keskiviikko 13. toukokuuta 2020

Vaellus Norjan huipulle 2019 - Besseggen, Glittertinden ja lähes Galdhøppigen

Dani ja Tume tähystävät kaukaisuuteen Besseggenillä.

Retkiremmin vuoden 2019 seikkailu suuntautui Norjan korkeimpien tuntureiden alueelle. Tervetuloa reissullemme, johon lähdettiin normaalia suuremmalla kokoonpanolla.

Tänä vuonna Retkiremmi lähti kohti Norjan ja pohjoismaiden korkeinta vuorta, Galdhøppigeniä. Mukaan matkaan lähti myös Tumen Mont Blancin valloituksessa karaistuneita ystäviä, Jussi, Anssi ja Marja-Terttu, sekä Tumen ja Danin veli Miikka. Andykin pääsi onneksi mukaan toiselle Retkiremmi reissulleen, vaikka homma varmistui vasta ihan viime metreillä. Tapasimme kevään ja kesän aikana pari kertaa eri kokoonpanoilla kävelyretkien ja fiilistelyn merkeissä. Ensimmäisen kerran kokoonnuimme kaikki yhteen pari viikkoa ennen reissua. Tume oli tehnyt aivan mahtavat etukäteisvalmistelut ja seurasimme esitelmää tulevasta kohteesta silmä kovana. Kaikki majoitukset oli varattu ja laivaliput Gjendebusta Gjendesheimiin oli hankittu. Tulossa olisi hieno reissu!


31.8. Lähtö Suomesta


Tapasimme lentokentällä kuuden maissa. Muutama meistä oli varannut lennolle ruumaan laitettavia matkatavaroita, ja muiden sauvat sitten pakattiin näihin mukaan. Paketoimme ruumaan menevät matkatavarat Finnairin tarjoamiin muovisäkkeihin ja veimme ne sitten drop off pisteelle. Siirryimme turvatarkastuksen jälkeen aina niin edulliselle lentokenttä aamiaiselle. Jotkut kävivät vielä hankkimassa välttämättömiä juomatarpeita vaellusta varten lentokentän duty freestä.


Lento oli ajallaan ja saimme rinkatkin hihnalta pian. Siirryimme odottelemaan bussia, jolla siirryimme Oslon keskusbussiasemalle ja vaihdoimme siellä Gjendesheimiin menevään bussiin. Lähdimme lentokentältä puoli kymmenen aikaan, vaihdoimme bussia Oslossa ja olimme perillä viittä yli kaksi.


Gjendesheimissa oli melko paljon porukkaa, onneksi olimme varanneet huoneet jo etukäteen, ettei tarvinnut lattialla nukkua. Kävelimme laivarantaan katselemaan paikkoja ja kuvailemaan, ja menimme sitten hakemaan avaimet. Päätimme tehdä pienen kävelyretken lähimaastoon ja kävelimme vähän matkaa Veslfjellettiä ylös nousevaa polkua pitkin, ja kävimme huiputtamassa pienen nyppylän josta oli mukava näköala järvelle. Saimme mukavasti testattua hiukan jalkoja sekä varusteita tällä parin kilometrin pikku lenkillä. Ilma oli viileä, pilvinen ja tuuli oli navakka eikä kukaan ollut muistanut ottaa huiputushömpsyjä mukaan. Kuvailimme kuitenkin hetken aikaa ja palasimme pian takaisin alas.


Seurueen "lämmittelylenkki"  Gjendesheimin lähimaastossa.

Siirryimme takaisin tunturikeskukseen ja kävimme syömässä maittavan päivällisen, sienikeittoa, häränlihaa ja jauhelihapihvejä. Kyytipojaksi tietenkin paikallinen olut. Muutamat menivät vielä iltaolusille ja osa nukkumaan. Sovimme että lähdemme hiukan myöhemmin liikkeelle sillä auringon oli luvattu tulevan näkyviin vasta puolen päivän aikaan.


1.9. Gjendesheim- Memurubu


Heräilimme seitsemän aikoihin ja ulkona ropisi sade. Menimme rauhassa aamiaiselle ja katselimme kun sää alkoi pikkuhiljaa seljetä. Yhdeksän maissa aloimme pakkaamaan rinkkoja. Jätimme makuualustat hotellin ulkovarastoon, sillä meillä oli petipaikat varattuina joka yölle, paitsi viimeiselle joka nukuttaisiin makuusalissa. Se kuitenkin vietettäisiin tässä samaisessa paikassa, joten alustoja ei ollut järkevää raahata ympäri tuntureita.


Pääsimme matkaan kymmenen aikaan ja sää oli parantunut huomattavasti. Sininen taivas pilkotti pilvien lomasta kutsuvasti. Matkanjohtaja piti seurueellemme innostavan motivaatiopuheen joka sai runsaat aplodit. Edessä olisi noin 15 kilometrin reissu Norjan ehkä parhaissa maisemissa ja sää vain parani hetki hetkeltä. Lähdimme nousemaan jyrkkää rinnettä ylös kohti Beseggeniä. Puolen tunnin jälkeen pidimme pienen juomatauon siinä missä polku haarautuu. Me jatkoimme länteen Memurubuun ja toinen polku nousi vielä pohjoiseen kohti Bessvatnetia ja siitä edelleen Glitterheimiin. Pidimme uuden tauon jälleen puolen tunnin päästä.




Nousu oli ollut melkoisen jyrkkää, eräässä kohtaa kallioon oli nousemista helpottamaan pultattu kettinkiä. Alkoipahan myös porukoiden kahvihammastakin kolottaa. Maisemat olivat todella hienot ja ilma aivan loistava. Kevyillä rinkoilla oli mukava nousta, vaikka aurinko paahtoi jo kuumasti ja hiki valui. Pidimme lyhyen kuvaustauon hiukan ennen reitin korkeinta kohtaa. Lähdimme pian jatkamaan ja pääsimme leveää ja helppoa polkua pitkin huipulle kahdentoista aikoihin. Ylhäällä otimme totta kai pienet hömpsyt ensimmäisen huiputuksen kunniaksi. Söimme rauhassa myös lounaan, joka norjalaiseen tapaan koostui aamiaispöydästä tehdyistä leivistä. DNT:n tuvissa leivät sai tehdä ilmaiseksi, mutta yksityisillä tuvilla se oli maksullista. Leivät kyllä toimivat aivan loistavasti tällä reissulla, en kaivannut perinteisiä retkilounaita lainkaan.



Andy tähystää Besseggenillä kahta samaan aikaan näkyvää järveä.

Lounaan jälkeen lähdimme laskeutumaan aika haastavaa rinnettä alaspäin. Vastaan tuli vaeltajia jotka kertoivat, että edessäpäin olisi vielä jyrkempää ja että sauvat olisivat vain tiellä. Tämä oli osittain totta, joissain kohden piti laittaa nelivetovaihde päälle ja ottaa käsillä tukea lohkareista. Välillä piti laskea persliukua alas, rinne oli välillä aivan pystysuora ja vaati todella keskittymistä laskeutumisessa. Ilma oli onneksi todella hyvä, sateella laskeutuminen olisi luultavasti hengenvaarallista. Miikka ja minä olimme ensimmäisina alhaalla ja katselimme muiden varovaista laskeutumista sekä palkitsimme itsemme pienillä hömpsyillä. Laskeutumisen jälkeen saavuimme siihen kuuluisimpaan kohtaan tällä reitillä, jossa kahden järven, Bessvatnetin ja Gjenden, erottaa muutaman metrin levyinen kannas sekä parin sadan metrin korkeusero. Kuvailimme hetken aikaa ja huilasimme rankan laskun jälkeen.




Lähdimme eteenpäin jyrkkää ylämäkeä. Onneksi nousu ei ollut kuitenkaan niin jyrkkä kuin laskeutuminen oli ollut. Pidimme nousun jälkeen välipalatauon ja söimme loput lounasleivät. Matka jatkui jatkuvana nousuna ja laskuna, tasaisia paikkoja ei juuri ollut. Polut olivat onneksi ihan hyvässä kunnossa. Viimeinen nousu oli kolmisen kilometriä ennen Memurubua ja siitä eteenpäin matka olisi alamäkeä. Reitti oli ollut yllättävänkin rankka, mutta kaikki jaksoivat sen erinomaisesti. Pidimme paikalla vielä viimeisen tauon ennen kuin lähdimme laskeutumaan. Ensimmäinen kilometri oli leppoisaa mutta viimeiset kaksi olivat yllättävän rankkaa laskeutumista. Irtokivet, vesi ja sileä kallio tekivät tepposet ja meinasin kaatua useamman kerran. Miikka kuitenkin kaatui hiukan pahemmin ja loukkasi polvensa.

Laskeutuminen Memurubun.

Perillä Memurubussa olimme viiden aikoihin. Aikaa oli kulunut 7 tuntia 22 minuuttia ja matkan pituudeksi tuli 14.31 kilometriä, kokonaisnousu ollessa 1185 metriä ja laskun 1195 metriä. Ensimmäinen vaelluspäivä oli pulkassa ja mieliala oli loistava. Jostain syystä minun luottokorttini ei suostunut toimimaan, onneksi olin ottanut tarpeeksi käteistä ja sain maksettua yöpymisen ja seuraavan päivän lounaat.

Illallinen oli hyvä ja sitä piristi yllätysesitys. Roope oli juuri ottanut jälkiruokalusikan käteensä ja sanoi jotain, että "nyt lähtee", ja samalla hetkellä paikalle pamahtaa haitarin kanssa kaveri joka aloitti vimmatun soittamisen. Esitys oli taitava, mutta esittäjä hiukan ujo, heti lopetettuaan hän hävisi takavasemmalle odottamatta aplodeja.


2.9. Memurubu-Glitterheim


Yö meni oikein mukavasti, sängyt olivat pehmeitä eikä unen tulon kanssa ollut vaikeuksia. Heräilimme hyvissä ajoin ja söimme hyvän aamiaisen ja teimme lounasvoileivät.

Lähdimme hiukan yhdeksän jälkeen, paitsi Marja-Terttu joka oli lähtenyt edeltä, ajatellen että otamme hänet helposti sitten kiinni. Miikan polvea teipattiin vielä hyvin ennen liikkeelle lähtöä. Lähdimme kipuamaan eilen laskettua rinnettä ylöspäin auringon paistaessa ja pilvenhattaroiden seilatessa sinisellä taivaalla. Auringon porotus ja jyrkkä rinne saivat meidät hikoilemaan valtoimenaan.




Ohitimme matkalla seurueen australialaisia eläkeläisiä,jotka kertoivat olleensa jo viikon alueella ja olivat nyt palaamassa Gjendsheimiin. Oikein lupsakkaa ja kovakuntoista porukkaa, olivat käyneet Galdhøppigenilläkin. Etenimme parisen kilometriä nousten noin 400 metriä ennen pientä juomataukoa, jonka pidimme hiukan ennen kuin reitti lähti laskeutumaan kohti Rusvatnetia. Marja-Terttu oli meitä jo odottelemassa, olimme kuitenkin edenneet sen verran hitaasti ettemme saaneet häntä matkalla kiinni. Ylhäällä puhalsi kylmä ja voimakas tuuli joten taukotakit tulivat tarpeeseen. Danilla oli tänään syntymäpäivä joten kajautimme hänelle onnittelulaulun ja otimme hömpsyt lämpimiksi.



Lähdimme sitten laskeutumaan laaksoon jyrkkää alamäkeä joka oli täynnä irtokiviä. Rinteessä sai olla varovainen, etteivät kivet lähteneet alta. Miikan kipeä polvi teki hänen laskeutumisestaan hiukan vaikeampaa mutta valituksen sanaa ei kuulunut. Päästyämme alas liikuimme järven rantaa ripeästi kohti pohjoista helpohkossa maastossa. Polku kulki hyvin tyypillisessä Lapin maastossa, hiukan kivikkoa ja suota sekaisin. Pidimme lounastauon käveltyämme Memurubusta noin viisi kilometriä.



Aurinko paistoi loikollessamme Russvatnetin rannalla. Siinä lepäillessämme Jussi huomasi että taskussa oli jotain ylimääräistä, se oli Memurubun huoneen avain! Mainittakoon vielä, että avaimet oli kiinnitetty isoon puiseen palloon, ja olimme spekuloineet, että näin oli siksi, että kukaan ei unohtaisi niitä taskuunsa. No, tässä vaiheessa ei ollut järkeä lähteä takaisin ja ajattelimme, että saisimme avaimet toimitettua takaisin sitten vaikka paluumatkalla laivalla. Lähdimme jatkamaan matkaa kohti Glitterheimia kulkien edelleen järven rantaa. Ylitimme useita puroja, yhden leveämmän yli oli laitettu metallinen ritiläsilta joka oli vaan laitettu kiville ja muutamalla lohkareella pidetty paikallaan. Epäilen, että keväällä sulavat lumet siirtävät sillan kyllä uuteen paikkaan. Silta oli hiukan huojuva ja jousti yllättävästi jalan alla, mutta kukaan ei pudonnut puroon. Aurinko paistoi sen verran lämpimästi, että vähensimme vaatetusta. Eteneminen oli ripeää, maasto vaihteli jälleen hyvästä polusta mutaiseen suohon ja kivikkooon. Hetkeksi pysähdyimme ihailemaan lähes täydellistä hiekkarantaa. Tuuli oli sen verran navakka, että järvelle muodostui vaahtopäitä, joten päätimme jättää uimareissun sikseen. Käveltyämme vajaan tunnin hiekkarannalta hieman epämiellyttävää ja raskasta polkua, saavuimme Blåtjønnåe joen ylittävälle sillalle. Olimme kulkeneet nyt noin 11 kilometriä Memurubusta. Lepäilimme puolisen tuntia ja söimme toisen lounaan ihaillen vesiputousta. Roopella riitti vielä energiaa muutamaan käsilläseisontaharjoitukseen. Sillan kupeessa vietti taukoa myös yksinäinen nuori mies joka oli kovin vaitonainen.






Levon ja auringonoton jälkeen lähdimme eteenpäin pitkää, mutta onneksi melko loivaa nousua. Matkaa olisi arvion mukaan enää seitsemän kilometriä. Noustuamme kolmisen varttia ja kuljettuamme nelisen kilometriä pidimme juomatauon nousun lakipisteen ollessa jo näkyvissä. Nousu ei ollut vaikeaa mutta yllättävän raskasta. Rinteen ylitys ja lasku sen jälkeen ei ollut kovin mukavaa, maasto oli silkkaa rakkakivikkoa. Matkalla näimme parin sadan metrin meistä vasemmalla porukkaa kulkemassa vastakkaiseen suuntaan, ja Jussi lähti juoksemaan heitä kohti heiluttaen sauvojaan. Miehet eivät heti pysähtyneet, olisivatko pelästyneet isoa, partaista, sauvaa heiluttavaa kaveria. No, Jussi sai selville, että kaverit olivat menossa vielä tänään Memurubuun ja hän sai annettua ne taskuun unohtuneet avaimet heidän mukaansa.


Jussi lähdössä "palauttamaan" avainta.

Glitterheim siintää Anssin takana.

Miikan eteneminen oli tässä vaiheessa jo hidastunut huomattavasti mutta onneksi meillä ei ollut kiirettä. Pääsimme Glitterheimiin kuuden maissa. Matkaa tuli noin kaksikymmentä kilometriä ja aikaa kului kahdeksan ja puoli tuntia. Nousua tuli 975 metriä ja laskua 610 metriä.

Söimme maittavan päivällisen yli satavuotiaan Glitterheimin tunturihotellissa. Erikoista paikassa oli se, että huoneissa ei ollut lainkaan lamppuja tai töpseleitä, joten kännyköitä ei saatu ladattua. Paikalla oli suuri joukko norjalaisia nuoria jotka olivat ratkaisseet ongelman sillä, että päärakennuksen oleskelutilassa oli jatkojohtoviidakko ja varsinainen metsä puhelimia latautumassa. Mitä he sitten puhelimilla tekivät jäi arvoitukseksi, sillä verkkoakaan ei alueella ollut. Mekin lisäsimme puhelimemme metsään.

Nesteytyshuoltoa.

Nautimme kylmät oluet ja teimme hiukan lihashuoltoa. Roope hieroi kipeäksi ärtynyttä hartiaani ja se kyllä helpotti. Illalla olimme hiukan huolissamme säästä, sillä pilviverho taivaalla paksuni yötä kohden ja yöksi oli luvattu reilusti sadetta. Ennuste kyllä onneksi lupasi parempaa säätä aamulla. Miikan polvi oli aika huonossa kunnossa, ja hän ja Marja-Terttu jättäisivät huomisen Glittertindenin valloituksen väliin, ja menisivät toista reittiä Spiterstuleniin. Sillalla näkemämme kaveri konkkasi paikalle pari tuntia meidän jälkeemme ja hänen koipensa näytti olevan niin huonossa kunnossa, että ajattelimme hänen kyllä lähtevän kotiin. Päivällisen jälkeen kävimme vielä suihkussa ja koska reissu oli ollut aika uuvuttava menin nukkumaan jo yhdeksän maissa. Muutkin jättivät iltaoluet tällä kertaa väliin ja menivät aikaisin nukkumaan.


3.9. Glitterheim-Glittertinden-Spiterstulen


Heräsimme aamulla deja-vu ilmiöön. Yöllä satanut vesi olikin lunta, onneksi emme tällä kertaa olleet teltassa. Lunta oli satanut ihan reippaasti maa oli kaikkialta valkoinen. Menimme aamiaiselle ennen nuorisolaumaa mutta otimme rauhallisesti, myöhästyttäen lähtöä jotta sää hiukan paranisi. Aamiaisen jälkeen pakkasimme kamat ja siirryimme pihalle.



Kolmannen päivän startti lumiseen maastoon.

Tume piti jälleen hyvän puheen, joka ei valitettavasti tallentunut jälkipolville. Pyysimme ohikulkijaa ottamaan meistä vielä ryhmäkuvan ennen liikkeelle lähtöä. Miikka ja Marja-Terttu lähtivät eteläisempää reittiä Spiterstuleen. Muut suuntasivat rinnettä ylös kohti Glittertindenin huippua. Lähdimme liikkeelle kaksikymmentä vaille kymmenen ja reitti lähti heti nousemaan. Yllätyimme hiukan kun näimme eilisen jalkavaivaisen kaverin kiipeävän ylöspäin edessämme, olimme olleet varmoja että hän ei mihinkään lähtisi. Ohitimme kaverin piakkoin ja puuskutimme aurinkoisessa säässä ylöspäin.


Pidimme ensimmäisen juomatauon puolen tunnin päästä. Reitti oli kivinen ja luminen sekä raskas mutta ei mitenkään vaikea. Nousua oli jatkuvasti, tasaisia paikkoja ei juuri ollut. Lunta oli kymmenisen senttiä ja se hiukan hankaloitti liikkumista. Liukastelimme lumesta liukkailla kivillä ja Dani kaatuikin, onneksi ei pahasti. Itsekin meinasin kaatua monta kertaa mutta sauvat auttoivat pysymään pystyssä. Aurinko helotti kuumasti ja hiki valui. Rinne oli suhteellisen loivaa mutta pitkän pitkä nousu oli yllättävän raskasta. Jossain vaiheessa saavuimme niin ylös, että puhelimet löysivät kentän ja ne alkoivat kilistä viestejä taskuissa. Pidimme sitten some- ja juomatauon rinteessä. 


Jatkoimme kiipeämistä ja tuuli yltyi välillä erittäin purevaksi mutta samalla aurinko paahtoi lämmittävästi. Parin tunnin kiipeämisen jälkeen pidimme lounastauon kahdentoista maissa noin 2160 metrin korkeudessa. Lounasleivät tekivät hyvin kauppansa, myös Roopen hilloyllätys leipä, jossa yllättäen hillot olivat pursunneet leivän sisältä pakkauspapereihin. Syötyämme, pilvisyys alkoi lisääntyä, ja tuuli voimistui mitä lähemmäs pääsimme huippua. Polku huipulle kulkee aivan Gråsubrean jäätikön yläreunassa. Nyt siinä kohtaa oli aivan huima pudotus alaspäin ja tuuli puhalsi todella kovaa jäätiköltä meitä kohti ja pilvimassat vyöryivät ylitsemme peittäen näkyvyyden alas. Jatkoimme navakassa tuulessa kohti huippua ja menimme sen ohitse huipun muodostavan jäätikön alapuolelta. Nousimme jäätikön jälkeen ylös ihan vuoren pohjoisseinämän muodostaman pudotuksen reunalle ja jätimme rinkat siihen. Hetken pohdimme, että oliko korkein kohta vielä hiukan edempänä näkyvä huippu, vai se jonka olimme ohittaneet. Päättelimme lopulta että jäätikön ja vaarallisen näköisen lumilipan muodostama huippu oli se oikea. Ilma selkeni äkisti ja tuulikin laantui. Kiipesimme varovasti jäätikköä pitkin Glittertindin korkeimmalle kohdalle, onneksi jää oli karkeaa eikä liukastumisvaaraa ollut. Otimme kuvia upeista maisemista ja tietysti pakolliset huiputushömpsyt.



Retkiremmi Glittertindin huipulla.

Lähdimme sitten eteenpäin mutta reittimerkkejä ei tahtonut aluksi löytyä, olimme pysyneet hiukan liian korkealla kulkiessamme länteen. Onneksi joku tarkkasilmäinen huomasi punaisen T kirjaimen alempana ja pääsimme takaisin polulle. Lunta oli parikymmentä senttiä ja laskeutuminen jatkuvaa liukastelua. Lumi myös peitti kivien välissä olevat kolot parikin kertaa sauva jäi jumiin kivenkoloon.


Lähes jokainen meistä kaatui parikin kertaa, onneksi vahingoilta vältyttiin. Navakka tuuli oli noussut jälleen, onneksi selän puolelta. Pidimme toisen lounastauon laskeuduttuamme puolisen tuntia. Lumiraja ohitettiin suunnilleen kahden kilometrin korkeudessa ja pian tämän jälkeen alkoi erittäin jyrkkä laskeutuminen Steindaleniin. Laskeutuminen oli hidasta ja todella rankkaa. Roope kaatui pahan näköisesti, mutta onneksi sauvan katkeamista pahempaa ei käynyt. Laskeutuessamme vastaan tuli pariskunta, ilmeisesti huipulle menossa. Pariskunnan nainen oli hyvin väsyneen oloinen, ja kun tiesimme miten raskas taival heillä oli vielä edessä, häntä kävi hiukan sääliksi. Kello oli tässä vaiheessa jo neljä ja pohdimme kuinkahan myöhään he olisivat perillä. Pidimme taukoa laskun jälkeen aurinkoisessa säässä ja lähdimme tasaisempaa maastoa pitkin kohti majapaikkaa. Maasto oli vaihtelevaa aina mukavan pehmeästä kanervikosta rakkapeltoon, ei kuitenkaan mitään erityisen vaikeaa.



Pidimme vajaan tunnin päästä taas juoma ja patukka tauon. Siinä levätessämme Miikalta ja Marja-Tertulta tuli viesti että he olivat perillä ja että ruokailu olisi puolen tunnin päästä. Tauolta lähdettyämme osa porukasta laittoi nopeamman vaihteen silmään ehtiäkseen varmasti syömään, mutta minä en enää kyennyt samaan tahtiin. Aloin jäädä jälkeen mutta Andy, Dani ja Roope hidastivat etenemistään jotta pysyin perässä. Laskeutuminen Skautkampanilta alas Spiterstulenin laaksoon oli jyrkkä, ainakin valmiiksi totaalisen väsyneille jaloille. Polku oli kulunut melko pahasti joka antoi vielä oman lisähaasteensa. Nopeimmat olivat perillä kuuden aikaan ja me loputkin kymmenisen minuuttia myöhemmin.


Kolme muskettisoturia.

Kävimme hakemassa avaimet ja veimme tavarat huoneisiin. Huoneet olivat aika ahtaita kahden hengen huoneita mutta ihan mukavia. Hotellissa oli myös uima-allas mutta emme tänään menneet sinne. Ruoka oli jälleen kerran maittavaa ja oluet oikein hyviä. Istuimme mukavassa oleskelutilassa iltaa vielä jonkin aikaa kunnes omistaja tuli ilmoittamaan että hän laittaa baarin kiinni. Päivän saldoksi tuli Glittertindin huiputtaneille matkaa noin 17 kilometriä, nousua 1165 metriä, laskua 1460 metriä ja aikaa kului kaikkiaan 8h 35 min. Näimme myöhemmin jalkavaivaisen kaverin selvinneen Glitterindin huiputuksesta ehjin nahoin. Hän kertoi aikovansa huomisen levätä ja seuraavana päivänä suuntaavansa mahdollisesti kohti Gjendebuta. Marja-Tertun ja Miikan reissuun ei mahtunut ihan niin paljon nousua mutta oli omanlaisensa koettelumus.

Miika ja Marja-Terttu kertovat: Glittertinden vuoren kiertävä reitti Glitterheimista Spiterstuleniin aloitettiin Steinbuelve-joen ylityksellä pitkospuita ja pientä siltaa pitkin. Steinbuelven jälkeen kuljimme viitisen kilometriä helppoa polkua Veodalen-laakson lumisessa maisemassa. Etenimme laaksossa nopeasti ja hyvällä mielellä. Jossain vaiheessa huomasimme, että Glitterheimissa majoittuneet musiikkilukion nuoret seurasivat meidän perässä, he varmaankin patikoivat päiväretkelle Veodalen laakson päähän, Veobrean jäätikön reunaan. Laakson päässä lähdimme nousemaan Ryggjehøjen vuoren etelän puoleiseen solaan. Nousua tuli noin 200 m eikä solaan nouseva rinne ollut kovinkaan jyrkkä, mutta kivirykelmässä tarpominen (kiveltä kivelle hyppiminen) oli hidasta, kivet liukkaita ja vastasatanut lumi vaikeutti askelten paikkojen löytämistä kivikossa. Pikkuhiljaa reitti kuitenkin muuttui tasaisemmaksi ja helpommaksi, kun etenimme Skautflyen ylänköalueella. Reitillä ei ollut syyskuisena tiistaina lisäksemme juuri muita kulkijoita. Yksi pariskunta kulki kanssamme samaan suuntaan (innostuivat ylettömästi paikallisista poroista, joten olivatkohan mahdollisesti Keski-Euroopasta) ja vastaamme tuli kaksi muuta pientä patikoijaryhmää. Vaikka maisemat olivat mahtavat, ei niistä oikein pystynyt suurella sydämellä nauttimaan, sillä Miikan polvi alkoi todella vaivata, kun toinen sauvakin oli mennyt reitillä rikki. Matkanteko hidastui, sillä kipu polvessa oli piinaava ja vei kaiken huomion. Mitä lähemmäs Spiterstulenia päästiin, sitä vehreämmäksi maasto muuttui ja keli lämpeni. Loppulaskeutuminen, noin 350 m laskua, oli Miikalle hyvin tuskallinen ja alas tultiin tosi hitaasti taukoja pitäen. Aikaa laskeutumiseen meni helppoa polkua pitkin kipeän polven kanssa tuskaillessa pari tuntia, kun normaalikuntoisella vastaavaan suoritukseen menisi puolisen tuntia.


4.9. Galdhøppigen


Heräsimme seitsemän aikaan ja söimme aamiaisen puoli kahdeksalta. Roope ja Andy aikoivat jäädä alemmas laaksoon etsimään kuvauskohteita, Miikan polvi oli niin kipeä että sillä ei kävelty kuin baariin, itselläni oli jalat vieläkin hiukan väsyneet edellispäivän reissusta. Loput porukasta lähti sitten kohti Galdhøppingeniä. Dani, minä ja Marja-Terttu lähdimme sillä asenteella, että katsotaan mihin voimat tänään riittää ja Tume, Anssi ja Jussi ottivat varmaksi tavoitteeksi päästä huipulle. Hotellilla olimme lukeneet kuvauksen reitistä ja sitä suositeltiin vain hyväkuntoisille aikuisille ja hyvin motivoituneille yli kymmenen vuotiaille lapsille.

Sää oli pilvinen kun lähdimme liikkeelle varttia vaille yhdeksän maissa. Polku ylitti läheisen joen siltaa pitkin ja alkoi nousta rinnettä ylös melkein heti vastarannalla. Nousu oli heti alusta asti erittäin jyrkkää. Kuljimme pitkin selkeää ja hyvää polkua ja pidimme ensimmäisen juomatauon 300 metrin nousun jälkeen, puoli tuntia lähdöstä.



Taivas pysyi pilvessä mutta onneksi ei satanut. Yö oli ollut erittäin kylmä ja maa oli jäässä, onneksi polku ei kuitenkaan ollut kovin liukas. Lähdimme taas kipuamaan ja ylitimme pienen jäätikön auringon paistaessa pilvien välistä. Jäätikön jälkeen hukkasimme polun joksikin aikaa mutta jatkoimme nousemista katsellen jo hiukan lounaspaikkoja. Noustuamme vajaan kilometrin verran laaksosta, ilma alkoi nopeasti huonontua. Aurinko katosi lopullisesti ja navakka tuuli ja yltyvä lumisade sekä täydellinen suojaisten paikkojen puute hautasi ajatukset lounaasta. Sinnittelimme yhä yltyvässä lumituiskussa ylöspäin, lumi teki noususta hankalaa peittäen kaikki kivenkolot ja tehden kivistä erittäin liukkaat. Kuitenkin mieliala pysyi hyvänä ja me epäröivätkin olimme päättäneet suorittaa huiputuksen sittenkin. Pysähdyimme hetkeksi huilaamaan ja totesimme että nousua olisi enää pari sataa metriä ja huippu näytti sieltä pilvien keskeltä häämöttävän.

Kaikki lähtivät erittäin hyvillä mielin kiipeämään, kahvilan antimet kiiluivat jo silmissä. Nousimme noin sata metriä ja polku kapeni vaarallisesti siten että oikealla puolella oli pitkä pudotus Styggbrean jäätikölle ja vasemmalla kallioseinämä. Tämä osuus piti kulkea seinää halaillen kovasssa puuskittaisessa tuulessa. Pian tämän jälkeen saavuimme huipulle jolloin voimakas tuuli repi pilviä hiukan hajalle ja paljasti edessämme lohduttoman näyn. Edessä oli jyrkkä kymmenien metrien laskeutuminen ja sen jälkeen pitkä nousu tuulen armoilla olevaa harjannetta pitkin parin sadan metrin korkeuteen. Katsahdimme Danin ja Marja-Tertun kanssa toisiamme ja totesimme että kyllä tämä nyt oli kuitenkin tässä. Edessä olisi ainakin puolen tunnin nousu rankassa lumituiskussa ja kovassa tuulessa ja lisäksi matka pitäisi tehdä vielä takaisinkin. Sääkään ei osoittanut lainkaan paranemisen merkkejä.



Vaikeat olosuhteet pakottivat huiputtajat kääntymään takaisin.

Muu porukka pohdiskeli aikansa jatkaako vai ei mutta lopulta he päättivät ihan turvallisuuden nimissä jättää huiputuksen väliin. Olimme melko varmasti päässeet Keilhaus toppille, eli olimme todella lähellä huippua. Silloin emme sitä kuitenkaan tienneet ja päätimme kääntyä takaisin. Olimme käyttäneet noin kaksi ja puoli tuntia nousuun hotellilta tänne. Jos oli nousu ollut vaikeaa niin laskeutuminen oli sitäkin hankalampaa. Lunta oli tullut yhä enemmän ja asetimme sauvat ja jalat kivien lomiin täysin sokkona. Kivet olivat muuttuneet jäästä ja lumesta myös liukkaiksi kuin saippua ja kaaduimme jokainen useamman kerran. Jussi kaatui hiukan pahemmin ja hänen sauvansa napsahti poikki. Onneksi mies säilyi ehjänä. Minä onnistuin satuttamaan reiteni, onneksi ei kuitenkaan pahemmin ja kipukin meni sitten ajallaan ohi.


Tunnin laskeutumisen jälkeen löysimme hiukan suojaisamman paikan ja päätimme syödä lounasta. Sää ei osoittanut lainkaan laantumisen merkkejä, päinvastoin. Lounaan jälkeen jatkoimme liukastelua alaspäin. Kaaduin pari kertaa suoraan rähmälleni kivikkoon ja sain annoksen lunta housun kaulurista sisään. Onneksi mitään pahempaa ei sattunut vaikka yhden kerran kaaduin oikein piruetin kera ja päädyin selälleni hankeen. Lumituisku oli siirtänyt lumirajan huomattavasti alemmas kuin mitä se oli noustessa. Vastaan tuli pari porukkaa, ensimmäisessä oli eteläeurooppalaisten oloisia miehiä joilla oli jäähakkuja ja köysiä mutta kaikilla ei ollut hanskoja tai hattuja. Varoitimme heitä liukkaista oloista ja huonosta säästä. He vain nyökyttelivät ja jatkoivat sitten matkaa. Luultavasti he olivat kokeneita kiipeilijöitä, ainakin varusteet viittasivat siihen. Hiukan myöhemmin vastaan tuli neljän nuoren kaverin joukko, joille kerroimme samat jutut. Pojat jäivät juttelemaan keskenään kun jatkoimme matkaa, ja muutaman minuutin jälkeen kaksi kaveria ohitti meidät palatessaan alas. Heilläkin oli kovin niukasti vaatetusta eikä mitään kiipeilyvälineitä. Valitettavasti meille ei koskaan selvinnyt pääsivätkö ne kaksi muuta kaveria tai ne kiipeilijät huipulle. Emme ainakaan kuulleet myöhemmin uutisia loukkaantumisista tai muusta joten olivat varmaan turvallisesti päässeet kuitenkin alas. 


Pääsimme lopulta kämpille ”lumihelvetistä” vähän ennen kolmea. Olimme käyttäneet reissuun kuusi tuntia ja matkaa tuli vajaa kymmenen kilometriä. Nousua oli 1200 metriä. Reissu oli rankka mutta loppujen lopuksi hyvä. Hiukan toki jäi kaihertamaan että ei huipulle päästy mutta totesimme, että turvallisuus ensin kuten oltiin ennen reissua sovittu. Jäimme pohtimaan kuinka motivoituneet 10 vuotiaat olisivat tänään huipulle asti kiivenneet.

Roope ja Andy olivat jääneet alemmas laaksoon ja löytäneet upeita kuvauspaikkoja.




Tässäkin tunturihotellissa majoittui suuri ryhmä koululaisia jotka olivat vallanneet hotellin kellarikerroksen itselleen. Täytyy kyllä ihailla sitä kuinka koululaiset Norjassa viedään luonnon keskelle aika pienestä pitäen. Nämä koululaiset olivat selvästi ala-aste ikäisiä. Tänään menimme testaamaan paikan erikoisuuden, uima-altaan. Allas oli mukava vaikka puitteet olivat päässeet hiukan kulahtamaan. Paikka oli loiston päivänsä selvästi nähnyt. Illalla söimme taas hyvän päivällisen ja istuksimme oleskelutilassa muistelemassa päivän koettelemuksia ja miettimässä huomisen viimeistä varsinaista vaelluspäivää. Miikka ilmoitti, että hän ei pystyisi kävelemään niin pitkää matkaa ja pohdimme miten hän pääsisi täältä takaisin Gjendesheimiin. Ehdotimme mm. että hän liftaisi kyytiin kun paikan omistaja veisi lapsensa kouluun.


5.6. Galdhøppigen – Gjendebo


Viimeinen varsinainen vaelluspäivä aukeni harmaana ja lumisateisena. Maassa oli muutamaa sentti lunta. Ilma oli märkä ja masentava, eikä edessä odottava 26 kilometrin taival ollut kovin houkutteleva. Laitoin sadehousut jalkaani vaellushousujen päälle sateen suojaksi. Ne myös lämmittivät kylmässä säässä. Hotellin isäntä oli varoittanut meitä että reitti olisi erittäin kivinen ja tällä säällä hankala. Ensimmäiset kolme kilometriä menivät ripeästi mutaista ja kivistä polkua pitkin. Välillä hypittiin suolla ja välillä rakassa, tyypillistä Lapin maastoa siis. Muutamassa pahimmassa mutakohdassa oli pitkospuita jotka olivat jäisen niljakkaita. Ilma oli jonkin verran parantunut, sadetta ei tullut juuri lainkaan. Annoin tästä kaiken kunnian sadehousuilleni, jotka tuntuivat karkottavan sateen aina, kun laitoin ne jalkaani. Myös Anssin repun sadesuoja toimi samalla periaatteella.




Saavutimme hiukan ennen isohkon puron ylittävää siltaa saman kipeäjalkaisen nuorukaisen jonka olimme nähneet ensimmäisen kerran Blåtjønnåen sillalla. Hän kertoi menevänsä tänään Leirvassbuhun yöksi ja sieltä pikkuhiljaa Gjendebohon. Jalka oli kaverilla edelleen aika kipeä. Lumi oli tehnyt puisesta sillasta todella liukkaan ja jyrkkä nousu sillan kannelle oli haastava. Nousimme eri tyyleillä sillalle, jotkut pystypäin toiset kontaten. Toisella puolella sitten lasketeltiin alas peppumäkeä tai varovasti kävellen. Seuraava joki oli sen verran kuiva että suurin osa meistä hyppi sen yli mielummin kuin kiipesi jälleen liukkaalle sillalle. Sillan jälkeen polut erkanivat ja vilkutimme kaverille hyvästiksi.


Liukastelua sillalla.

Pidimme juomatauon tultuamme noin kuusi kilometriä hotellilta, hiukan ennen kuin polku lähti nousemaan rinnettä ylös Urdadaleniin. Tähän mennessä polku ei ollut läheskään niin hankala kuin hotellin respa oli varoittanut. Lähdimme liikkeelle loivasti nousevaa polkua ja maasto alkoi muuttua kivisemmäksi. Noustessa myös lumen määrä kasvoi ja pian olimme täysin talvisessa maastossa. Lumi teki etenemisestä hidasta ja liukasta. Päätimme pitää tauon noustuamme parin kilometrin verran. Minä olisin halunnut pitää hieman pitempää taukoa, olin nälissäni ja vähän pahalla tuulella. Päätimme kuitenkin pitää lounastauon hiukan myöhemmin. Onneksi olin pakannut kolmet retkileivät ja pistin yhden niistä poskeeni muiden tyytyessä kahviin ja patukoihin. Leivät antoivatkin sopivasti energiaa ja huono fiilikseni katosi. Lähdimme kulkemaan liukasta ja erittäin kivikkoista polkua eteenpäin. Totesimme että hotellin respan varoitus kivisestä maastosta oli hyvinkin totta.

 Lumessakahlaajat.


Eteneminen oli hyvin hidasta ja liukastuimme monta kertaa. Polku nousi yhä ylemmäksi ja lumipeite paksuni, parhaillaan sitä oli lähes puoleen sääreen. Taivaalta leijaili pikkuhiljaa lisää lunta. Kolmen ja puolen tunnin jälkeen lähdöstä olimme päässeet kymmenisen kilometriä hotellilta ja olimme hyvin lähellä reitin korkeinta kohtaa. Ohitimme Urdadalsjønne järvet jotka vaikuttivat yllättävän syviltä, kesäkuumalla niissä olisi varmasti mukava pulahtaa. Päätimme nyt pitää pidemmän lounastauon, paikka oli melko suojainen ja kaikilla oli jo nälkä. Voileivät tekivät hyvin kauppansa. Lähdimme aikanaan sitten tarpomaan eteenpäin ja aloimme laskeutua hiljalleen alaspäin. Ohitimme järviparin nimeltä Urdadalsjønnen, nimi oli melkein sama kuin edellisillä järvillä. Polkua oli välillä vaikea seurata, sillä lumi oli peittänyt melkein kaikki reittimerkkeinä toimivat kiviin maalatut punaiset T merkit. Polku kulki osittain jäätyneiden järvien rantaviivalla. Muutamassa kohdassa piti kiipeillä ihan kallioseinämässä kiinni ja polun toisella puolella oli pudotus järveen. Kulku oli vain marginaalisesti nopeampaa kuin nousu oli ollut ja liukastelimme edelleen hangessa. Tällä kertaa oli Andyn vuoro vetää pahemmat lipat ja katkaista sauva. Henkilövahingoilta onneksi säästyttiin tälläkin kertaa.

Pidimme matkalla yhden juomatauon ja pysähdyimme lumirajan tuntumaan toiselle lounaalle noin kahden ja puolen tunnin jälkeen edellisestä lounaasta. Jatkoimme nyt huomattavasti helpommassa maastossa ja etenimme hyvää vauhtia. Hellertjønnellä pysähdyimme kuvaussessiolle. Roope otti meistä kuvia hienossa ympäristössä, ehkäpä olette, hyvät lukijat, huomanneet jonkin niistä reissaajien somessa.




Kuvauspaikalta lähdön jälkeen vastaan tuli porukka varttuneempaa väkeä rinkat selässään. He kyselivät kuinka pitkä matka tästä olisi vielä Spiterstuleen ja mitä reittiä olimme tulleet. Kerroimme että matkaa olisi noin 20 kilometriä ja se olisi erittäin haastavaa. He eivät vaikuttaneet olevansa kovin huolissaan vaikka kello oli aika paljon. He kiittivät tiedosta ja jatkoivat matkaa. Teltat heillä oli mukana joten ehkäpä he eivät edes olleet yrittämässä Spiterstuleniin tänään. Polku kulki nyt vuolaan Storåe virran myötäisesti. Pidimme viimeisen tauon nelisen kilometriä ennen Gjendebuta. Tauon jälkeen polku siirtyi metsikköön virran rannalle. Polku oli yhtä mutavellin ja lätäkköjen sekoitusta ja se paheni mitä lähemmän Gjendebuta tulimme. Reitillä oli jonkun verran ruuhkaa, useampi lehmä nimittäin laidunsi alueella ja pari niistä löntysteli polullakin. Lopulta saavuimme perille 25 kilometrin ja 9,5 tunnin jälkeen. Nousua ei ollut paljon verrattuna aiempiin päiviin mutta tuli sitä 680 metriä kuitenkin. Laskua tulikin sitten 850 metriä.


 Jussi kerää voimia viimeiseen etappiin kohti Gjendebuta.


Gjendebussa oli paljon porukkaa, onneksi olimme varanneet huoneet etukäteen. Yövyimme tilavissa kahden hengen huoneissa, olivat oikein mukavat. Erikoista tässä hotellissa oli se, että vessa oli ainoastaan yhdessä rakennuksessa ja sielläkin se oli puucee tyyppinen. Muissa paikoissa oli ollut vesivessat. Vessaan päästäkseen piti huoneistamme kulkea 12 oven kautta. Miikkaa ei paikalla näkynyt ja olimme hiukan huolissamme mitä oli miehelle sattunut. Paikka oli kännykkäkatveessa mutta respa sai yhteyden Gjendesheimiin ja saimme varmistuksen että Miikka oli päässyt sinne turvallisesti. Tieto oli huojentava ja menimme syömään jälleen hyvän aterian.

Miikka kertoo: Spiterstulen- Lom- Gjendesheim Tarkoituksena oli matkata taksilla Spiterstulenista Gjendesheimiin ja Gjendesheimista lautalla muun porukan seuraksi Gjendebuhun. Vastoinkäymiset alkoivat siinä vaiheessa kun taksinkuljettaja ilmoitti vievänsä minut vain Lom:iin asti, sillä hänellä oli muita ajoja vuorilla eikä ehtisi viedä minua Gjendesheimiin. Kuljettaja neuvoi ottamaan bussin Lom:sta. Lom:ssa kyselin kolmesta eri paikasta bussien aikataulutietoja, mutta tällöin selvisi, ettei busseja saman päivän aikana enää lähde. Viimeinen bussi taisi mennä n. klo. 10 aikoihin. Selvitin lähimmän kylän/kaupungin taksiyrittäjän sillä Lom:ssa on vain yksi yritys ja kyseinen yritys oli juurikin se joka ilmoitti ettei voi viedä minut Gjendesheimiin. Sain sovittua, että he hakevat minut 3-4h päästä ja vievät minut Gjendesheimiin. n. 4h piti tappaa aikaa, joten ei muuta kuin lähimpään ravintolaan parille oluelle. Kuljettaja tuli ajallaan, mutta myöhästyin n. 30 min. päivän viimeiseltä lautalta, joten ei ollut muita mahdollisuuksia kuin jäädä Gjendesheimiin. Porukka oli käsittääkseni pyytänyt Gjendebuun respaa soittamaan Gjendesheimiin, jotta tieto minun ja porukan perillepääsystä saatiin jaettua.


6.9. Gjendebo-Gjendesheim sekä Gjendesheim-Bessheim-Gjendesheim


Heräilimme vähän ennen puoli seitsemää harmaaseen aamuun. Koska Miikka ei päässyt eilen Gjendebuhun, muutimme hieman suunnitelmia ja lähdimme 8.30 aamulautalla Gjendesheimiin.

Lautta tuli aika täyteen, mutta saimme paikat sisältä. Maisemat olivat järven pinnan tasallakin hienot. Laiva poikkesi Memurubussa jossa kyytiin tuli lisää porukkaa. Matka kesti kolmisen varttia ja katselimme maisemia ja laivan infonäytössä pyörivää alueen mainosvideota.



Miika oli meitä laiturilla vastassa kun alus saapui perille ja naureskelimme hänen taksiseikkailulleen. Kävimme maksamassa makuusali majoituksen odottaen lattia- tai parhaillaan laveri majoitusta. Yllätys oli kun siellä olikin kerrosvuoteet joissa oli patjat ja peitot sekä lakanat. Makuualustat olivat siis ihan turhat tällä reissulla. Dormeihin ei kuitenkaan kuulunut omia suihkuja mutta yhden suihkupoletin saimme ilmaiseksi. Sillä sai 4 minuuttia lämmintä vettä ja se osoittautui ihan riittävän pitkäksi ajaksi. Oli vielä kovin aikaista, joten jotain tekemistä oli keksittävä. Puolet porukasta päätti jäädä löhöilemaan hotellin oleskelutiloihin ja somettamaan. Anssi, minä, Marja-Terttu ja Andy päätimme tehdä pikkuretken lähialueelle. Aurinko tuli sopivasti esiin kun teimme lähtöä vähän kymmenen jälkeen. Nousimme jälleen Veslfjellettiä ylös ja jatkoimme risteyksestä ohi kohti Bessvatnetin itäpäätä. Matkalla alkoi tulla nälkä ja pidimme lounastauon rinteellä. Saavuimme pian järven rantaan ja käännyimme itään heti polun ylitettyä Bessvatnetin laskujoen. Täällä oli huomattavasti kylmempi kuin oli Gjendesheimissa ollut ja muutama lumihiutalekin leijali alas. Pidimme vesitauon polkujen risteyksessä. Pieni koululaisryhmä ohitti meidät ja jatkoi kohti järveä. Risteyksestä polku lähti laskemaan jyrkähkösti alaspäin. Vastaan tuli perhe ihan pienten lasten kanssa. Lapsetkin kävelivät rinnettä ylös omin voimin. Polku johti jonkinlaisen pienen vedenpumppaamon ohitse. Kuuleman mukaan Bessvatnetin vesi on Norjan puhtainta vettä, luultavasti lähialueen ihmiset saavat vetensä täältä. Polku laskeutui pienen metsikön lävitse ja tupsahti sitten pellolle. Ilma alkoi lämmetä ihan kesäiseksi ja takkia piti avata.

Edessä oli ravintola josta toivoimme saavamme pitsaa ja olutta. No, pitsaa ei saatu mutta oluet saimme. Beseggeöl oli erinomainen lagerolut ja Andyn ottama Rektor (rehtori) oli sekin mainiota, vaikkakin todella vahvaa. Aurinko paistoi mukavasti terassille ja istuimme siinä rauhassa aikamme. Reitti takaisin oli hyvin helppo vaikka puolet siitä olikin nousua. Alkumatka mentiin maantien laitaa. Kokonaismatkaksi tuli 10,6 kilometriä ja aikaa meni neljä ja puoli tuntia olut taukoineen.

Gjendesheimissa saimme sitten aivan erinomaista pitsaa suoraan kiviuunista. Pitsan paistajana toimi erittäin mukava suomalainen nainen joka kertoi olevansa täällä kesätöissä. Siinä pitsoja odotellessa Tume piti jälleen loistavan puheen ja summasi matkan tapahtumat ja tunteet hienosti. Pitsat olivat todella maukkaita ja myöhemmin söimme jälleen hyvän päivällisen.

Matkanjohtaja Tumen hieno päätöspuhe.


7.9. Paluu kotiin


Bussimatka takaisin Osloon sujui kommelluksitta. Oslossa lentokentälle lähtevä bussi oli sitten myöhässä, ja jo valmiiksi tiukka aikatulu tuntui pettävän täysin. Parilla pysäkillä kyytiin nousi vielä ihmisiä, jotka jäivät kyselemään kuskilta kaikenlaista ja matka ei edennyt mihinkään. Alkoi jo hirvittää ehdimmekö koneeseen ollenkaan. Kun sitten pääsimme kentälle ei laukkutageja voinut enää tulostaa, koska lähtöön oli niin vähän aikaa. Juoksimme kentän toisessa päässä olevalle lähtöselvitystiskille ja siitä veimme laukut erikoismatkatavarahihnalle. Kävimme todella nopeasti duty-freessä hakemassa hiukan tuliaisia ja kiirehdimme portille. Ja tietenkin lähtö oli sitten myöhässä ja saimme odotella pääsyä koneeseen hyvän tovin. Jälkikäteen ajatellen olisi ollut järkevämpää jäädä Gjendesheim-Oslo bussista matkan varrella ja ottaa sieltä taksi, reitti nimittäin kulki aika läheltä lentokenttää.

Kotimatka sujui kommelluksitta ja viimeisten halauksien jälkeen lähdimme kukin kohti kotia.

Teksti: Petri
Kuvat: Kaikki reissussa olleet

Ei kommentteja: