletta. Ruokailun jälkeen menimme panimoravintolaan muutamalle oluelle. Huomasimme olevamme paikan nuorimmat asiakkaat, sillä joitakin ulkomaalaisia turisteja lukuun ottamatta asiakaskunta oli melko vanhaa. Lieneekö sitten niin, että nuoremmat vaeltajat eivät kylille jää, vaan vaelluksen päätteeksi suuntaavat samantien kotiin. Kuuntelimme mainiota musiikkiesitystä ja nautimme panimoravintolan tuotteista. Bändi ei soittanut Paranoidia vaikka pyysin. Menimme sitten snägärin kautta kämpille ja koisimaan.

Lauantai 5.9.2015 - Saariselkä-Rovaniemi

Lähdimme aamiaisen jälkeen liikkeelle ja suuntasimme auton keulan kohti Rovaniemeä. Poikkesimme matkalle katsastamaan Kakslauttasen iglukylän. Hotellin respassa suomea osaamaton, luultavasti Australiasta kotoisin oleva tyttö kertoi miten pääsisimme kylään. Siellä ei pitäisi olla nyt vieraita, joten voisimme katsella rauhassa paikkoja. Iglut olivat mielenkiintoisen oloisia, mutta jos halusi siellä yksityisyyttä, pitäisi olla tarkkana verhojen kanssa.

Kakslauttasen iglukylä.

Kävimme jälleen lounaalla Sodankylän Karwanin pitseriassa. Matka oli melko yksitoikkoinen ja tuntui erittäin pitkältä. Taivas oli  kerroksittaisten pilvien ja auringon yhteisvaikutuksesta erittäin dramaattisen näköinen. Roope pysäytti auton ja meni uhkarohkeasti keskelle tietä kuvaamaan näkymää.

Tie Rovaniemelle.

Saavuimme lopulta Rovaniemelle niin, että junan lähtöön olisi tuntitolkulla aikaa. Kävimme ostoskeskuksessa katselemassa vaatteita ja muuta, mutta paikka meni melko pian kiinni. Menimme sitten Ounasvaaralle Sky hotelliin kahville. Maisema oli oikein hieno ja istuskelimme mukavissa nojatuoleissa nauttien kahvista ja Amaretto -kaakaosta.

Maisemaa Ounasvaaran Sky hotellin kattoterassilta.

Lopulta oli aika siirtyä junalle. Rovaniemen keskustan tietyöt aiheuttivat hiukan päänvaivaa. Onneksi Tume tunsi paikat hyvin ja osasi opastaa meidät asemalle. Roope meni lastaamaan autoa ja Tume ja minä odottelimme aseman portailla. Taivas oli upea ja Roope ottikin siitä kuvia siten, että se heijastui kameran kennoon maassa olevan vesilätäkön kautta. Tämä lätäkön vieressä kyykkiminen herätti kanssamatkustajissa kyllä hiukan kummastusta.
 
Rovaniemen asema ennen kotimatkan alkua.

Siirryimme asemarakennukseen odottamaan junaa. Lopulta se saapui ja kotimatka alkoi. Kävimme ravintolavaunussa, mutta ketään ei huvittanut tällä kertaa hörppiä oluita ja visiittimme jäi lyhyeksi. Menimme melko aikaisin nukkumaan. Tällä kertaa en saanut millään unta ja jouduin käymään yön aikana monta kertaa wc:ssä. Myös Tumea oli vaivannut sama ongelma, mitä lienee rasituksen aiheuttamaa oiretta. Juna saapui Pasilaan kahdeksan aikoihin, Erosimme Roopen kanssa Tumesta asemalaiturilla ja kävimme hakemassa auton. Näin oli tämä reissu saatu päätökseen. Nyt ryhdytään suunnittelemaan seuraavan vuoden reissua.

Vantaalla 18.1.2016

Petri

Teksti: Petri
Kuvat: Roope, Petri ja Tume

13 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Vihdoinkin! Tätä on odotettu. :)

RETKIREMMI: kirjoitti...

Terve Anonyymi, kiva että olet odottanut. Mukavaa lukuhetkeä! ;)
T. Roope

Jaska kirjoitti...

Kiitos oivasta vaelluskertomuksesta! Vaikutti mielenkiintoiselta reitiltä, vaikka päätittekin lojaaliudesta muuta remmiä kohtaan muuttaa alkuperäistä suunnitelmaanne. Olipa tosiaan kattava dokumentaatio, sitä oli ilo lukea! Pidän siitä, että kuvailette kulkemanne reitin yksityiskohtaisesti. Raportin perusteella saa hyvän kuvan kulkemanne reitin luonteesta, mitä voi käyttää pohjana suunnitellessa omia vaelluksia. Samoin arvostan rehellisiä mielipiteitänne siitä, mitkä osuudet olette kokeneet parhaina maisema- ja luontokokemusmielessä ja mitkä ehkä vähän vähemmän.

Sitä en kuitenkaan ymmärrä, miksi sitä rakkaa pitää niin kirota. Eikö kaikki tunturit, vuoret ja ylipäätään näkemisen/kokemisen arvoiset korkeat paikat ole pohjimmiltaan kivikasoja tai siis pintakerrokseltaan sitä ns. rakkaa (jos eivät lumen peitossa)? Siihen pitää vain asennoitua oikein. Jalkojen oikeanlaista asettelua ja reitin lukemista kivikossa voinee pitää omana taitolajinaan. :)

Onnittelut siitä, että saitte laskujeni mukaan jo 13. reissun pakettiin ja kiitos tosiaan mainion kertomusperinteen ylläpitämisestä! :)

Caj Koskinen kirjoitti...

Mukava tarina, hyvin kirjoitettu ja huippu hienoja valokuvia on ilo katsella. Onneksi kaikki eivät mene kuvaamisessa sitä helpointa reittiä ja tuollaisista kuvista nauttii niin paljon enemmän.

RETKIREMMI: kirjoitti...

Terve Jaska ja Caj!

Lämmin kiitos kommenteistanne! On kiva kuulla, että reissujen raportoinnista tällä tavoin on iloa myös muille ;) Meille se on mm. tapa elää retki uudelleen, ja palata tärkeisiin hetkiin vielä vuosienkin päästä. Ja mitä tulee rakkaan, ei me sitä täysin inhota ;D Se kuuluu tärkeänä osana vaelluskokemusta pohjolassa. Mukavaa talven jatkoa teille!

T. Roope

Eräskaksikko kirjoitti...

Olipa hieno vaellus,50 vuotta nuorempana olisin lähtenyt tuonne myös.Nyt on ihanaa että saa näin plokien välityksellä "vaeltaa"Kiitos "pojat" hienoa.

Sirkka kirjoitti...

Mielenkiinnolla luin juttunne! Osaatteko sanoa, mitä materiaalia on rauhanpaalu, puuta muovia vai metalia? Sirkka

Heidi kirjoitti...

Hei!

Olipa kiva lukea hyvin kirjoitettua vaellustarinaa itsellekin niin tutuista kohteista. Kuvat olivat myös tosi onnistuneita, sai mukavasti elää omaakin reissua uudelleen niitä katsoessa. :)
Seuraavaa vaellus on jo suunnitteilla, mutta kohde on vielä hakusessa. Missä kaikkialla te olette vaeltaneet, ja mitä kohdetta voisit suositella?

Mukavaa talven jatkoa ja hyviä reissuja myös tulevaisuudessa!

T. Heidi

RETKIREMMI: kirjoitti...

Hei Eräkaksikko, Sirkka ja Heidi, ja kiitos kommenteistanne!

Eräkaksikko: Se on nuoremmillekin ihan kiva seurata blogien ja verkkosivujen kautta muiden reissuja.

Sirkka: Nyt heitit haastavan kysymyksen, en kyllä muista että kukaan olisi meistä tarkastanut mitä materiaalia rauhanpaalu on, veikkaisin muovia tai puuta, mutta saattaa mennä pieleen ;)

Heidi: Mukavaa että tykkäsit! Retkiremmi.net -etusivulta löytyy sivupalkista kaikki paikat jossa olemme käyneet! Kyllä UKK-puisto ainakin minulla nousee kärkikokemuksiin, mutta kaikki reissut ovat olleet hienoja omalla tavallaan. Jos et ole vielä käynyt Ruotsin tai Norjan tuntureilla, voisi sekin olla mielenkiintoinen vaihtoehto! Hienoja paikkoja esim. Kebnekaisen ja Rondanen alueet! Mukavia vaellussuunnitteluja!

T. Roope

Sirkka Ikonen kirjoitti...

Palasin viikon hiihtovaellukselta Itäkairasta. En käynyt Rauhanpaalulla, mutta tapasin Savukoskella metsähallituksen virkamiehen Timo Reinvuon ja hän tiesi, että Rauhanpaalu on muovia.
Alun alkaen kyse Rauhanpaalun materiaalista tuli, kun Yrjö Teeriaho viimeisessä kirjassaan kirjoittaa sen olevan puuta.
Timo ei tiennyt, että paalu on maalattu. Aikaisemmin siinä luki Vallitkoon rauha maailmassa suomeksi englanniksi ja japaniksi.
Kiitos teille vastauksestanne, mielenkiintoisesta matkakertomuksesta ja kaunniista kuvista! Sirkka

RETKIREMMI: kirjoitti...

Hei Sirkka,

kiitos vielä täsmentävästä tiedosta! :)

T. Roope

Anonyymi kirjoitti...

Hei,
Muistatteko mitä suunnilleen maksoi taksinne Aittajärvelle? Luontokeskuksesta sanoivat, että kaikki taksit eivät ole innokkaita ajamaan sinne tien kunnon takia...
T. Riitta

RETKIREMMI: kirjoitti...

Moikka Riitta, muistaakseni matka Saariselkä-Aittajärvi maksoi n. 100 €. Käytimme Pajarin taksia. Kivaa reissua!
T. Roope