maanantai 2. tammikuuta 2017

UKK-puisto 2016 - seikkailu puiston itäosassa

 Tume tarkastaa näkymää Kuikkapään rinteeltä kaakkoon.

Retkiremmi palasi jälleen tänä vuonna Urho Kekkosen kansallispuistoon. Vaellus suuntautui itäosaan, jossa pääsimme jälleen tutustumaan uuteen hienoon osaan puistosta. Tämä on kertomus siitä, miten vaellus toteutui. Tervetuloa mukaan!

Tänä vuonna päätimme toteuttaa Eeron vuodeksi 2015 suunnitteleman UKK puiston reissun. Remmi koluaisi puiston äärimmäisen itäosan ja kävisimme jo legendaariseksi muodostuneella Vongoivan kammilla. Kammihan tosin rakennettiin uudestaan vuonna 2015, mutta olimme innokkaita katsomaan millainen siitä tuli. Alun perin suunnitelmiin ei kuulunut varata sitä, koska kaikki kuusi reissaajaa ei mahtuisi sinne. Reilua kuukautta ennen reissua tuli ensimmäinen takaisku. Seppo joutui jäämään pois uudelleen kipeytyneen polvensa takia. Päätettiin, että Roope ja Tume ottavat Danin telttakuntaansa ja reissuun mentäisiin kahdella teltalla. Päätimme samalla varata kammin, koska nyt siellä olisi tilaa kaikille viidelle.

Tällä kertaa olimme satsanneet ruokaan hiukan enemmän kuin viime vuonna. Dani oli kuivattanut nyhtöpossua, poroa, wokkivihanneksia yms. herkkuja. Päätimme tehdä myös ensimmäisen päivän ruoan tuoreista aineksista, jotka ostettaisiin Saariselältä. Tänä vuonna ei mussutettaisi härkäpapuja.

Perjantai 26.8.2016

Eero haki Petrin kotoaan ja sitten lähdettiin kohti Pasilan asemaa. Sillä välin Roope haki Danin. Olimme Eeron kanssa Pasilassa hyvissä ajoin ja tarkistimme, että junaan tulisi mukaan välttämättömät tarvikkeet. Jostain syystä lastaus alkoi tällä kertaa reilusti ennen lippuun merkittyä aikaa. Eero ajoi auton junaan ja jäimme odottamaan Roopea ja Dania. Poikia ei näkynyt ja ihmettelimme mikä kestää sillä lastaus oli jo alkanut ajat sitten. Soitimme pojille jotka olivatkin jo ihan lähellä. Pian Skoda kaartoi alueelle ja saatiin sekin junaan. Kävelimme Pasilaan odottamaan Tumea. Miestä ei näkynyt ja soitimme hänelle. Tume vastasi, että hän olisi asemalla puolen tunnin kuluttua. Valitettavasti aseman remontin takia alueella ei ollut enää yhtään anniskeluravintolaa. Meillä oli hyvää aikaa ja lähdimme katsomaan josko Itä-Pasilan puolelta löytyisi jokin paikka odotteluun. Muutaman minuutin kävelymatkan päästä löytyikin ihan mukava pubi, johon menimme ottamaan yhdet. Turisimme siinä tulevasta matkasta ja kohta Tume soittikin olevansa asemalla. Kietaisimme oluet kitusiin ja palasimme Pasilaan. Muita paitsi Eeroa alkoi huikoa ja ostimme Subwaystä patongit. Eero kävi sen sijaan ostamassa R-kioskilta oluet junamatkalle. Vanhasta muistista hän osti kuusi olutta, vaikka meitä reissuun lähtijöitä oli viisi. No, ei se Sepolle tarkoitettu olut mennyt hukkaan. Pistimme patongit poskeen ja laskeuduimme laiturille. Vaunumme oli junan loppupäässä ja lähellä ravintolavaunua, loistavaa!


Juna lähti liikkeelle ja avasimme perinteiset Carlsberg-oluttölkit …pst…pst…pst. Sitten juna lonkutteli kiskoilla muutama sata metriä eteenpäin ja pysähtyi odottamaan autovaunujen liittämistä siihen. Homma kesti yllättävän kauan, mutta lopulta päästiin liikkeelle.

Joimme oluet loppuun ja konduktöörin tarkistettua liput suuntasimme kohti ravintolavaunua. Vaunussa oli melko täyttä mutta saimme kohta pöydän. Viereisessä pöydässä istui jo hyvään vauhtiin päässyttä porukkaa, jotka juttelivat kalastuksesta ja Lapista. Yksi miehistä taisi välillä nukahtaakin ja rouvansa ohjasikin hänet pian heidän hyttiinsä. Pöytään jäänyt mies jutteli kanssamme pitkään. Kova kalamies vaikutti kaveri olevan, ja jututkin olivat samaa luokkaa :) Juna pysähtyi Tampereella seisten siellä pitkän tovin odottamassa Turusta tulevien junanvaunujen liittämistä sen perään. Roope, Dani ja Tume käyttivät tilannetta hyväkseen ja poikkesivat paikallisella snägärillä. Junan lähtöaika lähestyi eikä miehiä näkynyt. Kävin vilkaisemassa näkyisikö miehiä laiturilla ja yritin soittaa Roopelle. Palasin junaan ja huomasin, että heput olivatkin jo ravintolavaunussa ja naureskelivat minulle. He olivat nimittäin hypänneet junaan vaunun toisesta ovesta. Matka jatkui pian. Turisimme paikalla vielä jonkin aikaa kunnes painuimme pehkuihin.

Lauantai 27.8.2016

Hyvin nukutun yön jälkeen saavuimme Rovaniemelle. Sää oli sateinen ja aiemmista sääennusteista tiesimme, että sade jatkuisi UK-puiston alueella koko lauantaipäivän ajan.


Sillä välin kun Roope ja Eero hakivat autojaan, siirryimme me muut odottelemaan heitä asemarakennukseen. Jonkin ajan kuluttua autot kaartoivat pihaan ja nousimme niihin. Menimme aamiaiselle aseman lähettyvillä olevalle Nesteen huoltoasemalle. Aamiaisen jälkeen Tume meni Eeron seuraksi hänen autoonsa ja Dani sekä Petri istuivat Roopen heavy metal -autoon. Eero ja Tume lähtivät paikalta ensin ja me perässä. Käännyimme kuitenkin vahingossa Kemin suuntaan ja jouduimme poistumaan tieltä seuraavassa liittymässä. Pääsimme sitten takaisin oikealle tielle. Eero ja Tume olivat varmasti jo jossain kaukana edessämme. Matkalla satoi koko ajan ja tämä synkisti hieman mielialaamme. Sääennuste oli tosin luvannut, että sateet loppuisivat huomenna. Matkalla ei tapahtunut mitään ihmeellistä paitsi mitä nyt muutama poro toikkaroin pari kertaa tiellä. Soitimme Eerolle hiukan ennen Saariselkää kysyen missä he olivat. Yllätys oli suuri kun he kertoivat olevansa vasta Kakslauttasessa! He olivat ajaneet hieman hitaampaa reittiä Rovaniemellä ja olivat juuttuneet pitkäksi aikaa punaisiin liikennevaloihin.

Menimme Saariselällä lounaalle Kuukkeliin ja söimme lounaaksi ”samaa”. Tällä reissulla ”sama” nousi meemiksi. Kun ensimmäinen meistä tilasi jotain, seuraavat sanoivat lähes poikkeuksetta ”sama minulle kiitos”. Söimme siis nyt kaikki herkullista poronkäristystä. Kävimme kaupassa ostamassa illaksi tortillatarvikkeet sekä aamiaiseksi pekonit ja munat.  Eero kävi sillä välin noutamassa avaimen Vongoivan kammiin Metsähallituksen palvelupiste Kiehisestä.

Eero oli sopinut Hotelli Riekonlinnan kanssa, että voisimme jättää automme reissun ajaksi heidän pihaansa. Hän oli varannut Saariselän keskusvaraamosta seuraavan viikon perjantain ja lauantain väliseksi yöksi komean hirsihuvilan, ja avaimen siihen sai Riekonlinnasta, mutta ei nyt vaan vasta 2.9. perjantaina.

Saimme luvan vaihtaa vaatteet sekä jakaa ruoat hotellin lukunurkkauksessa. Sähläsimme varusteiden kanssa yllättävän kauan. Ihmettelinkin, että miten tämä lähteminen on aina tällaista säätämistä, vaikka näitä vaihtoja on tehty jo vuosia. No, saimme lopulta rensselit kasaan ja taksi Raja-Jooseppiin oli jo odottamassa pihalla.


Lastasimme kamat autoon ja hyppäsimme sisään. Sade oli yltynyt ja piiskasi tuulilasia ajoittain hyvinkin voimakkaasti. Saavuimme noin tunnin kuluttua Raja-Jooseppiin ja käännyimme Luttojoen sillan pysäköintipaikalle menevälle muhkuraiselle ja kuoppaiselle hiekkatielle. Kuljettaja kääntyi jossain vaiheessa matkaa väärälle tielle. Se huomattiin kuitenkin melko pian ja kuski käänsi auton takaisin tulosuuntaamme.


Tämän harharetken jälkeen pääsimme takaisin oikealle tielle ja lähestyimme kohti määränpäätämme. Pitkään jatkunut sade oli muodostanut tielle valtavia lammikoita ja jouduimme siksi jäämään n. puolen kilometrin päähän Luttojoen pysäköintipaikalle menevästä tien risteyksestä. Tähän oli pysähtynyt parin koiran kanssa liikkeellä oleva porukka joka sanoi, että autolla ei kannattanut jatkaa eteenpäin ja kävelymatkaa tästä sillalle ei olisi kovinkaan paljon. Hyppäsimme ulos autosta ja maksoimme matkan.


Lähdimme talsimaan kevyen sateen saattelemana joelle päin. Kiersimme tielle muodostuneet valtavat lammikot nyt suoksi muuttuneen metsän kautta ja saavuimme pian Luttojoen ylittävälle sillalle.


Ylitimme joen siinä klo 15.30 ja lähdimme kulkemaan sillan jälkeen  mönkijänurasta oikealle menevää polkua pitkin. Se seuraisi Kiertämäjokea ja -ojaa aina Ylemmälle Kiertämäjärvelle saakka, missä yöpyisimme. Sataa tihutti jatkuvasti ja maasto oli todella märkä. Polut olivat välillä täysin veden vallassa ja astelimmekin sen vuoksi monesti mättähältä mättähälle. Meillä oleva kartta oli vuodelta 2004, ja siinä näkyi tulipaikkoja joita ei ollut enää olemassakaan. Tämä ärsytti hieman, koska emme tienneet aina tarkasti missä kohtaa polulla kulloinkin oikein olimme. Pitkäaikaiset sateet olivat muuttaneet kosteikot soiksi ja metsät kosteikoksi. Pidimme matkan aikana muutamia vesi- ja patukkataukoja.


Saavutimme Alemman Kiertämäjärven rannalla olevan laavun hieman kello 17 jälkeen. Eero ja minä käytimme tauon hyväksemme ja kiristimme löystyneitä kengännauhojamme sekä korjasimme säärystimien kiinnitystä. Jotkut taivaltajat olivat jättäneet laavulle jostain syystä ohuet makuualustansa tai olivat sitten unohtaneet ne siihen.

 Laavun luona oli myös telttasaunan aihio.

Paikalle saapui myös aiemmin tapaamamme koirat ja niiden isännät ja emännät. Eräs ponnaripäinen reipas nuori nainen kysyi olivatko makuualustat meidän. Vastasimme, että eivät olleet. Me jatkoimme matkaa, mutta seurue jäi laavulle. Arvelimme, että he jäisivät ehkä yöksi siihen.

Vaikka ilma ei tuntunut olevan enää niin kosteaa, niin samaa ei voinut sanoa maan kosteudesta, joka tuntui vain lisääntyvän. Kostea ja useimmiten likomärkä maasto ei helpottanut lainkaan taivaltamistanne. Etenimme monesti Mikki Hiiren tavoin mättähältä mättäälle ja varvikosta varvikkoon. Saavuimme lopulta Kiertämäojan tulipaikalle. Pian tämän jälkeen polku katosi ympäröivään suohon. Tarvoimme sitä pitkin pyrkien kuitenkin maastoltaan kuivemmalle Kaarnemaan rinteille. Odotimme vain, missä vaiheessa tulisimme eteläsuunnassa olevalle poroaidalle, minkä läpi polku kulkisi. Johdatin meidät lopulta suon yli ja siitä takaisin polulle ehkä enemmän sattumalta kun taidolla. Olimme poroaidalla kello 20 aikoihin. Eero kertoi oikean nivusensa oleva kipeytynyt matkan rasituksesta ja olo tuntui muutenkin aika huteralta. Olimme kuitenkin jo hyvin lähellä määränpäätä, ja kun lähdimme patukkatauon jälkeen liikkeelle, tupsahdimme suoraan autiotuvan pihaan.


Tuvassa ei ollut ketään, joten asetuimme taloksi. Tume ja Petri ryhtyivät kokkaamaan. Jauhelihatortillat ja tuoreet vihannekset valmistuivat nopeasti. Ruoka maistui myös  erinomaiselta. Tällä välin muut hakivat vajasta halkoja kämpässä olevaan kamiinaan. Tuohta ja tulitikkuja vaan perään ja melko pian valtasi miellyttävä lämpö äsken vielä aika viileän kämpän. Kun Roope lakaisi vielä lattian, niin sisällä oli aika mukavaa. Purimme rinkoista makuupussit ja makuualustat kämpän lavereille.

 Illan hämärtyessä taivas värjäytyi haalean purppuraksi.

Eero oli selvästi ylirasittunut koska hänelle ei ruoka tuntunut maistuvan. Pakotimme miehen kuitenkin syömään kaksi tortilla-annosta.

Eero kertoo:
Muuten maistuva päivällinen ei parantanut oloani ja tajusin olevani ylirasittunut. Kiertämäjoen ja -ojan viertä kulkenut polku ja selässä vielä n. 20 kg:n rinkka olivat rasittavuudeltaan aivan eri luokkaa kuin mihin olin valmistautunut kesämökillä pari kertaa viikossa tapahtuneilla 6 km:n sauvakävelylenkeillä. Kuulin Roopen sanovan hiljaa Petrille, että kevennetään Eeron varusteita mahdollisimman paljon, jotta mies jaksaa jatkaa matkaa huomenna.

Ilta oli jo pitkällä kun ryömimme nukkumaan makuupusseihimme. Minä olin tehnyt siinä vaiheessa päätökseni. Olin tällä reissulla rasite muille, enkä halunnut siksi hidastaa miesten matkantekoa. Palaisin huomenna takaisin Saariselälle, sillä aamulla olisi edessä raskas, parinkymmenen kilometrin taivallus avotuntureilla satametrisine nousuineen ja laskuineen ennen kuin oltaisiin Anterinmukassa. Katsoin, että minun on turha leikkiä sankarimatkailijaa, sillä kuntoni tuskin kestäisi tuollaista matkaa, joka oli vasta alkua koko tälle suunnittelemalleni reissulle. En kertonut kuitenkaan vielä tässä vaiheessa päätöstäni muille.

Petri jatkaa:
Tiskipartio Roope ja Dani hoiti likaisen työn, minkä jälkeen päätimme ottaa videolle selostuksen päivän tapahtumista, jotta asiat muistettaisiin reissun jälkeenkin. Roope toimi ohjaajana kun koitimme saada pimeään mökkiin riittävää valaistusta jotta kuvassa näkyisi jotain. Kameran ja valaistuksen säätöjen aikana tupaan tupsahti se sama ponnaripäinen tyttö, jonka luulimme jääneen sinne Kiertämälaavulle. Tyttö kertoi olevansa Tankavaaran luontokeskuksesta ja tarkistavansa alueen autiotupia. Hän kysyi olihan vieraskirjassa vielä riittävästi tilaa. Sanoimme asian olevan näin ja tyttö poistui. Mietimme mihin he olivat vielä menossa, sillä kello oli jo yli 22 ja ulkona oli aika pimeää. Tuskinpa he menisivät enää takaisin Raja-Jooseppiin. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi n. 5 km meistä itään sijaitseva Harrijärven valvontatupa. Tätä emme koskaan saaneet selville, sillä emme tavanneet seuruetta enää tämän jälkeen. Jatkoimme kuvaamista. Eero toimi siinä kertojana.


Kuvauksen jälkeen Dani sanoi “hups”, ja kirosi. Hän oli vahingossa poistanut kameransa muistikortilta tämän juuri kuvatun videon! Homma nauratti ja totesimme, että kuvataan juttu huomenna aamulla uudestaan kun valoakin on riittävästi ja olemme levänneitä. Painuimme pehkuihin ja itse nukuin  ainakin todella hyvin.

 Petri valmistamassa iltateetä ennen nukkumaan menoa.

Sunnuntai 28.8.2016

Herätys oli kello 7.00. Nousimme pikkuhiljaa ja paistoimme perinteen mukaan aamiaiseksi munia ja pekonia. Ilma oli pilvipoutainen ja sopivan lämmin. Puuhailimme aamiaista Tumen kanssa, kun hän huomasi, että hänen rinkan vyössä olevaan taskuun oli ilmestynyt reikä. Jokin pikkueläin oli haistanut ulos jätetyn, rinkan taskussa olevan avatun suklaapatukan. Otus oli  jyrsinyt tiensä kankaan läpi, ja napostellut puolet patukasta.


No eihän sitä voinut enää syödä. Keitimme aamiaisen jälkeen kahvit ja uusimme edellisiltaisen videokuvauksen.


Eero kertoi siinä tehneensä päätöksen kääntyä takaisin, vaikka olimme tarjoutuneet keventämään kantamuksia. Hän totesi, että tosiasioiden edessä on nöyrryttävä ja päätös lähteä takaisin pitää. Kun puuskutimme myöhemmin kohti Kuikkapään huippua totesimme, että hänen ratkaisunsa oli oikea, mutta palatkaamme siihen hieman myöhemmin.

Otimme Eeron rinkasta loppuviikolla tarvitsemamme ruokatarvikkeet sekä telttakepit ja vaarnat. Tyhjensimme rinkasta myös kaiken ylimääräisen, kuten aamiaismyslit, ja jätimme osan tupaan varuiksi muille reissaajille ja osan laitoimme kompostiin. Laitoimme sitten rensselit kasaan ja olimme valmiit lähtemään puoli yhdentoista aikaan. Yhteiskuvan jälkeen Eero lähti taivaltamaan rauhallista tahtia takaisin kohti Raja- Jooseppia, ja me muut otimme suunnan kohti itää.

 Eero aloittaa paluun Raja-Jooseppiin.

Poroaidan vierellä kulkeva mönkijänura oli todella märkä. Urat olivat täysin veden vallassa ja jouduimme hyppelemään taas Mikki Hiirinä. Olimme katsoneet kartasta, että kahlaamo, josta pääsisimme Ylilompolon ja Ylemmän Kiertämäjärven välisen joen yli, oli reilun kilometrin päässä. Tarvoimme polkua vajaat puolitoista kilometriä ja käännyimme sitten etelään. Tulimme suolle, jonka ylittäminen oli melko raskasta ja hikistä hommaa. Saavuimme lopulta joelle ja huomasimme tulleemme melkein Ylilompolon rannalle. Seurasimme jokea takaisin kohti Kiertämäjärveä etsien samalla ylityspaikkaa. Kulku oli hidasta ja märkää, mutta onneksi kiusanamme ei ollut minkäänlaisia ötököitä. Löysimme lopulta paikan, joka vaikutti olevan sopiva kahlaamiseen. Virta oli yllättävän voimakas ja vesi oli todella kylmää ja erittäin korkealla. Roope lähti ensimmäisenä ylitykseen kello 11.20. Vesi nousi lähes nivusiin asti, ja oli hilkulla etteivät kalsarit kastuneet. En halunnut ottaa riskiä märistä alushousuista, joten riisuin ne pois ja kahlasin ns. kommandona. Tämä luonnollisesti herätti muissa hupia, ja sainkin kuulla tästä vielä useamman kerran reissun aikana.


Metsä jatkui joen toisella erittäin märkänä ja hetteikköisenä aina Livikönselän alarinteille saakka. Lähdimme nousemaan kohti huippua korkeiden mäntyjen hallitsemmassa metsässä. Noin tunnin nousun jälkeen metsä muuttui vaivaiskoivuvarvikoksi, missä pidimme lyhyen patukka- ja vesitauon. Heitimme rinkat selästä ja köllötimme hetken pehmeässä varvikossa katsellen puiden takana aukeavaa Kiertämäpäätä.


Jatkoimme matkaa kiipeämällä nousujohteista uraa kohti Peuranampumapään huippua. Nousu oli yllättävän rankkaa ja nälkäkin alkoi jo kaihertaa. Paikallinen sadekuuro kasteli pohjoispuolellamme olevaa maastoa ja Roope sai hienon kuvan sateenkaaresta, jonka toinen pää näytti olevan jossain Kiertämäjärven autiotuvan tienoilla.


Peuranampumapään huippu oli aika laakea ja siellä oli useita lammikoita. Katselimme huipulla joka suuntaan aukeavia hienoja maisemia. Pohjoisessa näkyi tämän aamuinen lähtöpaikkamme, sekä edellisenä päivänä Ylemmän Kiertämäjärven autiotuvalle kulkemamme reitti. Mietimme myös, mikä mahtaa olla Eeron tilanne, sillä olimme hänestä hieman huolissamme.

Otimme huipulla muutamia kuvia, minkä jälkeen lähdimme laskeutumaan Peuranampumapään ja Hirvaspään välissä olevaan kuruun, missä söisimme lounaan.  Törmäsimme matkalla melko hyvään kantarellipaikkaan, mistä pojat poimivat mukaansa sieniä.


Olimme pian avotunturissa ja tuuli yltyi siellä selvästi. Lounaspaikkamme oli kuitenkin mukavasti tuulensuojassa. Kuulimme lounaan aikana puhetta kurun länsipäästä. Joku porukka kulki ilmeisesti sen ohi, mutta emme saaneet selville mihin suuntaan he olivat menossa, tai keitä olivat. Se oli kuin kahden yössä ja sumussa kulkevan pimeän laivan kohtaaminen; ääniä kuului, mutta ketään tai mitään ei näkynyt.


Lähdimme lounaan jälkeen kohti Kuikkapäätä. Kiersimme edessä olevan Hirvaspään sen pohjoispuolelta. Olimme nousemassa Kuikkapäälle, kun huomasimme, että kahvit olivat jääneet juomatta ja lihatkin olisi pitänyt laittaa likoamaan. Pysähdyimme siksi kahvitauolle Hirvaspään ja Kuikkapään välissä olevan, lähteestä alkunsa saavan puron varteen. Sää  jatkui lämpimänä ja pilvipoutaisena. Tuuli oli melko voimasta ja asetimme rinkoista keittimelle varmuuden vuoksi tuulensuojan.


Nautimme kahvit, jonka jälkeen panimme päivällislihat turpoamaan lämpimään veteen. Olimme laittaneet lihat likoamaan aiemmin aina kylmään veteen, jolloin ne jäivät helposti hieman koviksi. Toivoimme, että lämpimällä vedellä saavutettaisiin parempi tulos.

Lähdimme kapuamaan tauon jälkeen kohti Kuikkapään huippua. Nousu oli vaativaa jopa teräskuntoiselle Danille, joka totesi jalkojensa alkavan olla jo hapoilla. Olimme olleet tähän saakka “kännykkäkatveessa”, mutta jossain vaiheessa tunturin ylärinteillä puhelimet löysivät kentän ja saimme Eerolta tekstiviestin. Hän ilmoitti siinä päässeensä turvallisesti pois kairasta ja olevansa nyt Saariselällä. Huokaisimme helpotuksesta kun tiesimme, että kaveri on turvassa. Totesimme myös, että hänen päätöksensä kääntyä takaisin oli täysin oikea ratkaisu, sillä sen verran raskas oli tämän päivän patikointi ollut myös meille. Eerolla ei ollut hätää ja saimme siitä virtaa valloittaa Kuikkapää.


“Huipulla tuulee” sanotaan ja se oli totta täälläkin.  Paikalla näytti olleen joskus rakennelma, josta oli jäljellä enää vain hajanainen kasa rankoja ja lautoja. Saavutimme huipun kello 18.40 ja otimme sen vuoksi siellä hömpsyt sekä pakolliset kuvat.


Fiilis oli hyvä, mutta matkaa oli vielä jäljellä. Aurinko alkoi jo painua vääjäämättömästi kohti taivaanrantaa ja navakka tuuli vauhditti kulkuamme kun taivalsimme tunturien välisessä satulassa kohti Rovapäätä. Huipun ja meidän välissä oli melko jyrkkä seinämä ja katsoimme parhaaksi nousta huipulle tunturin eteläisen rinteen puolelta. Olimme siellä juuri silloin kun laskevan auringon säteet kultasivat maiseman lisäksi myös meidät.

 Petri kulkee kohti Rovapään huippua ilta-auringossa.

Tutkimme kartasta mikä olisi paras laskeutumisreitti ja otimme sen jälkeen suunnan kaakossa olevalle Anterinmukan autiotuvalle. Otimme matkalla vielä muutamia kuvia ennen avotunturin vaihtumista metsäksi. Saavuimme pian Kaarreojan rannalle ja lähdimme seuraamaan sitä itään, kohti paikkaa missä polku ylittäisi kartan mukaan ojan. Huomasimme jonkin ajan kuluttua ison, ojan yli kaatuneen kelon ja ja päätimme ylittää ojan sitä pitkin. Homma oli helppo nakki, ja ojan toisella puolella näkyikin tuvalle vievä polku. Saavuimme tuvalle siinä kello 21 aikoihin.


Tervehdimme tuvan lähettyvillä olevaa nuorta naista ja kysyimme onko tuvassa paljonkin porukkaa. Hän kertoi, että hänen lisäkseen siellä oli kaksi naista ja kaksi miestä. Totesimme, että tupa tulee olemaan lähes täysi, jos mekin ahtaudumme sinne, ja päätimme yöpyä sen vuoksi teltassa. Tume ja Roope lähtivät pystyttämään telttoja, ja Dani sekä Petri jäivät laittamaan päivällistä. Ruokana meillä oli nyhtöpossua ja pitaleipiä. Possua oli todella paljon, sillä ruoat oli alun perin mitoitettu neljän reissaajan sijaan kuudelle.


Päivällinen oli todella herkullista (vaikka joidenkin mielestä ehkä turhankin tulista). Syy siihen johtui varmasti onnistuneesta lihan kuivatuksesta ja turvotuksesta. Voimme suositella nyhtöpossua jauhelihan sijaan vaellukselle ihan varauksetta. Juttelimme ruokailun ohessa tuvassa yöpyvien vaeltajien kanssa niitä näitä. Paikalla oli myös aiemmin tapaamamme, yksinään vaeltava reipas nuori nainen, yhden miehen ja kahden naisen seurue sekä yksinäinen mies. Tämä viimeksi mainittu vaikutti hiukan erikoiselta tapaukselta. Puheista päätellen hän tuntui tietävän alueesta kaiken ja olevan myös erittäin kokenut vaeltaja, minkä hän teki kaikille erittäin selväksi. Tapasimme miehen myöhemmin uudelleen, jolloin tutustuimme häneen hiukan paremmin.

Menimme ruoan jälkeen saunaan. Muut paikalla olleet olivat  siellä jo ennen meitä, joten meillä ei ollut mitään kiirettä ja saunoimmekin siksi kaikessa rauhassa. Emme uskaltautuneet kuitenkaan uimaan, sillä ulkona oli pilkkopimeää. Vesi oli kaiken lisäksi erittäin kylmää ja virta vuolas. Illalliseksi nauttimamme tulinen nyhtöpossu kirveli saunoessa huuliamme ja kaipailimmekin lauteilla kylmää olutta. No sitä ei ollut nyt tarjolla ja vetäydyimme saunan jälkeen ansaitulle levolle.

Dani ja Tume vilvoittelevat Anterimukan saunan kuistilla tähtikirkkaan taivaan alla.

Sunnuntai 28.8.2016: Eeron paluu sunnuntaina takaisin Raja-Jooseppiin, josta taksilla Saariselälle ja sieltä kotiin Vantaalle

Aamu valkeni poutaisena mutta pilvisenä. Kävin pesemässä hampaani ja katselin samalla kaihoisasti muutaman kilometrin päässä näkyvää Peuranampumapään avotunturia tietäen, että se sekä kaikki muut sen, Vongoivan räystään ja Sokostin väliset maisemat ja tunturit jäisivät minulta nyt käymättä ja näkemättä. Onneksi saisin nauttia niistä muiden retkiremmiläisten ottamien kuvien ja retkikertomuksen välityksellä kuten tekin hyvät lukijat.

Kokit valmistivat perinteisen ensimmäisen reissupäivän aamiaisen eli pekonia ja munia. Söin sen hyvällä ruokahalulla, minkä jälkeen kerroin muille että keskeytän reissuni ja palaan takaisin Saariselälle. Pojat kyselivät olenko ihan varma asiasta ja jaksaisinko todella palata yksin takaisin. Totesin, ettei minulla olisi paluumatkalla mitään hätää. Sade oli tauonnut jo edellisenä iltana ja sää oli nyt poutainen. Asettaisin matkavauhdin kunnon mukaan. Sitä paitsi nyt oli vasta aamupäivä ja valoisaa aikaa riittäisi vielä tuntikaupalla. Patukoitakin oli jäljellä toistakymmentä kappaletta ja Kiertämäojasta ja -joesta riittäisi juomavettä. Ottaisin mukaan lounaaksi vielä mysliä sekä näkkäreitä ja metukkaa.

Pakkasin sitten rinkkani ja moikkasin muita toivottaen antoisaa matkaa ja lähdin taivaltamaan takaisin kohti Raja-Jooseppia. Alkumatka meni muuten mukavasti, mutta oikeaa nivustani alkoi taas aristaa. Kiertämäoja kohisi vasemmalla puolellani välillä äänekkäänä ja välillä taas hiljaisempana. Muutaman pikkulinnun hiljaista visertelyä ja satunnaista korpin raakaisua lukuun ottamatta ympäröivä metsä oli hiljainen ja autio.

Söin lounaan tulipaikalla, josta on matkaa Alemmalle Kiertämäjärven eteläpäähän n. kilometrin verran. Jatkon lounaan jälkeen matkaa ja ohitin jonkin ajan kuluttua Alemmalla Kiertämäjärvellä olevan laavun. Järven pohjoispuolella oleva 143 m merenpinnan yläpuolella olevan pienen lammen laskuojan ylitys oli hieman haastavaa, mutta selvitin sen suhteellisen ketterästi.

Ohitin etelästä katsoen viimeisen Kiertämäjoen tulipaikan, jonka jälkeen polku kulki joesta hieman oikealle. Itse asiassa maastossa oli sillä kohtaa aika monta polkua ja lähdin seuraamaan niistä yhtä, joka osoittautui valitettavasti ns. poronpoluksi eli se loppui yhtä äkkiä kuin oli alkanut. Pysähdyin miettimään tilannettani. Olin leikannut itselleni paluumatkaa varten 1:50 000 kartasta matkamme alkuosan ja jätin loppuosan Roopen porukalle, sillä he tarvitsivat sitä mutta minä en. Huomasin kartasta kulkeneeni liikaa oikealle eli itään. Asia varmistui vielä kun tarkistin pohjoissuunnan kompassista. Kiertämäjoki kuohui n. 500 metrin päässä vasemmalla, mutta sitä ei näkynyt kallioiden ja metsän takaa. Rajavyöhykkeen vieressä kulkeva mönkijänura oli n. 1,5 km:n päässä oikealla. Se kaartui kyllä kartan mukaan jossain vaiheessa vasemmalle. Minun ei kannattanut lähteä enää takaisin Kiertämäjoelle, sillä kulku tähän, tämän hetkiseen paikkaani oli ollut sammaleen ja pajupuskien peittämää hankalakulkuista kivikkoa. Idässä olevalle mönkijänurallekin oli turhan pitkä matka. Nopein tapa edetä oli kulkea pohjoiseen, sillä tulisin jossain vaiheessa väkisin Lutto-joen sillalle. Sinne olisi kartan mukaankin lyhin matka.

Siispä kompassisuunta pohjoiseen ja menoksi. Ohitin kaksi pientä nimetöntä 150,9 m ja 151,6 m merenpintaa ylempänä olevaa lampea niiden vasemmalta puolelta. Sitten oli edessä parikymmentä metriä nousua ja laskua kunnes saapuisin lampien pohjoispuolella olevalta kalliolta alas laaksoon. Välillä olin hieman epäileväinen olinpaikkani suhteen, sillä Lapissa maisema on monesti aika samannäköistä, katsoi mihin suuntaan tahansa. Tupsahdin lopulta mönkijänuralle kohtaan, missä se haarautui hetkeksi kahtia. Siitä oli Luttojoella vielä matkaa n. 700 metriä. Ylitin joen ja tapasin sen toisella puolella kaksi autonsa luona olevaa pariskuntaa. He olivat taivaltaneet viisi päivää pitkin Suomujoen vartta ja keränneet ämpärillisen japanilaisten suurta herkkua, kuusilahokkaa. Kerroin heille Retkiremmin tämän vuoden reissusta sekä omasta kohtalostani siinä.

He tarjosivat minulle kupin kuumaa kahvia ja pienen pullan, mikä virkisti ja nosti mielialaani. Soitin paikalta Pajarin taksiin ja pyysin heitä hakemaan minut Raja-Joosepin tulliasemalta. Sieltä kerrottiin, että taksi tulisi paikalle noin tunnin kuluttua. Luttojoen sillalta oli matkaa Ivalon ja Raja-Joosepin väliselle tielle n. 3,7 km, joten lähdin taivaltamaan siltä seisomalta eteenpäin. Sillan luona tapaamani kahden pariskunnan auto ohitti minut melko pian, mutta pysähtyi tiellä sen saman valtavan vesilammikon eteen, mistä taksimme oli joutunut peruuttamaan eilen. Matkustajat poistuivat autosta kuskin jäädessä siihen. Hän ajoi rohkeasti valtavan kokoiseen lammikkoon. Auton nokka työnsi puskurin tason ylittävää vesivallia edellään ja ajattelin, että kohta konehuone hörppää vettä ja moottori hajoaa. No onneksi näin ei käynyt. Matkustajat nousivat takaisin autoon ja heilautin heille hyvästiksi kättäni.

Saavuin vajaan tunnin kuluttua asvalttielle ja samalla kaarsi Pajarin taksimersu paikalle. Aika hyvä sattuma. Heitin rensselit auton peräkonttiin ja istuin kuskin viereen. Aurinko alkoi paistaa ja matka meni joutuisasti. Olin takaisin Saariselällä Riekonlinnan edessä n. tunnin kuluttua. Hotellissa oli vielä hyvin tilaa, sillä sesongin alkuun oli vielä parisen viikkoa. Vaihdon siviilivaatteet päälleni ja menin saunaan. Siellä oli vain yksi henkilö ja juttelin hänen kanssaan niitä näitä. Kaveri oli ollut paikalla jo pidempään ja hän lähtikin pois muutaman minuutin löylynheiton jälkeen. Nautiskelin itsekin löylyn lämmöstä parikymmentä minuuttia, jonka jälkeen menin peseytymään ja pukeutumaan. Katselin jonkin aikaa televisiota ja lähdin sitten tutkimaan ravintolan ruokalistaa. Siellä oli lisäkseni parisenkymmentä henkilöä. Söin maittavan illallisen ja lähdin sen jälkeen huoneeseeni. Katselin vielä jonkin aikaa televisiota, mutta lämmin sänky, kylmä olut ja väsymys kutsuivat minut kohta unten maille.

29.8. Heräsin siinä seitsemän aikaan ja menin aamiaiselle. Se oli monipuolinen ja sitä oli riittävästi. Menin sen jälkeen maksamaan huoneeni laskun ja pakkasin tavarani autoon. Mietin ajaisinko Ouluun yöksi vai suoraan kotiin Vantaalle. No katsotaan mikä on mieli matkan varrella. Ajoin sitten loppujen lopuksi kotiin saakka. Pysähdyin matkalla pariksi kerraksi kahville ja kerran lounaalle. Noin 1080 kilometrin ajomatkan ja 14,5 tunnin jälkeen kaarsin auton kotipihani pysäköintipaikalle. Reissuni oli ohitse.

Maanantai 29.8.2016: Muiden reissu jatkuu

Heräsimme hyvin nukutun yön jälkeen auringonpaisteiseen aamuun siinä kahdeksan tietämillä.


Valmistimme aamiaisen kaikessa rauhassa grillikatoksella. Söimme Star Wars - ja Frozen - mysliä. Ne eivät olleet kyllä mikään ihmeellinen makunautinto, mutta ne tulivat kätevässä suljettavassa pussissa, ja olihan niillä oma huumoriarvonsa.


Kahvin ja teen jälkeen purkitimme edellisen päivän vaelluksen selostuksen ja aloimme pistää kamoja kasaan. Matka Vongoivaan tulisi olemaan melko lyhyt, joten emme pitäneet kiirettä ja pääsimme lähtemään siinä klo 11 kieppeillä.


Kävelimme reilun puolen kilometrin verran Anterinjoen vartta etelään. Kahlasimme sen yli kohdassa, missä oli pieniä saaria. Vesi oli vilpoista, mutta ei läheskään niin syvää kuin Ylilompolon kahlaamon kohdalla oli ollut. Minäkin pidin tällä kertaa kalsarit jalassa. Ripeän ylityksen jälkeen lähdimme nousemaan metsäistä ja helppokulkuista Pikku Reutupään rinnettä ylöspäin. Pidimme kukkulan huipulla pienen tauon auringon paistaessa lähes pilvettömältä taivaalta. Otimme hetken aikaa aurinkoa ja nautimme maisemista sekä hyvästä fiiliksestä.


Lähdimme laskeutumaan sitten kohti Reututunturin ja Kielitunturin välistä laaksoa pysyen Siliäselän 360 metrin korkeuskäyrällä. Maasto oli melko helppokulkuista vaivaiskoivumetsikköä. Törmäsimme jälleen suureen kantarelliesiintymään ja keräsimme siitä runsaan saaliin.


Jatkoimme matkaa Reututunturin pohjoiseen työntyvää kielekettä kohti, ja katselimme samalla sopivaa lounaspaikkaa. Ylitimme puron sekä edellä mainitun  kielekkeen.


Löysimme siinä klo 13.30 aikoihin erittäin mukavan paikan, mikä sijaitsi Reutu- ja Kielitunturin välissä virtaavan puron rannalla. Aurinko paistoi lämpimästi, eikä meillä ollut kiirettä ja Vongoivakin oli ihan lähellä. Nautiskelimme säästä ja ruoasta ja lähdimme liikkeelle vasta n. klo 15.30.


Sää jatkui suotuisana  vain muutaman poutapilven ajelehtiessa korkealla taivaalla. Reututunturin ylitys oli helppoa, sillä maasto oli tasaista eikä rakasta ollut tietoakaan. Laskeuduimme pian Vongoivan kammille johtavalle polulle.


Se kulki välillä tiheässä pensaikossa, mikä teki kulkemisen melko ikäväksi. Aloin jo ihmetellä missä kammi oikein oli, sillä kartan mukaan sen olisi pitänyt jo näkyä. No tupsahdimme pensaikosta sitten suoraan kammin pihaan. Paikka oli naamioitunut maastoon todella hyvin. Kammi oli erittäin siisti ja kaikin puolin miellyttävä. Paikalla oli huomioitu myös telttailijat, sillä nuotiopaikan viereisellä alueella oli runsaasti tilaa teltoille.


Kello oli 16.30  ja pohdimme mitä tekisimme. Roope halusi käydä Vongoivan räystäällä, joka oli kuuleman mukaan oikein hieno paikka. Jos meillä olisi ollut enemmän aikaa, niin sinne lähteminen olisi ollut ihan itsestään selvä juttu. Laskimme kuitenkin, että edestakainen matka sinne ja takaisin olisi yli kymmenen kilometriä. Tämä tarkoitti, että olisimme takaisin kammilla vasta joskus klo 21 jälkeen. Vanhat ja mukavuudenhaluiset Tume ja Petri päättivät siksi ottaa rennosti kun siihen oli nyt hyvä tilaisuus, mutta Roope sai houkuteltua lyhyen keskustelun jälkeen nuoremman ja innokkaan Danin mukaansa. Seurasimme katseellamme kun pojat hävisivät pensaikkoon kohti tuntematonta.

Roope kertoo:
Päätimme Danin kanssa tehdä pienen kuntokuurin käymällä Vongoivalla sekä Vongoivan räystäällä. Tavoitteenamme oli tehdä tämä edestakainen reissu neljässä tunnissa, sillä emme halunneet myöhästyä "tupaemäntien" tekemältä illalliselta. Pakkasimme minun rinkkaani vettä ja patukoita. Kuljimme Reututunturin eteläosassa olevan metsikön kautta pienelle purolle, joka oli ilmeisesti eräs Vongoivajoen lukuisista alkulähteistä.


Ylitimme sen ja nousimme kohti Vongoivan läntistä sivuhuippua. Ohitimme sen ja jatkoimme matkaa. Kuljimme eteenpäin sivuhuipun itäpuolella olevan kurun kautta. Rakkaa oli runsaasti ja päästäksemme eteenpäin meidän piti ottaa jonkin verran sivuaskeleita. Välillä nousu oli todella tiukkaa ja pidimme siksi pienen tauon eräällä Vongoivan rinteellä olevalla pienellä aurinkoisella kummulla.


Tauon jälkeen emme mutkilleet enää vaan jatkoimme nousua suoraan kohti Vongoivan huippua, minnen  saavuimme noin tunnin ja kolmen vartin taivalluksen jälkeen.


Jatkoimme siitä matkaa ja olimme noin viidentoista minuutin kuluttua Vongoivan räystäällä. Maisemat niin Vongoivan huipulla kuin räystäälläkin olivat todella hienot. Edessä etelässä aukeni metsäinen alue ja Korvatunturikin näkyi kaukaisuudessa. Totesimme maisemien ihailun ohessa, että tämän iltainen kuntoilu todella kannatti ja että nyt otetaan myös reippaasti kuvamateriaalia, jotta muutkin saisivat ihailla maisemia niiden välityksellä. Kuvailimme ja fiilistelimme maisemia vielä hetken ja lähdimme sitten palaamaan takaisin kammille.

Vongoivan räystäs.

Päätimme ettemme palaisi takaisin kuitenkaan samaa reittiä, vaan menisimme ensin Vongoivan räystään ja Vongoivan väliseen satulaan, josta jatkaisimme kammiin seuraten tunturin luoteen suuntaista korkeuskäyrää. Maasto oli avotunturissa melko helppokulkuista ja etenimme hyvää vauhtia kohti kammia, mutta päästyämme tunturin alaosiin teki sen tiheä paju- ja tunturikoivukasvillisuus menostamme hieman hankalaa. Tätä kesti vajaan tunnin, minkä jälkeen pääsimme helppokulkuisempaan metsämaastoon.


Kiristimme myös tahtiamme, sillä alkoi olla jo myöhä, emmekä halunneet kokeilla haastavaa suunnistusta pimenevässä metsässä. Olimme matkanneet Vongoivan räystäälle vain muutaman patukan voimin ja nyt alkoi olla jo kova nälkä ja Petrin sekä Tumen valmistaman illallisen ajatteleminen kiristikin huomaamatta vauhtiamme. Ilta alkoi jo hämärtää, mikä teki suunnistamisesta kohtalaisen hankalan. Saavuimme lopulta pienehkölle purolle, jonka tiesimme yhtyvän kammin edessä olevaan virtaan. Ylitimme puron ja seurasimme sitä kammiin saakka. Olimmekin hetken kuluttua sen pihassa, missä meitä odotti iloinen ja hyvin levännyt kaksikko eli Petri ja Tume.

 Roope ja Dani saapuvat takaisin Vongoivan kammille.

Sillä välin kun urhot lähtivät valloitusretkille, jäivät tupaemännät siiv... laiskottelemaan kammin rauhaan. Torkuimme siellä hetken aikaa, mutta ulkona paistava aurinko houkutteli meidät palvomaan sitä. Raahasin makuualustan nurmikolle ja paneuduin pitkäkseni. Tuuli oli yltynyt kuitenkin sen verran, että oli pakko laittaa vaatetta päälle sekä suojata kasvot ja kaula buffilla. Aika kului mukavasti siinä köllötellessä. Mietimme, että ruoan laitto olisi hyvä aloittaa siinä klo 20 aikoihin. Teimme kaminaan myös pienet tulet, jotta kammi pysyisi miellyttävän lämpimänä. Tume veisteli meille aikansa kuluksi polttopuun palasesta voiveitsen. Tumella oli jo nälkä ja siksi hän kokkasi itselleen pahimpaan nälkään hiukan kanttarelleja. Laskimme, että pojat palaisivat siinä klo 21.00-21.30 tienoilla ja ryhdyimme illallisen tekoon klo 21.00 aikoihin. Aurinko oli jo painumassa mailleen kun sankarit saapuivat pensaikosta klo 21.25 tienoilla eli juuri sopivasti emäntien tekemälle herkulliselle päivälliselle. Pojat kertoivat innostuneena reissustaan, mutta vähemmän innostuneena kipeistä jaloistaan. Danin kantapäihin oli tullut ilkeät rakot, vaikka hänellä oli niissä Compeedia. Roopen akillesjänteet olivat kipeytyneet mahdollisesti liian kireälle vedetyn kengän nilkan kiristysnarun takia. Emme jaksaneet tehdä jälkiruoaksi enää lettuja, vaan päätimme syödä ne seuraavana aamuna aamiaiseksi. Ruokaa oli ollut riittävästi ja menimme nukkumaan täysillä vatsoilla varauskammin pehmeiden patjojen tuudittaessa meidät nopeasti uneen. 

Tiistai 30.8.2016

Heräsimme kahdeksan maissa aurinkoiseen aamuun. Söimme aamiaiseksi mysliä sekä Tumen paistamia herkullisia lettuja. Aamukahvit nautittiin  kammin pihalla auringon paistaessa kauniisti.


Pakkasimme tämän jälkeen tavaramme rinkkoihin. Panimme myös Danin kantapäiden rakkojen päälle uudet Compeed-teipit. Olimme valmiita taivaltamaan eteenpäin siinä klo 10.30 aikaan.

Aurinko paistoi edelleen miellyttävästi kun lähdimme kipuamaan Sihverinlakopään rinnettä ylöspäin. Nousu sujui nopeasti ja pääsimme tuota pikaa tunturin laelle. Jatkoimme matkaa lännen suuntaan seuraten Siulapään korkeuskäyrää. Polveni alkoi jostain syystä kipeytyä, mutta maaston helppouden takia se ei kuitenkaan haitannut menoani. Jäimme noin tunnin vaelluksen jälkeen tauolle Siulapään pohjoisrinteellä, vastapäätä Kielisvaaran kurua olevaan suojaisaan kivikkoon.


Paikasta oli hieno näköala alhaalla olevaan laaksoon ja sitä ympäröiville tuntureille. Danin kamera reistaili, sillä sen akku ei pysynyt jostain syystä kunnolla paikallaan. Dani laittoi akun reunaan hiukan laastariteippiä, mikä hoiti asian kuntoon.

Nautimme vettä sekä hiukan evästä miettien samalla minne suuntaisimme nyt. Vaihtoehtoina oli jatkaa suoraan länteen, jolloin saapuisimme Hammaskuruun johtavalle polulle, tai sitten oikaisisimme Hammaspään ylitse ja siten ohittaisimme Hammaskurun. Valitsimme jälkimmäisen vaihtoehdon ja lähdimme kohti Hammaspäätä pysytellen Vuomapään pohjoispuolen alarinteillä. Olimme pian Hammaspään alarinteillä ja näimme vähän matkan päässä olevan komean albiinoporon puolisoineen ja vasoineen.


Anterinmukassa tapaamamme vaeltaja oli tietäväisenä valaissut meitä, että UK-puistossa ei olisi poroja, koska ne kaikki oli ajettu laiduntamaan E4-tien toiselle eli läntiselle puolelle. Totesimme naureskellen, että ainakin tässä asiassa mies oli ollut väärässä. Yritimme ottaa poroista kuvia, mutta ne havaitsivat meidät ja lähtivät saman tien pois. Hammaspään nousussa aiemmin polvessani ollut, mutta jossain vaiheessa taka-alalle painunut kipu palasi ja nyt sitä särki joka ainoalla askeleella. Olimme melko nopeasti tunturin huipulla ja etsimme hetken ajan sopivaa laskeutumisreittiä. Alarinne vaikutti olevan melkein läpitunkematonta tunturikoivikkoa. Länteen laskeva puronuoma näytti houkuttelevammalta ja lähdimmekin seuraamaan sitä. Jyrkkä lasku oli myrkkyä kipeytyneelle polvelleni ja nyt kipu äityi lähes sietämättömäksi. Konkkasin sen vuoksi hitaasti muiden perässä. Törmäsimme jälleen runsaaseen kantarelliesiintymään. Pojat jäivät keräämään niitä, mutta minä jatkoin matkaa hitaasti alaspäin. Alarinne oli tiheän puuston peitossa ja kulku oli välillä todella hankalaa. Pysähdyin odottelemaan sienestäjiä kahden purouoman välissä  olevalle pienelle aukealle, jotta emme eksyisi tiheikössä toisistamme.

Pian joukkio saavutti minut ja jatkoimme matkaa. Ylitimme Hammaskurun tuvalle vievän leveän polun ja jatkoimme länteen kohti Kärppäpäiden eteläpuolella olevaa tulipaikkaa, joka oli valittu yöpymispaikaksemme. Tarvoimme kosteikon yli ja saavuimme pian leveälle ja syvälle Hammasjoen yläjuoksulle. Etsimme kuumeisesti ylityspaikkaa, jolloin Tume huomasi virran yli kaatuneen puun. Tämä runko oli paljon ohuempi kuin Kaarreojan yli kaatunut, eikä se ulottunut edes ihan vastarannalle saakkakaan. Roope lähti rohkeana ylittämään virtaa puunrunkoa pitkin päästen lopulta loikkaamaan siitä vastarannalle. Muut tulivat perässä ja ottivat tukea vaellussauvoista työntäen ne virran hiekkaiseen pohjaan. Viimeisenä virran ylittäneellä Tumella oli hieman vaikeuksia, koska hänen sommattomat sauvat upposivat erittäin syvälle hiekkaan. Mies taipui rungon päällä sen vuoksi lähes vaaka-asentoon ja olimme varmoja, että hän loiskahtaa pian virtaan. Onneksi ei käynyt niin, ja näin pääsi vaitelias neljäs miehemmekin virran yli.


Lähdimme tämän jälkeen kipuamaan Pirttikallionvaaran metsäistä etelärinnettä pitkin. Nousu oli auringonpaisteessa erittäin raskasta ja hikistä puuhaa. Polveani särki taas, mutta nousu ei ollut yhtä pahaa kuin laskeutuminen. Sinnittelimme ylös aina Pitkävankankurulle saakka, missä pidimme lounastauon. Paikka oli erittäin mukava ja kaunis.

Lounaspaikan maisema etelään Pitkävankkakurulta.

Jatkoimme lounaan jälkeen länteen pysyen avotunturissa, koska siellä oli helpompi kulkea. Nousimme Pirttikallionvaaran noin 500 metrin käyrälle, jota pitkin kuljimme Pitkävankalle saakka. Laskeuduimme sieltä metsään ja jatkoimme GPS:n ohjaamana länteen. Kulku tiheässä metsässä oli yhtämittaista nousua ja laskua. Kiintopisteet hävisivät ja tuntui ettemme etene lainkaan, sillä edessä näytti olevan jatkuvasti saman näköisiä puita. Kysyin Tumelta kuinka pitkä matka olisi vielä tulipaikalle. Hän vastasi, että 1,2 kilometriä länteen. Jatkoimme eteenpäin noin parikymmentä minuuttia. GPS näytti, että matkaa olisi jäljellä vielä 1,1 kilometriä. Tämä ei tuntunut lainkaan järkevältä ja päättelimme, että olimme menossa väärään suuntaan kohteen ollessa meistä etelään. Käännyimme 90 astetta vasemmalle ja lähdimme laskeutumaan alas. Saavuimme pian polulle, joka johtaa Hammaskurusta Luirojärvelle. Heitimme rensselit selästä ja tarkistimme GPS:n. Se näytti tulipaikan olevan reilun kilometrin verran meistä takaisin itään. Se oli menettänyt tiheässä metsässä ilmeisesti signaalin ja olimme menneet siitä syystä komeasti tulipaikan ohi. Heitin puolileikilläni ilmaan ajatuksen, että jatkaisimme saman tien Luirolle. Se merkitsisi sitä, että Sokosti jäisi luultavasti valloittamatta tällä kertaa. Pysähdyimme miettimään asiaa ja mussuttelimme siinä samalla patukoita. Paikalle alkoi kerääntyä runsaasti viime aikojen lämpimien säiden herättämiä hyttysiä ja mäkäriä. Totesimme, että tulipaikalla näitä pikkupiruja olisi luultavasti saman verran ja ajatus Luirolle menemisestä olikin hyvä asia. Katsoin kartasta, että matkaa olisi 5-7 kilometriä. Dani, joka ei ainoana meistä ole käynyt Sokostilla sanoi, että huiputuksella ei olisi niin väliä, sillä hänen kantapäänsä rakot tekivät kävelystä jo nyt ihan riittävän kivuliasta. Roopen akillesjänteet olivat myös todella kipeät. Nyt tarvittiin lääkettä ja sen vuoksi jalkavaivaiset  nappasivat Voltarenia kitusiinsa. Oma polveni alkoi osoittaa jostain syystä ihmeparantumisen merkkejä, eikä ollut enää kovin kipeä.

Lähdimme liikkeelle kohti Luiroa noin kello 18 aikoihin. Kulku polulla oli helppoa ja vauhti oli kipeistä koivista huolimatta hyvä. Pidimme lyhyen tauon polun korkeimmalla kohdalla, ennen kuin se lähti laskeutumaan kohti Luiroa.


Maasto muistutti meitä Korvatunturin alueen Metsä-Lappia. Polku leveni mönkkärireitiksi ja kulki välillä suolla ja välillä taas mäntymetsikössä. Olimme varmoja, että Luirolla olisi paljon porukkaa ja mietimme kannattaisiko meidän nukkua autiotuvan sijaan mielummin teltassa. Saavuimme Luiron alueelle noin kello 20.20. Huomasimme myös järven rannalla tutun henkilön. Hän oli se nuori Pirre-niminen nainen Anterinmukasta. Tervehdimme toisiamme ja juttelimme hetken. Hän kertoi, että aiemmin tapaamamme konkari Oiva oli myös paikalla. Jatkoimme Hiltonille ja  hämmästykseksemme se oli tyhjä. Riisuimme rensselit selästä ja aloimme asettumaan taloksi.


Autiotuvassa oli erittäin epämiellyttävä pistävä haju, jonka alkuperä ei oikein selvinnyt. Veimme likasangon ulos, mutta se ei juurikaan auttanut. Veikkasimme, että jossain kolossa mätäni jokin pieneläimen raato. Laitoimme kuivaushuoneeseen lämmöt päälle ja ripustimme vaatteemme kuivumaan. Huone lämpeni nopeasti ollen pian suorastaan sauna. Tuvassa ei ollut paistinpannua, joten menin lainaamaan sitä varaustuvan puolelta. Siellä nukkui kaksi miestä jotka heräsivät kun astuin sisään. Pahoittelin häiriötä ja kysyin, saisinko lainata pannua. Miehet mumisivat, että sen kun otat ja jatkoivat unia. Oiva ilmestyi ruoanlaiton aikana tupaan. Juttelimme hänen kanssaan aikamme sienistä (joita oli alueella kuulemma ”pilvin pimein”) ja muusta mukavasta. Hän ilmoitti lähtevänsä pian saunaan ja jättävänsä meille hyvät tulet kiukaalle. Se sopi meille mainiosti, sillä ruoka ei ollut vielä valmista. Raija Hentmanin ohjeen mukaan tehdyn porowokin tuoksu peitti epämiellyttävän hajun pian alleen ja pistimme ruoat vatsaamme hyvällä ruokahalulla. Pakastewokkivihanneksien kuivatus ja valmistus oli onnistunut erittäin hyvin ja voimmekin suositella otettavaksi myös niitä mukaan reissuille. Ruokaa oli taaskin aivan liikaa ja jouduimme heittämään osan pois.

Kävimme ruoan jälkeen saunomassa. Emme menneet tälläkään kertaa uimaan, sillä alkoi olla jo myöhä ja lisäksi oli todella pimeää. Pesimme hampaat ja valmistauduimme jo yöpuulle, kun Roope huikkasi, että tulkaa äkkiä ulos. Pilvet väistyivät taivaalta juuri sopivasti, jolloin näimme revontulien tanssivan suoraan yläpuolellamme. Näky oli upea ja paljon hienompi kuin pari vuotta aiemmin Norjassa näkemämme. Näytös oli kuitenkin ohi muutamassa minuutissa. Roope jäi vielä ulos muiden palatessa sisään. Aivan hetkeä myöhemmin Roopea lähestyi järveltä päin valtava varjo. Suuri pöllö ohitti hänet. Myös Oiva kertoi seuraavana päivänä nähneensä sen. Menimme nukkumaan Hiltonin koville lavereille puolen yön maissa.

Keskiviikko 31.8.2016

Nukuimme hyvin ja heräilimme ennen yhdeksää. Söimme rauhassa aamiaista ja siirryimme tulipaikalle. Puhumme päivän ohjelmasta ja mietimme Sokostin valloittamista. Dani oli ainoa joka ei ollut käynyt siellä, mutta kivuliaat rakot veivät häneltä innon lähteä kipuamaan. Totesimme yhdessä, että lähdemme kohti Tuiskukurua. Mietintämyssyyn jäi mihin jatkaisimme sieltä yöksi ja otimme esiin kartan katsoksemme siitä vaihtoehtoja.  Paikalle pelmahti samalla kaksi rajavartijaa mönkkäreillään. Juttelimme heidän kanssaan jonkin aikaa kertoen heille reissustamme ja kysellen heidän työstään. Kaverit kiertelivät kotvan aikaa alueella mönkkäreillään ja jatkoivat sitten matkaansa eteenpäin. Otimme Roopen ja Danin kanssa pitkävaikutteista kipulääkettä jalkavaivoihimme ja nostimme tämän jälkeen rensselit niskaan ja lähdimme matkaan. Kahlasimme Luiro-joen yli puoli yhden aikoihin.


Polku Tuiskukurulle oli hyvässä kunnossa, eikä säässäkään ollut valittamista. Jalkojemme kunto ei ollut kovin kaksinen ja kuljimme sen vuoksi melko verkkaista tahtia eteenpäin. Ohitimme nostalgisia paikkoja kuten kiven, jonka luona istuvat isoäidit säälittelivät Tumea vuoden 2003 reissullamme, sekä paikan Ampupään juurella jossa söimme mustikoita. Kuvasimme nyt uudelleen sen paikan, jossa minä pistän mustikkaa naamariin. Ne maistuivat hyvältä myös tänä vuonna.

Nostalgiakuva, jossa 2003 mustikanpoiminta on uusittu muistamallamme tavalla :)

Saavuimme Tuiskukuruun siinä kello 15 jälkeen. Paikka oli aivan täynnä ja  tuvalla oli kymmenisen vaeltajaa laittamassa lounasta. Tuiskujoen toisella puolella oli myös iso nuorisojoukko. Ei tullut kysyttyä olivatko he riparilaisia vai partiolaisia. Suurin osa täällä olevista ihmisistä vaikutti olevan matkalla kohti Luirojärveä ja kiitimme onneamme, että emme olleet siellä tänä yönä, kuten oli alun perin ollut tarkoitus. Näimme tuvalla myös Oivan, joka kertoi menevänsä yöksi Suomunruoktuun. Laitoimme lounasta nuotiolla ja mietimme mihin jatkaa tästä. Päädyimme lopulta Suomunruoktuun, sillä epäilimme Kotakönkään laavulla olevan hyvinkin kosteaa.

 Iso nuorisoryhmä Tuiskukurulla.

Lähdimme matkaan varttia yli 16 samalla kun viimeiset nuorisojoukon jäsenet lähtivät kohti Luirojärveä. Pikkutunturilta Vintilänojalle laskeutumisen jälkeen polun yli risteilevät suurikokoiset juurakot ja kivet tekivät etenemisen erittäin hitaaksi. Polku oli paikoin myös märkä ja mutainen. Roopen ja Danin vatsat alkoivat reistailla ja pojat joutuivat käymään pusikossa melko usein. Mietimme mistä se mahtoi johtua, sillä kaikki me olimme syöneet samaa ruokaa ja juoneet samoista paikoista otettua vettä. Olimme vielä desinfioineet veden UV-valolla toimivalla laitteella, Steripenillä. Tumella ja minulla ei moisia ollut onneksi moisia oireita.

Saavuimme lopulta Salonlammilla sijaitsevalle Salonojan laavulle, jonka nuotiopaikalla istuskeli nuoripari. Kysyimme olisiko siinä tilaa ja myöntävän vastauksen jälkeen aloimme valmistella teetä. Dani painoi saman tien puuceehen. Juttelimme teen valmistuksen aikana pariskunnan kanssa ja saimme selville, että nainen oli innokas lapinkävijä, vaikka hän ei ollut käynytkään täällä pitkään aikaan. Mies oli vaisumpi ja kävi ilmi, että hän oli vaeltamassa tyttöystävänsä “pakottamana” ensimmäistä kertaa elämässään. Vitsailimme, että kyseessä oli siis jonkinlainen poikaystävätesti eli jos pärjää vaelluksella niin kelpuutetaan. Mies hymyili ja sanoi asian tuntuvan juuri siltä. Kaveri ei vaikuttanut saaneen ainakaan vielä Lapin kärpäsen puremaa. Saimme kerrankin olla niitä kokeneita setiä, jotka jakavat tietoa nuoremmille, ja kerroimme heille omista kokemuksistamme sekä asioista, joita olimme oppineet. Selvisi, että mies oli sairastunut jo toisena vaelluspäivänä ja he olivat päättäneet jäädä sen vuoksi yöksi tähän, eivätkä jatkaisi Tuiskulle.


Teimme haudutettua teetä AeroPresseillä ja koska meillä ei ollut asiasta mitään kokemusta, täytimme ne samalla määrällä teetä kuin olisimme käyttäneet kahvia. Tämä oli karmea virhe, sillä teestä tuli niin vahvaa, että sillä olisi voinut tervannut veneen. Laimensimme teetä vedellä ja lisäsimme sokeria, mutta ei se paljoa auttanut.

Toivotimme pariskunnalle hyvää reissua ja jatkoimme matkaamme. Etenimme eleettömästi pitkin polkua, sillä tiesimme entuudestaan ettei tällä osuudella ollut juurikaan mitään erityisen mielenkiintoista nähtävää. Aitalammen lähellä olevalla nuotiopaikalla Danin piti jälleen käydä pusikossa muiden pitäessä paikalla patukkatauon.


Lähestyimme lopulta Suomunruoktua. Ajattelimme käydä vilkaisemassa sitä ennen vanhaa museotupaa, mutta se oli virran toisella puolella, emmekä jaksaneet lähteä kahlaamaan, joten tupa jäi näkemättä tällä kertaa. Saavuimme Suomunruoktuun vähän ennen kello 21. Olimme saaneet rinkat juuri selästä ja katselleet hieman paikkoja kun Oiva saapui paikalle. Asetuimme taloksi ja Dani painui jälleen vessaan. Hänen vatsansa oli täysin sekaisin. Oiva valmisti itselleen ensin illallista ja me laitoimme tavaroitamme sillä välin ojennukseen. Oiva kertoi meille olleensa Lapissa useana vuotena etsimässä kultaa sekä muita malmeja. Hän oli ollut mukana monessa GTK:n projekteissa ja kertoi löytäneensä myös emäsuonen Kakslauttasessa. Se nimettiin Oivan juoneksi. Epäilimme mielissämme hänen kertomuksiaan, sillä sen verran kaverissa oli supliikkimiehen vikaa. Meille selvisi myöhemmin, että mies oli puhunut asiaa. GTKn sivulta löytyy asiasta raportti. Kuuntelimme Oivan tarinaa ja söimme samalla myös itsekin. Minä ja Tume kävimme tiskaamassa ruoan jälkeen astiat. Roope ja Dani olivat hieman heikossa hapessa kipeiden jalkojensa ja ehkäpä vielä enemmän sekaisen vatsansa vuoksi. Oiva pisti melkoiset tulet kamiinaan ja tupa lämpeni turhankin lämpimäksi. Jatkoimme vielä jutustelua Oivan kanssa, kunnes painuimme puolen yön maissa pehkuihin. Roope ei jaksanut nyt edes riisuutua ja avata makuupussiaan, vaan meni nukkumaan vaatteet päällään makuupussin toimiessa patjana. Tämä oli samalla varokeino jos yöllä tulisi kiire vessaan. Unen saanti oli tällä kertaa vaikeaa eikä vähiten siksi, että kaikki kuorsasivat reilusti. Kovimmin sahasi kuitenkin yläpetillä nukkuva Oiva. Tulihan se uni sitten lopulta kaikille.

Torstai 1.9.2016

Aamu valkeni yhdeksän aikoihin harmaana ja sateisena. Ennuste lupasi sateen jatkuvan koko päivän. Onneksi Danin ja Roopen mahatauti oli mennyt ohitse. Söimme Frozen - ja Star Wars -mysliaamiaiset ja pääsimme jatkamaan matkaa aamukymmenen jälkeen.

Sade vihmoi kun Remmi ja Oiva olivat valmiit jatkamaan matkaa Suomunruoktulta.

Päätimme mennä vanhaa tuttua reittiä Kiilopäälle. Kahlasimme Suomujoen yli puoleen sääreen ulottuvassa vedessä. Jatkoimme talsimista pitkin tylsää polkua masentavassa säässä ja koivet kipeinä. Juttu ei oikein lentänyt, sillä kaikilla oli mielessä vain poistuminen kairasta sekä Saariselällä vuokratun mökin pehmoiset vuoteet, sauna ja olut.


Lompsimme joen länsirantaa kulkevaa polkua pitkin parin tunnin ajan pohjoiseen, kunnes saavuimme laavulle, jossa istuskeli yksinäinen vanhempi rouvashenkilö. Istahdimme tulille lepäämään ja juttelimme rouvan kanssa. Hän oli päättänyt istuskella laavulla kaikessa rauhassa odottaen  sään paranemista ilman kiirettä mihinkään ja antaen ajan vain kulua. Totesimme itseksemme, että rouvan asenteesta voisi ottaa oppia. Emme muistaneet edelliseltä kerralta, että tässä paikassa olisi ollut ollut laavua ja kysyimme milloin se oli valmistunut. Rouva vastasi, että on tämä muutaman vuoden tässä jo ollut.


Söimme paikalla vielä muutamat patukat ja lähdimme seuraamaan sen jälkeen virran yli vievää polkua. Polku johtikin suolle ja loppui siellä kuin seinään. Olimme näköjään pahasti eksyksissä. Tutkimme karttaa ja totesimme, että olemme menneet jotenkin ohi risteyksestä, missä olisi pitänyt kääntyä länteen. Olimme huomaamattamme lähteneet laavulta itään ja näin  ylittäneet Suomujoen toiseen kertaan palaten Suomujoen itäpuolelle.


Tutkimme karttaa ja päätimme jatkaa suoraan pohjoiseen kohti Tappeluvankaa ja Rautupäätä. Ajatuksenamme oli pyrkiä Rautulammelta lähtevälle itä-länsi suunnassa kulkevalle moottorikelkkauralle jota pitkin pääsisimme Kiilopäälle. Puuskainen sade ei näyttänyt laantumisen merkkejä. Tarvoimme suossa ja märässä metsässä, kunnes pääsimme Tappeluvankalle, josta aloitimme nousun kohti Rautupäätä. Saavuimme moottorikelkkauralle ja suuntasimme sitä pitkin länteen. Sade jatkui navakassa tuulessa. Polku laskeutui alaspäin ja pian ylitimme Suomujoen kolmannen kerran. Nousimme ylös jyrkkää rinnettä ja pidimme kivikon suojassa juomatauon. Sää osoitti muuttumisen merkkejä. Tätä todisti se, että ennen poroerottelupaikka voimakas tuuli alkoi hajoitta pilvilauttoja aurinko alkoi pilkistellä niiden välistä.


Pysähdyimme poroerottelupaikan kohdalla miettien söisimmekö jo lounaan. Kiilopäälle oli tästä kuitenkin enää niin lyhyt matka, että skippasimme lounaan. Päätimme vetään vaan patukkaa lisää naamaan ja painua perille. Söimme patukat ja otimme palanpainikkeeksi loput matkajuomista. Saavuimme Kiilopäälle noin varttia vaille kolme.

 Remmi perillä Kiilopäällä.

Vaellusreitti.

Kaikilla oli kova nälkä ja päätimme syödä Kiilopään ravintolassa. Päädyimme ottamaan jälleen samaa, tällä kertaa hampurilaista, joka maistui mainiolta. Soitimme ruoan jälkeen Pajarin taksiin ja tilasimme kuljetuksen Saariselälle. Kuvasimme taksia odotellessamme kahden edellisen päivän reissun tapahtumat videolle.

Olimme tulleet kairasta tapamme mukaan yhtä päivää suunniteltua aiemmin. Hulppea mökki oli kuitenkin varattu vasta huomiseksi, mutta olimme toiveikkaita siitä, että voisimme muuttaa yöpymisen siinä jo täksi päiväksi. Saavuttuamme Riekonlinnaan meille selvisi, että ei se käykään ihan noin vain, sillä he vain säilyttivät mökin avaimia, eivätkä vastanneet lainkaan vuokraamisesta. Junaliput paluumatkalle ja mökki oli jo maksettu aika päivää sitten, emmekä halunneet heittää rahojamme hukkaan. Otimme hotellista neljän hengen huoneiston ja veimme tavaramme sinne. Huoneistossa oli kaksi makuuhuonetta, keittiö ja pieni sauna. Päätimme lähteä ostoksille ennen saunomista. Otimme perinteiset skumpat onnistuneen reissun päätteeksi, ja soitimme Eerolle, joka oli päässyt onnellisesti kotiin. Saunan jälkeen chillailimme kunnes lähdimme snägärin kautta Panimoravintolaan, tarkoituksenamme nauttia paikan omista tuotteista. Pettymyksemme oli suuri kun selvisi, että he eivät panneet enää itse olutta. Tilaamamme Stallhagenin panimon tuotteet olivat onneksi laadukkaita ja alun pettymys haihtui pian.

Perjantai 2.9.2016

Söimme maittavan hotelliaamiaisen ja laiskottelimme huoneistossa kunnes tuli aika luovuttaa se. Haimme vastaanotosta avaimet aiemmin tilaamaamme ja maksamaamme mökkiin ja lähdimme katsastamaan sen. Mökki oli upea ja ehkä paras tähänastisista. Jokaiselle oli oma makuuhuoneensa ja fasiliteetit olivat muutenkin aivan omaa luokkaansa. Saunaan olisi mahtunut varmasti viisitoista henkeä. Ihastelimme paikkoja aikamme ja lähdimme ostamaan ruokatarvikkeita Kuukkelista.

Lähetimme Danin ja Tumen palauttamaan varaustuvan avaimen ja kävimme sillä välin ostamassa Danille syntymäpäivän kunniaksi pullon kuohuviiniä. Ostimme Roopen kanssa tarvittavat ruokatavarat ja liityimme veljesten seuraan Partioaitassa. Mökillä sitten saunottiin ja otettiin Danin syntymäpäivän kunniaksi kuoharit. Lähdimme illalla syömään kävellen sateessa Petronella-nimiseen ravintolaan. Paikalla ei ollut montaa asiakasta, joten palvelu oli nopeaa sekä ystävällistä. Ruoka oli todella hyvää ja voin itse suositella ainakin rautua.

Lauantai 3.9.2016

Oli taas aika jättää Saariselkä ja UK-puisto taakse. Ajoimme kohti etelää, ja koska meillä oli  aikaa, päätimme käydä Tankavaaran Kultakylässä. Paikat olivat pääasiassa jo kiinni, mutta kävimme katsomassa Kultakylää ja kullanhuuhtomiskilpailujen näyttämöä. Paikka oli nyt sesongin ulkopuolella melko ankean oloinen.

Ajoimme huviksemme Luosto- ja Pyhätunturin kautta kulkevaa tietä ja poikkesimme Pyhän rinneravintolaan pitsalle. Paikka oli yllätykseksemme aivan täynnä! Tilasimme pitsat ja jouduimme odottamaan niitä melko tovin. Ne osoittautuivat valitettavasti kyllä aika tusinatavaraksi. Sodankylässä  olevassa Karwanin pitseriassa oli ollut paljon paremmat mätöt. Tume soitti appivanhemmilleen kysyen voisimme poiketa heillä kahvilla. He olivat kesämökillään, joten suuntasimme sinne. Saimmekin oikein lämpimän vastaanoton ja aika kului jutustellessamme ihan huomaamatta.

Jouduimme lähtemään sieltä hieman kiireellä, sillä junan lähtöön ei ollut liikaa aikaa. Laitoimme Superbin navigaattorin päälle, jotta selviäisi kuinka kiire meillä oikein olisi. Navigaattori meni sekaisin ja näytti, että matkaa on 1400 kilometriä ja siihen menee 12 tuntia! Se kuvitteli olevansa jossain päin Saksaa, lieneekö palannut synnyinpaikkaansa? Noin kahdenkymmenen minuutin ja muutaman buuttaamisen jälkeen, navikin tajusi olevansa Suomessa. Katsoimme, että tasaista nopeutta pitämällä pääsemme perille ajoissa. Tämä ei ollut niin helppoa, sillä tie oli pitkältä matkalta tietöiden pätkimää. Asfaltista oli leikattu pois koko tien levyinen ja muutaman metrin pituinen pätkä aina parin kilometrin välein. Joka kohdassa piti hidastaa, sillä kuopan reunat oli jätetty erittäin teräviksi. Pääsimme lopulta eroon tietyöalueesta ja matka jatkui. Sitten syttyi rengaspaineen varoitusvalo. Pysähdyimme tien laitaan mutta emme havainneet renkaissa mitään. Jouduimme ajamaan lievää ylinopeutta koko matkan, mutta pääsimme lopulta Rovaniemen asemalle hiukan ennen kuin lastaus alkoi. Nousimme autosta tutkimaan oliko renkaissa jotain vikaa, ja huomasimme että vasen eturengas tyhjeni rivakasti. Ilmeisesti renkaan viilentyessä, siihen tullut halkeama oli päässyt aukenemaan, ja rengas oli pian tyhjä. Kaivoimme tavaratilasta paikkaussarjaan kuuluvan kompressorin, ja täytimme renkaan juuri ennen kuin ajoimme auton junaan.

Junamatka kotiin oli jälleen haikea, mutta kaikki olivat tyytyväisiä reissuun. Juna saapui Pasilaan hyvissä ajoin, mutta radalla oli sattunut aiemmin onnettomuus, joten kesti noin tunnin että autovaunut saatiin irti ja juna pääsi asemalle. Hyvästelimme Tumen asemalla ja lähdimme hakemaan autoa. Täytimme auton renkaan ja ajoimme sen ulos. Parkkipaikalla pähkäilimme hiukan kuinka paikkausainetta käytetään. Saimme renkaan paikattua ja pääsimme lopulta kaikki onnellisesti kotiin.


Teksti ja kuvat:
Petri, Eero, Roope, Dani ja Tume

Ei kommentteja: