lauantai 25. syyskuuta 2010

Kebnekaise 2010 - tukikohtavaellus Ruotsin huipulle

Retkiremmi ei taida olla jostain syystä "vanharouva" Kebnekaisen suosiossa, tai sitten tämä oli vetänyt herneet nenäänsä kuultuaan, kuinka olimme kehua retostelleet nettisivuillamme sen serkkua Akkaa, pikkuserkkua Nijakia ja yleensä Stora Sjöfalletin ja Sarekin maisemia 2009-vaellusreissullamme ja varsinkin silloin vallinneita ankean alun jälkeisiä loistavia kelejä. Tämä on vaelluskertomus Retkiremmin vuoden 2010 vaelluksesta Kebnekaisen maastossa - tervetuloa mukaan!

Tunturipuro syöksee vettä Skarttoaivin rinteillä.

Tämän vuotisen, alunperin 8-päiväiseksi suunnitellun yhdistetyn Kebnekaisen huiputus- sekä Tarfalan -reissumme ilmat olivat lähes yksi yhteen vuoden Kebnen 2006 vaelluksemme kanssa, tuttua tutumpaa sadetta ja sumua. Kaupanpäällisenä saimme kokea myös aavistuksen lähestyvästä talvesta, sillä eräänä yönä n. 800 mpy olevan leirimme ympäristö oli vastasataneen lumen peitossa ja huiputuspäivänä Kebnen eteläinen jäätikköhuippu oli piiloutunut n. 20 - 30 cm lumikerroksen alle, mutta siitä ja muusta lisää tuonnempana.

Vaellus päiväkohtaisesti


Helsinki - Kolari (pe 20.8.2010)

Autot ajettiin hyvissä ajoin autojunanvaunuihin, jonka jälkeen marssimme perinteiselle lähtökebabille Helsingin Asematullelissa olevaan Chilli -pikaruokapaikkaan.

Mätöt upposivat nopeasti vatsoihin ja meille jäi vielä hetki aikaa käydä tarkistamassa Helsingin asemaravintolan olutkirjo. Sitähän kyllä löytyi, mutta paikka oli nyt aika hiljainen verrattuna kaikkiin edellisiin reissunaluskäynteihin ko. paikassa.

Juna lähti aikataulun mukaan klo 21.27 kohti Kolaria. Nyt vain perinteet kunniaan eli lähtökaljapurkkien aukaisut. Mutta mitäs mitäs, Calle Carlsbergin sijaan remmiläisten purkit olivatkin nyt Sandelsia, Heinekinia, Velko Popovitsea ja Laitilan Kukkoa, kaikki sinänsä kyllä erinomaisia oluita (varsinkin Kukko ja Velko, mutta se on vain Eeron henkilökohtainen mielipide).

Kaikkein kauimmaksi linjalta livenneeksi paljastui Heikki, joka oli siirtynyt "hajuvesiin" :-D skoolaten puolimakealla siiderillä. No ainakin se oli viileää ja märkää.

Siirryimmekin siitä pitemmittä puheitta ravintolavaunuun "vielä yhdelle", sillä ilta oli jo pitkällä ja aamulla oli edessä ajomatka Kolarista Nikkaluoktaan.

Juttelimme tulevasta, sekä myös menneistä reissuistamme, kun läheisestä pöydästä kysyi joku, että oletteko te Retkiremmi? Vastasimme hieman hölmistyneenä olevamme juuri se. Nämä kaksi kysyjää, Eero ja Teemu liittyivätkin saman tien seuraamme. He kertoivat tunnistaneensa naamamme nettisivuiltamme ja olivat innostuneet v. 2008 Stora Sjöfallettiin ja Sarekiin tekemästä valluksestamme sen verran, että päättivät käydä itse tutkimassa paikan. Kerroimme omista kokemuksistamme ja vertailimme kartalla heidän reittivaihtoehtoja omiimme.

Kaverit olivat suunnitelleet jättävänsä autonsa Suorvaan ja jatkavan siitä bussilla Ritsemiin, josta vielä samana päivänä mentäisiin reittiveneellä Änonjalmeen. Sieltä matka jatkuisi kohti Ruohtesvaggea ja Sarekia. Tarkoituksena oli myös käydä huiputtamassa joitain alueen tuntureita, sekä käydä myös jäätiköillä.

Ennen tätä he olivat käyneet Haltille. Kerroimme meidän vaatimattomien kokemuksiemme Ruotsin suurtuntureista olevan, että ne ovat oikeasti vuoria ja ääriolosuhteissa äärettömän paljon haastavampia verrattuna meidän Yliperäämme ja UKK-puistoon ja varsinkin Sarekin olevan aika tylyn paikan, jos ilmat heittäytyvät oikein hankaliksi. Totesimme kuitenkin, että varovaisuudella, harkitsevuudella ja hyvillä varusteilla sekä riittävällä ruoalla hommasta kyllä selviää. Juttua olisi riittänyt vaikka kuinka pitkään, mutta kuten aina, aika riensi turhan nopeasti. Toivotimmekin kavereille tsemppiä ja painuimme itse pehkuihin.

Kolari - Nikkaluokta - Tuolpagornin alue (Leiri) (la 21.8.2010)


Juna saapui Kolariin 11.24. Autojen purku sujui nopeasti ja suunnistimme lounaalle tuttuun hotelli Kolariin. Valitsimme listalta kermaisen lohikeiton. Pääsimme jatkamaan matkaa vajaan tunnin kuluttua ja ylitimme valtakunnan rajan klo 12.26. Ajoreitillä oli useita matkantekoa hidastavia työmaita, mutta onneksi meillä oli reservissä runsaasti aikaa. Saavuimme Kiirunaan klo 13.50. Käväisimme pikaisesti keskustassa pankkiautomaatilla, sillä Tumen oli vielä vaihdettava eurojaan kruunuiksi.

Sää Kiirunassa oli lähes identtinen neljän vuoden takaisen kanssa, eli tummia pilviä ja tihkua. Niiden saattelemina ajelimme Nikkaluoktaan, jonne saavuimme n. klo 15.00. Sää jatkui pilvisenä ja sateen uhka suorastaan roikkui ilmassa. Meillä oli hyvää aikaa ennen helikopterin lähtöä Kebnekaisen tunturiasemalle ja menimme siksi punnitsemaan rinkkamme.

Painot olivat seuraavat: Petri 24 kg, Tume 23 kg, Seppo 23,5 kg, Heikki 21 kg, Roope 28 kg ja Eero 27,5 kg. Eeron ja Roopen rinkkojen painoon sisältyy tukevien Nikon D300 digijärkkärien ja niiden objektiivien painot á n. 2,5 - 3 kg/ukko. Heidän Savotta-putkirinkat ovat myös nettopainoltaan raskaimmat. Äijien mielessä on kyllä käynyt silloin tällöin kerettiläinen ajatus hankkia reissuille kevyemmät rosnat.

Helikopteri lähtisi klo 17.10 ja menimme hyvissä ajoin sen lähtöpaikalle varaamaan paikat ja maksamaan matkamme. Se olikin mielenkiintoinen juttu, sillä kaikki me, erästä ruotsalaista matkustajaa lukuunottamatta, maksoimme lennon hinnan käteisellä ja vieläpä Ruotsin kruunuilla. Kasööri (joka oli eräs yhtiön pilooteista) laski moneen kertaan meidän jokaisen jo kertaalleen kassatiskille laskemmamme setelit. Kallaxflyg on tottunut ilmeisesti siihen, että matka maksetaan käteisen sijaan yleensä muovirahalla. Toivottavasti tämän pilotin lentotaidot ylittävät hänen päässälaskutaitonsa.

Edellinen juttu ei ollut kuitenkaan mitään verrattuna rinkkojen ahtaamisesta kopteriin. Tästä muodostuikin varsinainen ohjelmanumero johtuen kopterin varsin rajallisista tavaratiloista. Pilotti manaili Savotan putkirinkkojamme, jotka mahtuivat vain tiettyyn tavaraluukkuun ja vain tietyssä asennossa. Kaikista rinkoista jouduttiin irrottamaan myös teltat yms. korkeutta lisäävät härvelit.

Kamat saatiin kuitenkin tungettua kopteriin ja alkoi ikimuistoinen, joskin kohtuullisen arvokas (700 SEK/ nuppi, kesto 5 min), lento Nikkaluoktasta Kebnekaisen tunturiasemalle. Saavuttuamme perille kävelimme n. 2,5 km matkan kohti Tuolpagornia ja pysähdyimme sitten etsimään telttapaikkoja.

Löysimme sopivan tasankoalueen ja pystytimme leirin siihen. Keittiömestarimme ryhtyivät tämän jälkeen illallisen valmistamiseen. Ensimmäiset sadepisarat ropisivat päällemme jo telttojen pystytyspuuhan aikana, eli sunnuntaille ennustettu koiranilma oli alkamassa hieman etuajassa. Pääsimme kuitenkin pujahtamaan makuupusseihin suhteellisen kuivina ja valmistautumaan näin henkisesti tuleviin koitoksiin.

Eero oli huomannut jo patikointimatkallamme tänne, että alueella olevat vuoristopurot ja -virrat olivat huomattavan vähävetisiä verrattuna neljän vuoden takaisiin aikoihin. Tietyllä tavalla se oli hyvä asia Kittelbäckenin ylityksen kannalta, mutta tosaaalta se hankaloitti juomaveden saatavuutta huiputusmatkalla.

Leiri - Fjällstationen - Leiri (su 22.8.2010)

Ei tarvinnut mennä edes ulos teltasta varmistuaakseen, mitä korvat olivat kuulleet koko yön. Sääennuste piti valitettavasti paikkansa. Vettä tuli tasaisesti taivaalta näkyvyyden rajoittuessa ajoittain vain muutamiin kymmeniin metreihin. Sää oli juuri niin kehno kuin oli ennustettukin. Tämä tarkoitti Kebnen huiputuksen siirtymistä seuraaville päiville ja ainakin aamiaisen nauttimisesta nyt sisätiloissa eli teltan ahtaudessa.

Lounaaksi nautittiin jälleen lohikeittoa, joka oli tämänvuotinen ns. Sepon spessuateria. Lohen kuivaaminen kuivurilla oli onnistunut mukavasti (joskin aikaa siihen kului n. 24 h) ja perunasipulisekoituksella, parmesaanilla, maitojauheelle ja peruskalamausteilla höystettynä siitä saatiin onnistunut makukokemus perinteisten patojen ja Realien/Raittereiden rinnalle.

Kulutimme aikaamme ratkomalla ristisanatehtäviä (kiitos Heikille runsaasta lehtivalikoimasta), pelaamalla korttia tai muuten vain makuupusseissa pötkötellessä. Teltoissa makoilu alkoi kuitenkin pitkästyttää ja siksi päätettiin piipahtaa tunturiasemalla tutustumassa sen tarjoamiin palveluihin.

Sateinen päivä ei tarjonnut sielläkään sen suurempia elämyksiä kuin parit Kebnekaise -oluet ravintolassa ja toiminnalliset odotukset siirtyivätkin tuleville päiville. Valokuvauksen kannalta kulunut sunnutai oli totaalinen pannukakku. Kuka sitä nyt pelkkää sumua kuvailisi?

Leiri - Skartoaivi - Fjällstationen - Leiri (ma 23.8.2010)

Heräsimme tuttuun ropinaan ja totesimme kelitilanteen säilyneen eilisen kaltaisena. Sääennuste, joka tarkistettiin netistä kännykällä, lupaili sateen loppumista klo 9 aikoihin, mutta ilmojen valtias ei näyttänyt piittaavan tästä. Sade vain jatkui ja säätieteilijät justeerasivat ilmeisen epätoivoisina :-D ennusteitaan. Varsinkin sateen loppumisajankohtaa siirrettin eteenpäin tunti tunnilta.

Puolen päivän jälkeen sade lopulta taukosi ja lähdimme tutustumaan lähialueen maastoon. Sieltä löytyikin varsin näyttäviä vesiputouksia sekä maamerkki nimeltä Meditationsplats eli vapaasti suomennettuna mietiskelypaikka. Reittimme kulki alas Ladtjovaggen laaksoon, josta kiviä pitkin yli Ladjujåhkan ja Elsas bron kautta lopulta tunturiasemalle. Vuokrasimme sieltä jääraudat á 110 SEK (= alennettu hinta Suomen Ladun jäsenille, kannattaa siis olla jäsen, heh). Nämä olivat olleet tarpeen v. 2006 reissullamme, kun kapusimme Kebnen eteläiselle, silloin lähes peilijäässä olevalle huipulle.

Kävimme myös saunassa, jossa lämpötila oli tosin vain n. + 50 ℃. Ruotsalaiset eivät heitelleet lainkaan löylyä, joten Suomi-poikien piti tarttua asiantuntijoina asiaan valelemalla löylykauhalla vettä kiuaskiviin. Ruotsalaiset nyökyttelivät päitään toisilleen todeten, että "ja, ja se nu hur finnarna kan den här saken".

Lämpöä saatiin jonkin verran lisää, mutta koska kiukaan termostaatti oli säädetty mihin oli, niin ei se paljoa auttanut. Mieleenpainuvan saunomiskokemuksen viimeisteli lämpimän veden loppuminen varaajasta ja pesutoimitusten suorittamisen siitä johtuen hyytävän kylmällä vedellä. Saunaoluset oli joka tapauksessa ansaittu ja niiden jälkeen suuntasimme leiriin valmistautumaan tiistaihin, joka olisi kelitilanteesta riippumatta Kebnen huiputuspäivä.

Ai niin, tunturiaseman vastaanoton ilmoitustaululla oli varoitus, että Kittelbäckenistä ei saisi ottaa juomavettä kuten ei myöskään Nya Toppstuganin ympäristöstä. Edellisessä oli kaksi poronraatoa ja jälkimmäisen ympäristöstä löytyi runsaasti ihmisten jättämää "sitä itseään". Tämä varoitus jätti hieman mietityttämään kuinka nousupäivän juomavesitarve hoidettaisiin.

Leiri - Kebnekaise - Leiri (ti 24.8.2010)

Herätys oli klo 5.30, jotta huipulla käyntiin jäisi riittävästi aikaa. Aamu aukesi hartaista toiveistamme huolimatta harmaana, pilvimassan alareunan ollessa leiripaikkamme tasolla. Tulevan huiputuksen haastavuus oli tiedossa ja siksi lusikoimme vatsoihimme runsaasti puuroa ja jyrsimme kunnolla metukkanäkkäreitä.

Lähdimme matkaan päiväreput pakattuina ja positiivisin mielin ja klo 7.30. Juomavesiongelma ratkaistiin siten, että jokainen täytti omat juomapullonsa ja Petri kantoi lisäksi repussaan täysinäisen 5 litran vesipussin.

Mitä ylemmäksi kipusimme Tuolbagornin ja Kebnetjåkkan välistä polkua, sitä alemmaksi laski lämpötila. Ensimmäiset lumilaikut ilmaantuivat maisemaan kivutessamme kohti Tuolpagornin ja Vierramvaren välistä satulaa. Tämä merkitsi, että edellispäivien vesisateet olivat tulleet ylempänä alas pääosin lumena. Satulassa maa olikin jo enemmän tai vähemmän lumen peitossa. Vielä oli kiivettävä sakenevassa pilvimassassa jyrkkää ja liukasta polkua pari sataa metriä ylempänä olevan Vierranvaren hupulle, jossa söisimme lounaan.


”Huipulla tuulee”, oli tässäkin tapauksessa täyttä totta, mutta tämän lisäksi vielä kylmää. Kivet olivat jäässä ja maa lumen peitossa lämpötilan ollessa selkeästi pakkasen puolella. Tässä vaiheessa Heikki ilmoitti päätöksestään palata lounaan jälkeen leiriin ja jättää huiputusurakka jäljelle jäävän viisikon tehtäväksi.

Lusikoimme Realit vatsoihimme sormet ja varpaat kohmeisina, minkä jälkeen matka jatkui pari sataa metriä alempana olevaan Kaffedalenin laaksoon. Sinne johtava polku oli luminen sekä jäinen ja pitikin olla koko ajan todella tarkkana, ettei jalka lipeäisi. Isotkaan kivet eivät olleet totutusti kovin stabiileja ja vierivät aika ajoin jalan alta pitkin rinnettä.


Kaffedalenissa oli muutamia vaeltajia purkamassa leiriään. Mahtoi kavereilla olla siellä aika karut olosuhteet. Kivinen, alkumatkalla suhteellisen jyrkkä ja nyt hyvin talvinen polku nousi tuttuun tapaan ylös Nya Toppstuganille päättyen lopulta eteläisen huipun, tällä kertaa lumen peitossa olevalla jäätikköharjalle, minkä vuoksi se oli kiivettävissä mainiosti ilman jäärautoja.


Petri murisi, että koska hän oli kantanut raudat tänne saakka, niin hän kiinnittää ne ihan vain periaatteessa kenkiinsä. Viimeisen ponnistuksen jälkeen saavutimme huipun n. klo 13.30. Taivalta oli tehty siihen saakka n. kuusi tuntia liikeajan ollessa reilut 3,5 tuntia. Lämpötila huipulla oli huomattavasti korkeampi kuin matkan varrella alempana. Aurinko pilkisteli aika ajoin ohuen jääkiteisen pilvimassan lävitse aiheuttaen kuumotusta erityisesti verkkokalvoille (aurinkolaseille olisi ollut käyttöä).


Näkyvyys huipulta ei ollut kaksinen. Välillä pilviverho oheni sen verran, että näimme pilkahduksia mm. Drakryggenin huipusta. Huipulla kävi meidän lisäksemme paljon muitakin - pääosin kuitenkin ruotsalaisia seurueita. Kebnekaise on armoton, sillä läheskään kaikki yrittäjät eivät olleet päässeet maaliin saakka, vaan olivat todenneet huiputuksen vallitsevissa olosuhteissa liian haastavaksi ja päätyneet siksi jättämään leikin kesken. Näitä vaeltajia tulikin nousumatkallamme vastaamme runsain mitoin.

Paluumatkalle lähdettiin raskaasta kapuamisesta huolimatta hyvissä voimissa ja huikeissa fiiliksissä: Roopelle ja Eerolle visiitti Kebnen huipulla oli toinen kun taas Petri, Seppo ja Tume kokivat tämän ikimuistoisen hetken ensimmäistä kertaa.


Saavutimme paluumatkallamme Kaffedaalenissa yöpyneen virolaisen seurueen, jonka erään naisjäsenen kanssa vaihdettiin patikoinnin lomassa muutamia ajatuksia. Hän tiedusteli, olimmeko tarvinneet huiputuksessa ”kasseja”. Roope sanaili kysymyksestä yllättyneenä jotain repuistamme ja leirissä odottavista rinkoista, ihmetellen samalla mitä nainen oikeastaan tarkoitti. Pian kuitenkin selvisi, että Virossa jäärautoja kutsutaan kissoiksi (jääraudan muoto muistuttaa raapivaa kissän käpälää) ja että kissa on eestiksi ”kass”. Matkailu todellakin avartaa – tässä tapauksessa sukulaiskielemme tuntemusta.


Palumatka leiriin tuntui huomattavasti pidemmältä ja raskaammalta kuin huipun suuntaan eteneminen ja Tuolpagornin rinteiden jyrkimmissä kohdissa reisilihakset joutuivatkin sitten tositoimiin. Lisähaastetta toi vasta-alkanut vesisade, joka liukasti jyrkän rakan vaarallisen petolliseksi. Eero saikin tästä tuta, kun kivet liukuivat yhtäkkiä jalkojen alta ja äijä lensi selälleen. No ei siinä käynyt sen kummemmin, mutta tappiota tuli haljenneen muovimukin muodossa.


Viimein, vajaan 11 tunnin matkaamisen jälkeen olimme takaisin leirissä, siteeraten kulunutta sanontaa, ”väsyneinä mutta onnellisina”. GPS:stä tarkistettiin todelliseksi liikeajaksi 5 h 40 min. Korkeuseroa leiripaikalta huipulle oli n. 1300 m ja kokonaisnousua Kaffedaalenin laakson n. 200 m pudotus huomioiden n. 1500 m.

Illan päätteeksi nuorisoporukka kävi tunturiasemalla palauttamassa sinne vuokralla olleet jääraudat ja piipahtaen siinä samalla huiputusoluella vaariosaston jäädessä vapaaehtoisesti leirivahdeiksi. Kello oli jo yli iltayhdeksän ja hämärä laskeutumassa Ladtjuvagge -laaksoon, kun nuoriso-osasto kapusi takaisin leiriin palautuakseen huiputuspäivän mittavasta rasituksesta, josta kertoi mm. Eeron Polar F11 -sykemittarin näyttämä hänen huiputuspäivänä kuluttamansa 7550 kilokalorimäärä.

Leiri - Fjällstationen - Nikkaluokta (ke 25.8.2010)

Yöllä muuttui jo turhankin tutuksi telttojen katossa kuulunut ropina rahinaksi. Vesisade oli muuttumassa lumisateeksi. Tuntui ihan kuin Kebnen rinteiden kylmyys olisi hiipinyt perässämme leiriin. Taivaalta tippunut lumi oli sulanut aamulla, mutta jäljelle jäi hyytävä kylmyys sekä tasaisin välein toinen toisiaan seuranneet, leiriämme ja laaksoa piiskanneet lumikuurot.


Alkuperäiseen matkasuunnitelmaan kuului siirtyä Kebnen huiputuksen jälkeen Tarfalan lähimaisemiin, jossa viettäisimme pari yötä. Seuraavan aamun puurot lusikoitiin vatsoihin lumisateen saattelemana. Silloin meissä heräsi kysymys Tarfalan visiitin mielekkyydestä, varsinkin kun valokuvauksen kannalta oleellinen poutasää loisti edelleen poissaolollaan. Keskustelimme eri vaihtoehdoista ja pian nousi vahvimmaksi ehdokkaaksi koko Tarfalan skippaaminen ja paluu sivistykseen aikaistetussa aikataulussa. Ensin piti kuitenkin selvittää helikopterin lentoaikataulu, Nikkaluoktan majoitustilanne, sekä olisiko Oulusta lähtevässä autojunassa tilaa.


Purimme vähin äänin leirin, jossa olimme viettäneet neljä yötä ja pian olimme matkalla tunturiasemalle selvittelemään siellä paluumatkan kuvioita. Ketään meistä ei innostanut yksitoikkoinen patikointi/veneyhdistelmä Nikkaluoktaan. Tunturiasemalla saimme kuulla, että helikopteri oli lopettanut tämän viikon alusta klo 17.00 lennot. Seuraava aikataulun mukainen lähtö olisi vasta seuraavana aamuna klo 9.00. Soitimme Kallaxflygin toimistoon Nikkaluoktaan asiasta ja iloksemme saimme kuulla tilauslennon olevan järjestettävissä. Kun onnistuimme varaamaan Nikkaluoktasta vielä kuuden hengen mökin seuraavaksi yöksi ja Oulusta autojunapaikat, alkoi paluumatkan käsikirjoitus ollakin kasassa.

Kopteri saapuisi noutamaan meitä vasta klo 17.00 ja sen vuoksi meillä oli hyvää aikaa valmistaa ja syödä lounas Kebnen tunturiaseman "ulkoterassilla". Kopteri saapui sitten ajallaan ja hetkessä olimme Kallaxflygin toimistolla höyläilemässä luottokorttejamme vastineeksi reissun toisesta helikopterilennosta.

Arvailimme mitä tällainen helikopteri mahtoi oikein maksaa. Rohkaisimme mielemme ja tarkistimme finassipuolen pilotilta. Hänen hämmentynyt vastauksensa ylitti monikertaisesti kaikki arvauksemme - 18 000 000 SEK, kääk! Jälkeenpäin tuumasimme, että mahtoikohan pilotti ymmärtää kysymyksemme niin, että olimme mieltyneet kyseiseen menopeliin siinä määrin, että harkitsimme jo oman kopterin hankkimista Retkiremmin käyttöön :-D, mene ja tiedä.

Täytyy vielä kertoa yksi pikku juttu paluulennostamme, jonka pilotti ei ollut alkuunkaan yhtä kyvykäs pakkausmestari verrattuna tulomatkan kaveriin, joka tunki kaiken kaikkiaan seitsemän vaeltajan rensselit helikopterin todella ahtaan näköisiin säilytysluukkuihin.

Paluulennolla meitä oli vain me kuusi retkiremmiläistä, mutta Roopen rinkkaa ei saatu siitä huolimatta mahtumaan kopterin säilytyslokeroihin. Mutta no hätä! Kebneltä lähtikin meidän vispilän lisäksi toinenkin kopteri, jossa oli pilotin lisäksi matkustajana vain eräs Kallaxflygin söpö naispuolinen edustaja ja ainoana matkatavarana oli Roopen rinkka.

Ok, kaupunkilegendojen mukaan Elviksellä oli kuulemma keikkamatkoilla aina kaksi Cadillacia, toinen hänelle itselleen ja toinen kitaralle. Tämä oli nyt kuitenkin ihan "peanuts" verrattuna Roopen rinkan kuljettaneen n.1,8 miljoonaa euroa maksavan helikopterin kyytiin. Tästä riittää varmasti juttua vielä lastenlastenlapsillekin :-D.

Eero sai napattua helikopterilennolla vielä kuvan Tarfalan puolella näkyvistä Kebnekaisen itäisistä jäätikkörinteistä, joihin tarkempi tutustuminen jäi tälläkin kertaa taas vain haaveeksi. Ehkä joskus toiste tai sitten ei...


Ennen pastapataillallista kävimme Nikkaluoktassa vielä saunassa huuhtomassa pois reissun pölyt ja rasitukset. Jo totuttuun ruotsalaiseen tapaan sauna oli vain puolilämmin :-(, hyvä jos tällä kertaa edes sitäkään. Lämmintä vettä sen sijaan piisasi riittämiin, tosin vain kolmen minuutin jaksoissa pudottamalla 10 SEK:n kolikko suihkuautomaattiin. Illallisen jälkeen tuijottelimme televisiosta vielä tovin jalkapalloa nauttien kodikkaan mökkimme lämmöstä ja melkoisesta kontrastista aamun lumisateessa kärvistelylle.

Nikkaluokta - Oulu - Helsinki (To 26.8.2010 ja Pe 27.8.2010)

Hyvin nukutun yön jälkeen olikin sitten kotiinlähdön aika. Lusikoimme vatsoihin aamiaismyslit mehukeiton kera, pakkasimme tavaramme ja läksimme ajelemaan Ouluun, jossa autojen lastaus junaan alkaisi klo 20.00.

Koukkasimme paluumatkalla Jällivaaraan syöden siellä lounaan pizzeria Manuelassa. Toinen tauko pidettiin vasta Torniossa ja pian oltiinkin Oulun autojuna-asemalla lastauskäskyä odottamassa.

Kun autot oli saatu junaan, olikin jälleen tankkauksen aika – raskasta ja kuluttavaa tuo autossa istuminen. Ruokapaikaksi valikoitui Hotelli Turistin yhteydessä toimiva Oskarin kellari, jonka tunnelmallisessa miljöössä nautimme mm. naudan maksaa, etanoita ja Hawajinleipiä.


Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi, ja pian seurueemme marssi junaan, jossa odottivat VR:n "salaisten sinisien" makuuvaunujen lämpimät ja pehmeät vuoteet. Unen tuloa odotellessa olikin sitten hyvää aikaa kelailla reissumme mieleenpainuvimpia tapahtumia ja hetkiä. Kaikkien ajatukset siirtyivät varmasti ainakin hetkeksi myös tulevaisuuteen: ”Minne suuntautuu ja minkälaisella teemalla toteutettaisiin Retkiremmin seuraava reissu vuonna 2011?”. Aika näyttää.


Juna saapui perjantaiaamuna Helsingin rautatieasemalle ihan aikataulussaan. Tume oli hypännyt kyydistä jo Pasilassa. Me muut ajelimme koteihimme Vantaalle, jossa alkoivat reissun arkisemmat jälkipyykit eli vaatteiden pesut, telttojen ja makuupussien puhdistukset ja tuuletukset, kenkien hoidot.......ja silleen.

Teksti: Eero ja Seppo

Kuvat: Roope, Eero, Petri, Seppo ja Heikki

Postscriptum

Toteutuneen reissumme lyhyys sekä Tarfalan jääminen hamaan tulevaisuuteen otti kaikkia päähän, mutta tietyllä tavalla siinä kävi näin jälkikäteen ajatellen onni onnettomuudessa. Eeron oikean yläikenen poskihammas tuntui kosketusaralta jo torstaipäivän ajomatkalla Nikkaluoktasta Ouluun. Koko yöllisen junamatkan hammasta särki ja Buranaa kului.

Perjantain ja lauantain välinen yö oli yhtä tuskaa ja lauantaiaamuna oli pakko mennä HYKS:in Haartmannin sairaalassa sijaitsevalle hammaslääkärin päivystysklinikalle. Lääkäri totesi sen, minkä Eero jo tiesi ja tunsi, eli ien oli pahasti paisunut ja hammas piti joko poistaa tai tehdä siihen sitten pitkäkestoinen juurihoito, jonka onnistuminen ei olisi enää tässä vaiheessa takuuvarmaa. Ei muuta kuin hammas pois. Tulehduksen rajuudesta kertoi, että penisiliinistä huolimatta kuume nousi illalla ja sitä seuraavana yönä melkein 39 asteeseen.

Jos olisimme jääneet Tarfalaan, niin hampaanpoisto olisi tullut varmasti kalliiksi (nyt se maksoi alle 50,- €) ja paluureissu monimutkaistunut. Olisi pitänyt tilata helikopteri Tarfalaan josta lento Nikkaluoktaan ja ajaa sieltä autoilla Kiirunaan hammaslääkäriin jne.

Tällä kertaa selvittiin vähällä. Mitenkähän olisi toimittu, jos tämä olisi tapahtunut viime reissulla esim. Nijakin vieressä olevassa leiripaikassamme? Huh, enpä uskolla edes ajatella asiaa.

Eero


  • Ilahdumme aina palautteesta, joten voit vaikka jättää meille tervehdyksen vieraskirjaan!
  • Siirry kuvagalleriaan katselemaan vaelluksen kuvat yksitellen tai diashowna!

5 kommenttia:

Juha Ylitalo kirjoitti...

Vaikka reissu ei välttämättä mennytkään ihan suunnitelmien mukaan, niin jäi siitä ainakin kuvien muodossa hienot muistot jälkipolville.

Anonyymi kirjoitti...

Miten Tumen polvi kesti Kebnelle kiipeämisen? Ainakin v. 2003 UKK-reissulla hänellä ilmeisesti oli jo polvivaivaa.

RETKIREMMI: kirjoitti...

Tervehdys anonyymi! Tumella on ollut tuon 2003 UKK:n jälkeen joka reissulla (pl. Koloveden melonta) tukiside polvessa, mikä on mahdollistanut mm. Pältsan, Barraksen, Nijakin ja Kebnen huiputukset. Jos sinulla on ollut samantyyppisiä oireita polvessa, niin homma hoituu kuntoon tukisiteen käytöllä.

Anonyymi kirjoitti...

Siis paljonko teillä tuli lopulta maksamaan edestakaiset lennot? Mistä näkee noita lentojen hintoja?

RETKIREMMI: kirjoitti...

Terve Anonyymi! Tästä http://www.kallaxflyg.se/fi/reittiliikenne-nikkaluokta–kebnekaise löytyvät vastaukset kysymyksiisi.