perjantai 10. syyskuuta 2004

Kuusamon Kitkajoki elo-syyskuussa 2004


Tume vedenhakumatkalla vesisateessa

Olimme suunnitelleet viimekesäisen Saariselän vaelluksen jälkeen Haltin huiputtamista elo-syyskuussa 2004. Vakiovaeltaja- porukkaamme kuuluvasta Petristä tuli kuitenkin kesäkuussa suloisen Teresa-tyttären isä ja Eerosta vaari. Petri ilmoitti, että vauvanhoitohommien vuoksi, vaellus jää häneltä tällä kertaa väliin, mikä todettiin myös porukan muiden jäsenien kesken oikeaksi ratkaisuksi. Teresasta tehdään sitten myöhemmin oikea tunturisudetar.

Olimme silloin tällöin jutelleet Roopen ja hänen isänsä Erikin kanssa kunnon kalastusretkestä jonnekin päin Suomea. Koska emme halunneet huiputtaa Haltia ilman Petriä, koimme että nyt olisi sopiva tilaisuus kalareissumme toteuttamiseen. Pähkäilimme mahdollisia paikkoja Käsivarren Lätäsenon, Kainuun Hossan ja Kuusamon Kitkajoen alueilta. Käsivarsi putosi lopulta erinäisistä syistä pois ja jäljelle jäi Kitka ja Hossa.

Tiistaina 6.7.2004

Erik, Roope ja Tume tulivat töiden jälkeen meille, tarkoituksenamme oli päättää menemmekö Kitkalle vai Hossaan. Netistä, lehdistä ja kirjoista (ja ehkä vähän Olvistakin) haimme vahvistusta kummallekin kalapaikalle. Lopuksi päädyimme Kitkajokeen, sillä halusimme viettää mökkimajoituksen sijaan reipasta, raikasta ja liikkuvaa ulkoilma-/retkielämää.

Terveellisen ja miehekkään grillimakkara/ perunasalaatti/ olutaterian jälkeen menimme vielä saunaan, jossa juttu luisti erilaisten syöttien (perhojen, vaappujen, lusikoiden, lippojen ym.) paremmuudesta Kitkan kalojen narraamiseksi. Saunan jälkeen tutkimme vielä Kitkajoen kalastukseen ja telttailuun liittyviä juttuja retkeilylehdistä ja netistä.

Maanantaina 23.8.2004



Kävimme Roopen kanssa ostamassa retkiruoat ja tulihan sitä taas ostettua, niin kuin kuvasta näkyy. Roope oli hankkinut viimesyksyisen vaelluksen opettamana, itselleen Savotan putkirinkan. Minä olin vielä sen verran saita, että lainasin sellaisen (tosin aika paljon pienemmän, mikä kostautui kun ryhdyin pakkaamaan siihen tavaroita). No, syksyn 2005 Haltin huiputukseen mennessä asia korjataan, eli ostan itselleni oman.

Lauantai 28.8.2004



Erikin vaimo Irja toi miehensä tavaroineen meille, jatkaen matkaansa autolla kotikonnuilleen Sysmään. Pakkasimme Erikin rinkan ja kalastusvälineet Relluun, jossa olivat jo omani sekä Roopen kamat. Auto oli taas yhtä täynnä kuin syksyn 2003 vaelluksen alussa. Starttasin Rellun ja haimme vaiteliaan neljännen miehemme Tumen kyytiin Tikkurilan asemalta. Sain tungettua hänenkin tavaransa autoon ja käväisimme ennen Lahden moottoritielle kurvaamista ostamassa Erikille vielä kunnon makuualustan.

Olimme hyvää vauhtia menossa kohti Kuusamoa, kun Erik huomasi, että hänen vaelluskenkänsä matkasivat Rellun sijaan parasta aikaa kohti Sysmää. Onneksi tämä huomattiin Vantaalla, eikä Kuusamossa. Puhelinsoitto Irjalle ja kengät poimittiin mukaan Heinolan City-Marketista, jossa teimme viimeiset nestemäistä leipää (lue olut) sisältävät ostokset.



Saavuimme alkuillasta Kuopioon, Rauhanlahden leirintäalueelle, josta vuokrasimme tilavan mökin televisiolla. Tämä sen vuoksi, että halusimme katsoa illalla Olympiakisojen keihään finaalin, missä Suomikin oli perinteisesti mukana. Olisimme halunneet käydä vielä alueen savusaunassa, mutta se oli varattu Rauhalahden aluepäällikön käyttöön, joka oli mennyt samana päivänä naimisiin. No kerranhan sitä vaan mennään ensimmäistä kertaa naimisiin, joten paljon onnea meidän kalastus-/vaellusporukalta.



Grillasimme keittokatoksessa terveelliset makkarat, kyytipoikana perunasalaatti ja olut. Jotkut nauttivat ruoan jostain syystä vesikauhasta..hm? Sitten vain korkein odotuksin katsomaan keihään finaalia, joka oli Suomelle PETTYMYS ISOLLA PEELLÄ. Sitä ei jääty kuitenkaan suremaan, sillä kyseisenä viikonloppuna oli alueen leirintäkauden päättäjäiset ja tämän kunniaksi ravintolapuolella soi elävä musiikki ja juomana saksalaisia oluita. Päätimme käydä katsastamassa paikan, mutta törkeän kallis sisäänpääsymaksu karkotti meidät takaisin mökkiin. Bändi soitti tosin pitkälle yli puolen yön niin kovaa että kuulimme kaiken. Turha sitä siis olisi ollut sisäänpääsystä mitään maksaa…mutta se saksalainen olut…se jäi juomatta. No parempi niin, sillä aamulla oli aikainen herätys ja Rellun nokan kääntäminen Kuusamoa kohti.

Sunnuntai 29.8.2004



Heräsimme klo 7.30. Panin radion päälle ja ryhdyin valmistamaan aamiaista; munia, pekonia ynnä muita asiaan kuuluvaa. Aurinko paistoi ja kovasta tuulesta huolimatta, ilma oli mitä mainion. Herkkuaamiaisen jälkeen kävimme vielä saunassa ja sitten vaan baanalle.



Saavuimme Rukalle Polar Starin pihaan n. klo 17.20, missä jaoimme ruoat reppuihimme itse kunkin kannettavaksi. Ne tuntuivat aika kevyiltä. Roopenkin rinkka oli Erikin mukaan puolityhjä, painoa vain n. 30 kg. Jätimme Rellun odottamaan paluutamme Polar Starin parkkipaikalle.



Heitimme rensselimme Kirstin Kleinbussiin (Roopen äidin tutun paikallisen rouvan minibussiin), jonka kyydissä menimme ostamaan Juuman Antin leirintäalueelta kalastusluvat sekä Ylä-, että Ala-Kitkan alueelle. Ala-Kitkan ja Oulankajoen alue on rauhoitettu joka viikko pariksi päiväksi (Syy--> paikalliset säädökset). Rauhoitus loppuu aina tiistaina klo 18.00. Tämän vuoksi lähdimme ajelemaan tällä kertaa Juuman Antin maastoautossa hiekkateitä pitkin Ylä-Kitkalle ja saavuimme perille kääntöpaikalle n. klo 17.18. Suunnitelmana oli kalastaa tiistaihin asti Ylä-Kitkalla, ja siirtyä rauhoituksen päätyttyä Ala-Kitkalle.



Sitten vain rinkat selkään ja vaellus kohti laavuja alkoi…loppuen lähes saman tien. Matkaa ei nimittäin ollut kuin pari sataa metriä. Otimme rinkat selästä, sytytimme tulet nuotioon ja ryhdyimme nokipannukahvin keittoon.




Sade ropisi kotoisasti puusta rakennetun laavun kattoon, mutta jonkin ajan kuluttua kuuro meni ohi ja aurinko pilkisteli pilvien raosta valaisten kauniin sateenkaareen. Otimme vielä pienet plöröt ??? ja lähdimme heittelemään perhojamme ja vieheitämme mahtisaaliin toivossa Kitkan kuohuihin. Pääasiassa saimme kuitenkin vain partahaukia ja ruohotammukoita.



Tumesta tuli tahtomattaan yhdyshenkilömme Kitkajoen vedenhaltijalle, sillä hän uhrasi matkan aikana epäitsekkäästi useita omia vieheitään tälle. Me muut saimme tämän jalomielisen teon vuoksi pitää omamme, vaikka välillä pohjaruoho yrittikin kaapata niitä.

Illan hiipivä hämärä yllätti meidät ja päätimme pitää tauon ja pystyttää teltat. Paikat oli katsottu valmiiksi jo valoisaan aikaan pienen mäennyppylän päältä. Tutun ropinan säestyksellä teltat nousivat nopeasti pystyyn. Oli jo sen verran pimeää, että oli pakko turvautua vara-aurinkoon - Mag-liteen. Sen valossa huomasin ikäväkseni, että vanhan uskollisen palvelijani, Haltin teltan sisäteltan vetoketju oli rikkoontunut korjauskelvottomaksi. No tuuletus ainakin pelasi koko matkan ajan, eivätkä vähät hyttyset haitanneet Erikiä ja minua.




Telttojen seisoessa mäellään, pääsimme me takaisin narraamaan kaloja. Roope alkoi olla huonon syönnin vuoksi jo hieman tuskissaan, mutta yrittänyttä ei laiteta ja lopussa kiitos seisoo. Parin tunnin epätoivoisen viskelyn jälkeen perhovapa taipui kunnolla ja hauki taisteli elämästään. Saalis saatiin haaviin, jolloin huomasimme, ettei se mikään jörrikkä ollut ja päätimme laskea sen takaisin kasvamaan. Kaveri oli ahneuksissaan niellyt perhon kuitenkin niin syvälle sisuksiinsa, että sille oli pakko antaa armonisku. No hauenpojasta tuli loppujen lopuksi aika hyvä nuotiokala.




Illallisen teko venyi taas, kuten edeltävällä vaelluksella UKK-Puistossa 2003, ja ruoka tuli syötyä vasta sunnuntain puolella hieman yli puolen yön. Erik oli (onneksemme) ostanut väärinkäsitysten vuoksi itselleen omat (kalliit) ruokansa ja millaisia herkkuja ne olivatkaan. Nyt niitä tarvittiin, sillä muuten ansioituneet kokkimme Roope ja Tume olivat unohtaneet panna kuivatut jauhelihat turpoamaan. Hyvältähän Blå Bandit maistuivat. Jälkiruoaksi ajatellut lätyt jätettiin suosiolla seuraavaan päivään.

Maanantai 30.8.2004

Nousimme kohtuullisen hyvin nukutun yön jälkeen ylös, söimme aamiaisen ja lähdimme tiskin jälkeen yläjuoksulle päin. Tarkoituksenamme oli palata päivän mittaan takaisin leirille koko ajan kalastellen.



Roope heitteli perhoja ja me muut vieheitämme Kitkan kuohuihin ja suvantoihin. Perhoon tarttuikin aika ajoin pientä harria ja Erik nappasi pikkuriikkisen ahvenen, joka laskettiin takaisin kasvamaan. Me Tumen kanssa kärvistelimme vielä saaliin puutteessa. Positiivista siinä, että edes joku seurueesta sai kokea kalansaannin ilon, oli että se oikeutti nauttia "kaatoryypyn" koko seurueen voimalla.




Näytti siltä, että perholla kalaa tulee, jos on tullakseen. Jalona miehenä Roope tarjosi meille muille tilaisuuden kokeilla tätä harvinaista herkkua. Muutaman harjoitusheiton jälkeen kokeilimme onneamme ja ... saimme kuin saimmekin kukin yhden harjuksen paitsi vaitelias neljäs miehemme Tume. Hän heitteli perhosiimaa kuin Pecos Bill lassoaan, mutta turhaan. Ei ollut Tumen hetki vielä silloin, vaikka hän oli uhrannut jo muutaman vieheen Kitkan hengelle. Ahkeruus ja sitkeys kuitenkin palkittiin. Tume sai viimein harrin, tosin vain n. 7,5 cm mittaisen mutta kuitenkin.




Palasimme kuuden aikoihin illalla laavulle ja laskimme päivän saaliin, joka koostui 10: stä harrista ja yhdestä ahvenesta. Roope sai 7 harria, minä ja Tume saimme molemmat yhdet ja Erik sai ahvenensa lisäksi myös yhden harrin. Kaikki kalat olivat alamittaisia ja laskimme ne takaisin kasvamaan. Totesimme kuitenkin, että olisi niistä kuitenkin tullut tulipaikan halsterilla jonkinsorttinen ateria.




Illalla uni tuli nopeasti, mutta Roope ja Tume eivät menneet vielä nukkumaan kuten me Erikin kanssa yhteensä yli 100-vuotiaat, vaan jäivät ihastelemaan taivaalla näkyviä komeita REVONTULIA.

Tiistaina 31.8.2004

Aamulla syksyn tulo tuntui ilmassa selkeästi. Lämpötila oli yön aikana laskenut vain pariin lämpöasteeseen, mutta kunnon makuupusseissa tarkeni ja uni maistui. Aamiaisen jälkeen lähdimme vielä koittamaan kalaonnea leiripaikkamme alapuolella olevalta kosken niskalta. Ilma oli viilentynyt aika paljon edellisen päivän pikku helteestä ja taivas oli tukevassa pilvessä.



Joen rantaan laskeutui ylhäältä töyräältä kapea, jyrkkä ja kivinen polku. Rantakivikossa koetti muutama, edellisen päivän aikana tapaamme henkilö kalaonneaan. Saalista ei ollut tullut kuulemma koko aikana ja porukan mukana ollut nuori poika tuntui saaneen tarpeekseen koko kala(ttomasta)retkestä vaikka isä yritti kääntää asiat parhain päin, turhaan. No yhtä heikko oli meidänkin saalimme eli ei mitään.

Olimme sopineet Juuman Antin kanssa, että hän noutaa meidät klo 15.00 ja lähdimme purkamaan leirin. Veimme kamat laavulle, jonne oli kerääntynyt muita kalamiehiä ja – naisia. Kalasaalista ei ollut kellään, mutta onneksi oli keksitty makkara, joka tuntui maistuvan. Pari kuukkelia lennähti makupalojen toivossa laavun nurkille ja pitihän ne palkita.



Siinä turinoidessamme saapasteli Juuman Antti paikalle hieman aikataulusta edellä ja kiipesimme pitemmittä puheitta kantamuksinemme rinnettä ylös hänen maasturilleen. Vähän yli puolen tunnin ajomatkan jälkeen Antti jätti meidät Oulankajoen kansallispuiston alueella olevalle kääntöpaikalle, josta lähdimme tarpomaan Karhunkierroksen reittipolkua pitkin kohti Harrisuvantoa.




Kävelimme puisia portaita pitkin alas rantaan ihaillen komeita maisemia. Joki kiemurteli kohisevana jyrkkien ja korkeiden kallioiden reunustamassa kanjonissa. Huomasimme, että olimme tulleet liian alas, sillä näimme kahden ihmisen patikoivan reippaasti eteenpäin ylhäällä rinteen päällä. Siellähän se varsinainen Karhunkierroksen polku olikin eikä rantakivikossa. Lähdimme nousemaan ylös rinnettä joka muistutti edellisen syksyn nousua Juromapäälle Luirojärvelle mennessä. Sammal luisti jalan alla ja hiki puski päälle oikein kunnolla jyrkkää rinnettä kavutessa.

Parinkymmenen minuutin kävelyn jälkeen poikkesimme polulta vasemmalle ja asetuimme asemiin Harrisuvannolle. Siellä ei ole montaa paikkaa, josta voisi heitellä virveliä tai perhoa ja onneksemme paikalla ei ollut muita kuin me. Odottelimme ajan kulua klo 18.00:aan, jolloin viikkorauhoitus loppuisi ja pääsisimme taimenten makuun. Otin siinä odotellessa muutamia kuvia ympäristöstä mm. parin sadan metrin päässä olevasta riippusillasta, joka kuvastui kauniina jokeen.




Hermostunut odotus päättyi tasan kello 18.00. Viisi, neljä, kolme kaksi, yksi, HEITÄ; vieheet ja perhot lensivät kaaressa veteen ja alkoi kuuma kelaaminen . Tume oli päättänyt, ettei jätä mitään sattuman varaan ja oli noennut hyvissä ajoin vieheensä mustaksi palavalla koivun tuohella. ”Tämä kyllä auttaa” olivat lienee vaiteliaan neljännen miehemme ajatukset.

Mutta suomalaisen iskelmän sanojen mukaan ”Turhaa aivan turhaa jne.” Muutaman tyhjän heiton jälkeen Kitkan henki vei Tumen vaivalla nokeaman vieheen syövereihinsä. Vastoinkäymisistä huolimatta edes tihkusateinen keli ei meitä lannistanut. Heittelimme kuviamme??? ja perhoja todella myöhään, mutta ahti ei ollut anteliaalla päällä.

Ilta alkoi jo pimetä ja oli pakko lopetella kalastus. Kävimme katsastamassa riippusillan toisella puolella olevan laavun. Se oli täynnä väkeä ja mietimme jäämmekö telttailemaan sinne vai haemmeko paremman paikan. Laavun ympäristö oli ikävännäköistä ja kostean oloista. Lähdimme katselemaan alajuoksulla päin olevaa nuotiopaikkaa, jonka Juuman Antti oli meille neuvonut ja ”avot”, paikka todettiin enemmän kuin hyväksi.





Se oli joen mutkassa ja sitä reunustivat takaa ja oikealta korkeat kalliot. Edessä oli joesta työntyvä pieni niemi. Paikalla oli kulahtaneen vihreäksi muuttunut rikkinäinen haamuteltta. Pelkäsimme ensin, että sieltä löytyy mahdollisesti joku autuaammille kalastuspaikoille päässyt perhostaja, mutta onneksi näin ei ollut.



Paikkakuntalaiset kuulemma jättävät usein telttansa paikoilleen ja tulevat taas viikonlopun ajaksi kalastamaan. Tämä harjateltta oli kuitenkin rikki, sillä joku oli astunut sen päälle ja katkaissut toisen pystysalon. Näky lienee aika ikävä yllätys omistajalle. Emme siirtäneet telttaa, vaikka se rajoitti aika paljon mahdollisuuksiamme omien telttojemme sijoitteluun. Telttakuntamme olivat tämän vuoksi lähes toinen toisensa iholla, mutta se ei tahtiamme haitannut. Kalastelimme vielä jonkin aikaa. Roope sai tasaisesti alamittaisia harreja, jotka päästettiin takaisin kasvamaan.



Juuri pimeä laskeuduttua kävi Tumella flaksi. Kitkan pimeistä kuohuista kävi kala kiinni uistemeen, ja sitkeä yrittäminen palkittiin vihdoinkin! Taimenhan se oli!!! Koon perusteella olisi voinut olla lähes silakka, mutta taimenkuningas oli löytynyt.

Illaksi panimme tulet nuotioon ja turinoitiin mukavia. Vastarannalle oli tullut kalamiehiä, jotka ryhtyivät kalastelemaan siinä yön pimeydessä. Äijiltä meinasi palaa päreet, kun Tumen tehokas otsaledilamppu (Petzl Tikka) valaisi joen pintaa. ”Prke sammuta se valonheitin, ettei taimenet karkaa” karjuivat nämä könsikkäät. Naureskelimme äijäparoille, mutta herrasmiehenä ja upseerina Tume kääntyi niin, ettei arvon herrojen kalarauha häiriintynyt. Näistä palveluksistamme huolimatta örmyt taisivat jäädä saaliitta. No se on voi voi.

Keskiviikko 1.9.2004

Heräsimme ylös vakioaikaamme, teimme hyvän aamiaisen, jonka jälkeen siirryimme taas matkamme pääaiheeseen. Heittelimme kaloille houkuttimia yhdessä ja erikseen leiripaikkamme lähellä olevista paikoista, mutta ovat ne Kitkalla näköjään muutkin kalat viisaista kuin muikut. Jengin ainoa kalakunkku oli perhonsa ansiosta taas Roope.




Alajuoksulla näimme vyötäisiään myöten vedessä olevan lierihattuisen kaverin heittelemässä perhoa. Jonkin ajan kuluttua kalamies käveli leiritulillemme. Jutustelimme kaikenlaista Kitkaan ja kalastamiseen liittyvistä asioista. Roope varsinkin oli kiinnostunut kaverin perhonvalintaan liittyvistä hyvistä neuvoista. Aika riensi ja päätimme jatkaa kalojen narraamista. Lähdimme kohti Harrinivaa välillä aina kalastellen. Huomasimme, että Kitkalla tuntuivat viihtyvän myös koskenlaskijat, kuten kuvasta näkyy.



Palailimme iltapäivällä takaisin leirille. Muut jäivät kalastelemaan, mutta minä lähdin kuvailemaan lähellä olevalle, joenmutkasta nousevalle korkealle kalliolle. Maisemat olivat todella komeat, mutta joka paratiisiin tuntuu mahtuvan myös käärme. Ihmettelin, että minkä ihmeen kiven kolon alta tänne ryömii siisteydestä, luonnonkauneudesta ja -arvoista piittaamattomia törkyisiä sikaniskoja. Näinköhän he käyttäytyvät myös ns. sivistyksensä parissa. ”Mitään ei kanneta pihalle asti, nurkkaan vain lasketaan kumpikin lasti” lauloi Irvinkin aikoinaan.



Kuvailin siellä aikani ja lähdin laskeutumaan takaisin rinnettä pitkin leirille. Silloin huomasin harvinaista herkkua tällä raavaiden miesten matkalla, kalastaja(ttare)n virvelöimässä joen mutkassa. Juttelin hänen kanssaan jonkin aikaa ja otin muutaman kuvankin. Pyysin hänen sähköpostiosoitteensa, johon voisin lähettää kuvat. Neiti/rouva saneli sen digipokkariini. Kosken kuohut tekivät vain tepposensa, sillä se peitti alleen hänen hennon äänensä ja sähköpostiosoitteen. Totesin tämän jälkeen päin yrittäessäni kuunnella hänen juttujaan tähän matkakertomukseen.



Roope oli saanut muutaman kohtalaisen kokoisen harrin. Ilta oli muutenkin leppoisan mukava, mikä näkyy kirjoittajan rennosta istuinasennosta iltanuotiolla. Kuksassa oleva taikajuoma tosin edesauttoi tunnelman syntymiseen. Iltaaterian kruunasi kaksi nuotiossa valmisettua harjusta, jotka olivat erehtyneet Roopen perhoon. Erik vanhana kalamiehenä hoiti valmistuksen, ja muut odottivat vesi kielellä. Lopulta saimme kaikki maukkaat osingot "nuotio-harreista".

Torstai 2.9.2004



Kaikki hauska loppuu aikanaan. Heräsimme kalastusretkemme viimeiseen aamuun Kitkan kuohuilla. Edessä oli kyyti Rukalle, jossa viettäisimme kuitenkin yön ennen paluumatkaa Vantaalle. Purimme leirin ja lähdimme taivaltamaan kohti Harrinivaa, josta matka jatkui kääntöpaikalle. Kokeilimme vielä matkan aikana kalaonneamme, mutta taimenet ja harrit tuntuivat uineen jo muille vesille.




Juuman Antti tuli noutamaan meidät sovittuun aikaan ja huristelimme majapaikkaamme, tyylikkääseen hirsikämppään Rukalle. Kävimme ostamassa Oy Ab:stä pullon kirpeää ja kuplivaa sekä muutaman saunabissen. Näytin vielä Tumelle digipokkarini ja –järkkärini näytöltä matkaltamme otettua kuvia ja videoklippejä.

Saunan jälkeen tilattiin taksi ja ajettiin syömään Riipiselle, mutta voi että…se ei ollut vielä auki. Onneksi Rukahovi oli lähellä ja tilaa löytyi neljälle. Tilasimme ruoaksi kunnot pihvit. Niitä odotellessamme siemailimme alkudrinkkejämme ja huomasimme tanssiparketilla jotenkin tutunnäköisen poninhännän. Hänhän se oli, Kitkalla kuvaamani naiskalastaja. Vilkutimme hänelle ja toivotimme hauskaa iltaa. Sitä ja vientiä tuntui hänellä olevankin.

Hyvin syödyn aterian jälkeen mittari vei meidät takaisin majapaikallemme. Sauna, drinkit, bisset, ruoka ja pehmeä vuode vaivuttivat kalaporukan makeille yöunille.

Perjantai 3.9.2004

Käväisimme vielä ennen kotiin lähtöä Rukan keskustassa, jonka jälkeen Rellu alkoikin niellä kilometrejä ahnaaseen tahtiin. Seuraavan kerran pääset mukaamme vuonna 2005. Syksyllä yritetään sitten huiputtaa äijäenergialla Halti. Katsotaan jos saataisiin mukaan lisää tuttavapiirin ukkoja.

Teksti: Eero Happonen
Kuvat: Eero Happonen & Robert Örthén
Kuvauskalusto: Nikon (D70, Coolpix 3700, Coolpix 5200)

Ei kommentteja: