Olimme vaimoni Hannelen kanssa ensimmäisen kerran Saariselällä syksyllä 1997 katselemassa komeaa ruskaa. Teimme päiväretkiä lähialueen kohteisiin kuten Pääsiäis- ja Rumakuruun, Kuukkelinlammelle, Vellinsärpimän päivätuvalle, Rautulammelle jne. Ihastuimme avariin maisemiin ja komeaan luontoon. Ulotimme retkemme myöhemmin myös Nattasille sekä Inarin-järven lähialueille.
Mietin usein Iisakki- ja Kiilopään sekä Nattasten huipulla, millaiset mahtavat maisemat ja luonto olla tuolla kaukana taivaanrannan sinessä olevilla tuntureilla. Jo nimet Tuiskupäät, Tuiskukuru, Ampupäät, Lupukkapää, Apujoukkojenvaara, Sokosti jne. suorastaan houkuttelivat minua (mutta ei vaimoa) tutustumaan lähemmin näihin paikkoihin.
Käytin koko vuoden 2002 kesälomani Yhdysvaltojen Keski-Lännen upeissa maisemissa, joten minulla ei ollut sinä syksynä mahdollista matkustaa Lappiin. Olin kuitenkin katsellut Internetistä lukuisten UKK-puistossa käyneiden henkilöiden matka- ja kuvakertomuksia ja päätin, että seuraavana vuonna teen Lapin retkestä totta.
En halunnut mennä sinne kuitenkaan yksin, enkä vieraassa seurassa ja kyselin pojaltamme Petriltä ja Elina-tyttäremme sulhaselta Roopelta (oikeasti Robert) olivatko he halukkaita lähtemään mukaan. Näytin heille aiemmilta Lapin matkoiltani ottamia diakuvia ja katselimme myös netistä retkikertomuksia.
Lapinkuume tuntuu olevan tarttuvaa tautia ja tästä alkoi matkasuunnittelu. Roopen paras kaveri Tume (oikeasti Thomas) liittyi myös joukkoomme. Kyselin myös vanhalta työkaveriltani Matilta hänen halukkuuttaan lähteä patikkareissulle nostamaan vaeltajajoukon nuorta keski-ikää aikamiesten tasolle. Se sopi hänelle.
Kävelimme syksyn aikana pitempiä matkoja Nuuksion maisemissa testataksemme jalkojemme kestävyyttä. Pari kuukautta ennen matkan alkua teimme vielä kahden päivän pienoisvaelluksen Evon maastossa nyt jo reput selässä. Matti ei päässyt matkalle, mutta Elina oli onneksi siellä ilonamme.
Matka olikin opettavainen. Sain jalkoihini kunnon rakot. Parantelin ne kuntoon, mutta tein vielä parin viikon kuluttua siitä 24 km:n tarkistusmarssin kulkemalla pitkin Vantaanjoen varren lenkkipolkuja. Tuloksena oli se, että vasemmasta isovarpaastani alkoi irrota kynsi ja kantapäissäni oli jälleen kunnon rakot.
Johtopäätös oli, että tarvitsen uudet vaelluskengät. Ostin Haltin tilalle itävaltalaiset Meindlit. Jalkani eivät olleet oikein koskaan sopeutuneet Haltin lestiin. Kävelin niillä kyllä USA:ssa Bad Landsin tulikuumissa hiekka/savimaisemissa sekä Black Hillsin ja Kalliovuorten louhikoissa.
Kengät puristivat jo silloin, mutta ajattelin niiden venyvän käytössä. Miten väärässä olinkaan. Vika oli täysin minun eikä kenkien. Olisi pitänyt olla tarkempi ostohetkellä. No jälkiviisaushan on se paras viisaus ja siihen tyyliin.
En ole katunut Meindlien ostopäätöstä päivääkään, vaikka se kirpaisi silloin kukkaroa oikein kunnolla. Roope oli joutunut ostamaan Evon vaellukselle myös uudet kengät, sillä hänen pari vuotta vanhat olivat osoittautuneet rakenteeltaan liian heppoiseksi edessä olevaa kovaa urakkaa ajatellen. Kohtalon ironiaa oli, ettei myös Petri ollut vähällä joutua ostamaan ostamaan uusia vaelluskenkiä. Ei toki istuvuus- tai kestävyysongelmien vaan ihan huolimattomuuttaan.
Kuivatellessaan sateen kastelemia kenkiään nuotiolla, hän unohti sen vanhan suomalaisen sananlaskun, että missä voi sulaa siellä nahka palaa. Onneksi vauriot jäivät sen verran vähäisiksi, että suutari pystyi korjaamaan ne. Annoin Petrille vanhat Haltin kenkäni, sillä hänellä on äitinsä perimänä pienempi ja sirompi jalka kuin minulla ja Haltit istuivatkin hänelle hyvin. Sovimme kuitenkin, että riskejä ei oteta ja Lapin vaellukselle hän ottaa mukaansa ne "melkein palaneet" kengät.
Olisipa vain Tumekin ollut silloin yhtä viisas. Varusteet ja ruoat kertomusosiossa tulee Tumenkin kohdalla esiin se vanha sananlasku että jälkiviisaus on se paras viisaus.
-Eero
Syksyllä 2003
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti