Vaellus UKK-puistossa 2018 - Marivaarasta Kiilopäälle

Tume kiipeää Lihakurua pitkin kohti Siulapään satulaa.

Retkiremmin tämänkertainen vaellus suuntautui jälleen kerran tuttuihin maisemiin UKK-puistossa. Tervetuloa reissullemme Marivaarasta Kiilopäälle.

Tällä kertaa lähdimme kuitenkin hiukan erilaisella konseptilla kuin aiemmin. Suunnitelma oli aloittaa vaellus Marivaaran parkkipaikalta ja suunnata ensimmäiseksi yöksi Tahvontuvalle. Sieltä matka jatkuisi Hammaskurun, Muorravaarakan, Pirunportin, Sarvijoen ja  Lankojärven kautta Kiilopäälle tai ehkäpä ihan Saariselälle asti. Tämä tarkoitti sitä että emme voisi lähteä matkaan tutulla auto+juna kombolla. Saimme halvat lennot Rovaniemelle ja paluun Ivalosta ja Tume neuvotteli meille hyvän diilin taksimatkasta Rovaniemeltä Marivaaraan. Kaikkiaan matkakustannukset henkeä kohden taisivat jäädä vähäisemmiksi kuin autojunalla edestakaisin.

Matkaan lähtivät Tume, Roope, Dani ja Petri. Olimme päättäneet käyttää viime vuoden ruokalistaa, sen osoittauduttua erinomaiseksi. Tänä vuonna Dani oli jälleen kuivattanut meille lihat ja vihannekset, tiedossa olisi taas hyvät ruoat.

Sunnuntai 2.9.

Tapasimme aamuvarhain kentällä ja käärimme rinkat Finavian tarjoamiin muovisäkkeihin ja laitoimme ne liukuhihnalle kohti koneen ruumaa. Lähtöportti oli ihan kahvion vieressä joten joimme siinä aamukahvit, paitsi Petri joka ei juo kahvia. Lentomatka oli mukavan tylsä ja olimme pian Rovaniemellä. Saimme rinkat ruumasta nopeasti ja lähdimme etsimään taksiamme. Löysimmekin pian kuskimme, sympaattisen vanhemman herran. Hän kertoi olevansa jo eläkkeellä mutta oli lupautunut heittämään tämän keikan poikansa puolesta.

Koska koneeseen ei voinut viedä kaasuja piti meidän ostaa ne ennen kairaan siirtymistä. Päätimme hoitaa kaikki ostokset Sodankylässä ja syödä siellä samalla lounasta. Matkalla turisimme niitä näitä tulevasta reissusta ja muustakin. Kävimme huoltoasemalla katsomassa kaasuja mutta emme halunneet ostaa kahta isoa joten jätimme ne sinne. Siirryimme S-marketiin josta ostimme viimeiset ruoat mutta kaasuja siellä ei ollut. Kävimme katsomassa K-marketinkin mutta ei onnistanut sielläkään. Lopulta Nesteeltä saimme kaasut, jouduimme tyytymään kahteen isoon kaasuun, vaikka yksi iso ja yksi pieni olisi ollut parempi.

Tämän jälkeen siirryimme syömään asemaravintola Ruskaan, jossa oli aivan huippu mukava ja ystävällinen myyjätär. Ruokakin oli lisäksi hyvää ja edullista. Siinä lopetellessamme taksikuskimme palasi lounaalta kotoaan, ja lähdimme nostamaan rahaa, sillä Marivaarassa ei välttämättä olisi kenttää jolloin korttimaksu ei onnistuisi.

Lokan jälkeen hiekkatie oli pääosin hyvässä kunnossa. Katselin etukäteen lataamaani karttaa kännykästä jotta emme menisi vahingossa Marivaaran risteyksen ohi. Hiukan Paskalomavaaran jälkeen käännyimme vasemmalle ja tie pieneni. Nyt tuli jo joitakin isoja vesilätäköitä ja kuoppia vastaan ja vauhti hidastui. Parissa kohtaa kuski nousi ulos kokeilemaan lammikoiden syvyyttä, mutta eivät ne onneksi niin syviä olleet. Marivaaralle käännyttäessä tie oli jo erittäin kapea, ja matka melkoista heilutusta. Pääsimme lopulta parkkipaikalle ehjin pellein parin tunnin ajon jälkeen. Siellä oli suuri määrä ihan tavallisia henkilöautoja, rohkeasti olivat ihmiset matkaan lähteneet.

Marivaarassa.

Taksin lähtiessä takaisin Sodankylää kohti jaoimme viimeiset ruokatarvikkeet ja heitimme rensselit selkään. Tutkailimme polun alussa olevaa alueen infotaulua ja karttojamme miettiessämme parasta etenemisreittiä Tahvontuvalle. Lähdimme pian matkaan auringon paistaessa pilvettömältä taivaalta puoli neljän aikoihin.

Tume.

Petri.

Dani.

Roope.

Seurasimme mönkijäpolkua pohjoiseen. Maasto oli kosteikkoa ja suota mutta polkua oli helppo edetä. Ohitimme Kuopskuusikon nyppylän sen eteläpuolelta seuraten poroaitaa itään. Pidimme ensimmäisen tauon poroaidan portilla ja jatkoimme siitä kohti pohjoista. Maasto nousi erittäin lievästi ja jatkui erittäin kosteana sekä välillä myös mutaisena. Polku katosi välillä suohon mutta etenimme silti reipasta vauhtia. Hiki virtasi auringon armottomassa paisteessa, lämpöä oli parisenkymmentä astetta. Pääsimme Irtonais-Auhtin ja Kuopskuusikon välissä olevalle poroaidalle ja menimme portista läpi. Katsoimme, että polku jolla olimme, loppuisi kartan mukaan pian ja tämä aita jatkuisi lounas-koilinen suuntaisena ilman aukkoja aina Tahvontuvan lähettyville saakka. Ajattelimme Auhtijoenselältä laskeutua virran rantaan ja ylittää se ja tulla tuvalle polkua pitkin lännestä. Tarvottuamme Repoaapaa kilometrin verran poroaidan lähettyvillä, huomasimme, että aidan toisella puolen menee hyvä polku, vaikka karttohin sitä ei ole merkitty. Suolla rämpiminen oli niin raskasta ja hikistä puuhaa, että päätimme palata aidan toiselle puolelle. Ryömimme aidan alitse ja pidimme polulla tauon. Onneksi olimme täyttäneet vesipullot Sodankylässä, sillä mitään hyvää vesipistettä emme olleet matkalla nähneet. Sää jatkui erittäin kuumana ja vettä kului huolestuttavan paljon.

Tarvoimme polkua pitkin eteenpäin ja saavutimme joukon vanhempia vaeltajia koiran kanssa. Juttelimme hetken heidän kanssaan ja he kertoivat olevansa menossa Siulanruoktuun. Toivoimme että Tahvontuvalla olisi hiljaista, olihan jo sunnuntai ja yleensä porukat kai lähtevät lauantaisin liikenteeseen. Maasto alkoi hiukan kuivua kun nousimme ylös Auhtijoenselkää. Pidimme kukkulan huipun lähettyvillä tauon. Paikka oli kuiva ja mukava, mutta täynnä mäkäräisiä. Onneksi ne eivät olleet niin verenhimoisia kuin viime vuonna Haltilla olleet lajitoverinsa, mutta häiritseviä kyllä. Aurinko alkoi jo laskea ja ilma alkoi viiletä, haaveilimme saunasta ja uimisesta sitten perillä.

Jatkoimme matkaa poroaitaa pitkin kunnes saavuimme lähelle jokea. Menimme aidan pohjoispuolelle ja laskeuduimme kohti virtaa. Etsimme sopivaa ylityspaikkaa josta sitten kahlasimme joen poikki. Hyttyset pitivät meille seuraa riisutuessamme. Tume lähti rohkeasti ensin ylitse. Vesi ulottui melkein polviin ja oli tavanomaisen kylmää, saimmepa jalat näin pestyä. Kuivattuamme itsemme lähdimme kohti Tahvontupaa.

Pääsimme perille 20.15. ja päivämatkaksi tuli reilut 18 kilometria. Tahvontuvalla oli porukkaa kuin pipoa. Sauna oli täynnä, tupa oli lähes täynnä ja piha-alueella useita telttoja. Onneksi telttapaikkoja oli kuitenkin runsaasti ja saimme itsellemme rauhallisen paikan oman tulipaikan luota.
Maasto oli telttapaikalla erittäin hyvä ja saimme ihan pehmoiset paikat. Aloimme valmistamaan tortillaa iltanuotiolla. Siinä syödessä totesimme että emme jaksaneet enää mennä saunomaan vaan vietimme hiukan aikaa nuotiolla istuskellen ja menimme sitten nukkumaan.

Leiripaikka Tahvontuvalla.

Maanantai 3.9.

Heräsimme kello 8 auringonpaisteeseen. Söimme rauhassa mysliaamiaisen ja laitoimme sitten teltat kasaan. Hoidimme aamutoimet kaikessa rauhassa ja pääsimme lähtemään siinä varttia yli kymmenen pienen verryttelytuokion jälkeen.

Lähdimme melko suoraan kohti pohjoista ja alkuun maasto olikin yhtä nousua. Onneksi kangas oli kuivaa ja puut harvassa ja pääsimme etenemään ripeästi. Vähän matkaa edettyämme törmäsimme paikkaan jossa oli suuret määrät polttopuuta kasattuna siisteihin pinoihin. Oliko tämä Metsähallituksen salainen puuvarasto josta noudetaan polttopuut läheisille tuville vai mikä?

Nousua riitti ja ilma oli lämmin, hiki valui pitkin selkää. Parin tauon jälkeen laskeuduimme vähän matkaa alaspäin ja ylitimme kosteikon. Maasto muuttui kivikkoiseksi ja metsä tiivistyi tehden liikkumisesta raskaampaa ja hankalampaa. Puut vaihtuivat männyistä koivuihin ja pensaikkoihin. Ylitimme pienen suon, jonka jälkeen nousu Povivaaralle oli raskasta ja hikistä hommaa, sillä rinne oli erittäin kivikkoinen ja ryteikköinen. Pidimme vaaran rinteellä pienen tauon. Suuntasimme tauon jälkeen länteen ja luoteeseen kiertäen Vongoivan lounaan kautta. Maasto oli erittäin hankalaa, koostuen kivikosta, rakasta, ryteiköstä ja välillä jyrkistä kallioseinämistä. Pääsimme muutamassa kohdassa kiipeilemään pieniä jyrkänteitä ylös.

Löysimme mukavan puron Vongoivan räystäästä hieman luoteeseen, ja pidimme siinä tauon ennen kuin lähdimme räystäälle. Kyseessä ei ollut Honkatehtaanoja vaan nimetön puro siitä itään. Nousu Vongoivan räystäälle sujui erittäin ripeästi maaston ollessa varsin helppoa ja olimme räystäällä kello 13. Otimme huipulla runsaasti kuvia hulppeista maisemista.

Vongoivan räystäällä.

Palasimme takaisin purolle, jossa valmistimme lounaan. En saanut veden steriloimiseen tarkoitettua Steripeniä jostain syystä toimimaan, joten loppumatkan luotimme sitten Lapin puhtaisiin vesiin. Eivätkä ne pettäneetkään. Täytin pulloni purosta vaikka se oli hiukan hidasliikkeinen ja matala, mutta muut eivät halunneet ottaa vettä tästä purosta. Lähdimme liikkeelle auringonpaisteessa, ja pian kohtasimme Honkatehtaanojan, jonka vesi oli paljon parempaa. Täytimme kaikki pullomme siinä, ja jatkoimme matkaa. Kävelimme miellyttävässä maastossa tunnin verran ja pääsimme Vongoivanjoelle. Ylitimme sen kiviä pitkin ja pidimme pienen juomatauon.

Tauon jälkeen lähdimme kohti Vuomapäätä, tarkoituksena nousta Lihakurua ylös. Maasto oli erittäin hankalaa, silkkaa pusikkoa höystettynä kivikolla. Hiki virtasi kuin saunassa, noustessamme rinnettä lämpimässä ilmassa. Emme olleet ihan varmoja missä tarkalleen ottaen olimme. Suunta oli kuitenkin suunnilleen oikea, joten jatkoimme yhä ylöspäin. Jossain vaiheessa rinkastani irtosi siinä roikkunut Crocsi, mutta onneksi en tällä kertaa tullut viimeisenä ja Dani huomasi tapahtuneen. Viimein pusikko loppui ja ylitimme kuivuneen joenuoman avotunturiin. Lopulta tunnin nousun jälkeen pääsimme huipulle ja pidimme pidemmän tauon.  Paikallistimme vihdoin itsemme kartalla ja olimme totta tosiaan olleet Lihakurussa, sen pohjoisella seinustalla. Olimme päätyneet pohjoisemmaksi kuin luulimme. Se ei kuitenkaan haitannut mitään, aikaa oli vielä runsaasti jäljellä, kello oli puoli viisi ja matkaa enää viisi ja puoli kilometriä. Pohdimme huiputtaisimmeko vielä Vuomapäätä vai ei ja päätimme, että toki sinne könyttäisiin.

Laskeuduimme alas purolle jossa pidimme kahvitauon ja laitoimme kuivatut nyhtöpossut likoamaan. Kahvin jälkeen lähdimme nousemaan pitkää ruohikkorinnettä ylös. Ruohon jälkeen alkoi vanha kunnon rakka ja rinne jyrkkeni. Danin rinkan lantiovyö painoi nousuissa niin, että jaloissa ei veri kiertänyt kunnolla ja vauhti alkoi hiipua. Nousu alkoi hapottaa jaloissa itsekullakin, mutta lopulta pääsimme ylös. Huipulla oli kävelyä vielä 800 metirä ennen tunturin korkeinta kohtaa. Huipulla tuulee sanotaan, ja täällä se todella piti paikkansa. Huppua piti kiristää ja hanskat laittaa käteen, ettei olisi tullut liian kylmä. Huipulla olimme noin seitsemältä, aikaa meni kahvipaikalta tunnin verran. Nousu ei ollut vaikea mutta se oli raskas. Maisemat olivat kyllä hulppeat, ehdottomasti kannatti tulla.

Maisema Vuomapään huipulta.

Pojat kuvailivat maisemaa ja toisiaan ahkerasti, piti ilmeisesti saada uudet profiilikuvat someen. Lähdimme laskeutumaan kohti Hammaskurun tupaa ja tuuli yltyi edelleen, nyt se oli kääntynyt vastaiseksi. Laskeutuminen oli erittäin rankkaa, jalat alkoivat olla melko setsuurilla. Harppoessamme rakkakivikossa tuuli horjutti ja koitti paiskoa meitä nurin. Onneksi ei käynyt kuinkaan ja päästyämme lopulta alas metsään, tuulikin tyyntyi. Metsässä, tuvan takamaastossa näimme ensimmäiset kanttarellit. Tähän mennessä olimme nähneet runsaasti tatteja ja rouskuja. Emme poimineet kuitenkaan sieniä, sillä ruokaa oli muutenkin ihan riittävästi. Tuvalla olimme puoli yhdeksän kieppeillä, päivän saldoksi tuli 17 kilometriä. Tupa oli taas täynnä, joten menimme nuotiopaikan lähelle pystyttämään telttaa.

Söimme ruoan siinä yhdeksän kieppeillä nuotiopaikalla.  Ruoka oli taas erittäin hyvää ja täyttävää. Takki oli tyhjennetty tehokkaasti päivän aikan joten ruoka kyllä maistui. Seurassamme oli muutamia muita matkalaisia joiden kanssa oli mukava turista nuotion lämmössä ja valossa. Istuimme nuotiolla pitkään ja menimme nukkumaan vasta yhdentoista kieppeillä.

Tiistai 4.9.

Aamu valkeni harmaana mutta vielä ei onneksi satanut ja nousimme ylös kahdeksan maissa. Roope teki kiehiset ja laitoimme nuotion lämmittämään tehdessämme aamiaista. Laitoimme makuupussit ja Roopen teltan tupaan kuivumaan ja söimme rauhassa aamiaisen. Vaikka oli vasta toinen aamu, niin mysli alkoi jo hiukan tökkiä ja puuroa olisi tehnyt mieli. Kymmenen maissa alkoi tihkuttamaan vettä kun laitoimme reput kasaan. Pääsimme lähtemään lopulta puoli yhdentoista aikaan. Katselimme kartasta reitin ja lähdimme taivaltamaan sateeseen.

Sateessa kuljimme ihan huomaamatta Hammaskurusta läpi. Vauhtimme oli sen verran kova että kävelimme reilusti ohi kohdasta josta oli tarkoitus kääntyä pois polulta kohti Keinopään ja Pirttikallionvaaran välistä laaksoa. Menimme siis aivan liikaa itään ennen kuin huomasimme tapahtuneen. Pidimme sateessa tuumaus- ja patikkatauon ja päätimme sitten jatkaa polkua pitkin  Anterinjoen ylityspaikalle asti. Matka oli yksitoikkoista paarustamista sateessa sinänsä ihan siedettävän kuntoista polkua pitkin. Minulla oli mukana erikseen sadehousut, mutta en ollut sitten niitä älynnyt vetää jalkaani ennen kuin vaellushousuni olivat jo ihan märät. Onneksi G1000 kangas kuivuu nopeasti. Matkalla oli parin puron ylitykset, yhden puron yli oli tehty mönkkäreille silta, toisen, leveämmän, uoman yli menimme hyppien kivillä. Saapuessamme  Anterinjoelle vastapuolella ollut seurue lähti kahlaamaan joen yli. He olivat ensimmäisenä yönä Tahvontuvan mökissä yöpynyt virolaisseurue jonka kanssa olimme vaihtaneet muutaman sanan. Tervehdimme heitä ja kyselimme ylityspaikasta. Kartamme mukaan jossain näillä main olisi pitänyt olla silta mutta he kertoivat että mitään siltaa ei ole. Myöhemmin kotona katsoessani Metsähallituksen mastokarttaa huomasin että mitään siltaa ei tosiaan ole sinne merkitty. Tosin ei ole kyllä sitä aiemmin käyttämäämme mönkkärisiltaakaan siellä nettikartassa. Harkitsimme kahlausta mutta päätimme lähteä ylävirtaan katsomaan paikkoja. Tämä kannatti sillä löysimme vähän matkan päästä paikan josta ylitys oli mahdollinen. Ylitimme virran pienen saaren kohdalla kahedessa osassa.  Ihan kuivin jaloin ei kyllä päästy, Dani onnistui kastelemaan toisen jalkansa kun virrassa ollut kivi vierähti jalan alla.

Pidimme pienen patukkatauon ja otimme hiukan sisäistä lämmikettä kylmän pitämiseksi loitolla. Jatkoimme pian matkaa länteen kohti Akanhärkäkurua. Polku oli kapea ja kulki ikävässä tiheässä pensaikossa. Puolen tunnin kävelyn jälkeen pysähdyimme parin isohkon männyn juurelle lounaalle. Sade onneksi hiukan taukosi ja käytimme aikaa reilun tunnin ruokailuun ja lepäilyyn. Ilma jatkui harmaana ja kosteana.

Lähdimme talsimaan eteenpäin pientä ja kapeaa polkua joka kulki enimmäkseen tiheässä pensaikossa. Välillä pensaikko koostui katajista ja välillä koivikosta. Kumpaakin yhdisti kulun hankaluus ja märkyys. Housuni olivat lounastauolla sateen tauottua jo hieman kuivahtaneet, mutta nyt pensaikko kasteli ne vielä tehokkaammin. Polku meni omassa arviossani heittämällä UKK puiston Top 5 huonoimmat polut listalle, en suosittele kuin pakon edessä. Rämmimme ikuisuudelta tuntuneen ajan kunnes saavuimme kurulle. Ikuisuus oli kuitenkin vain puolisen tuntia. Akanhärkäkuru olikin ihan hieno paikka ja otimme runsaasti kuvia.

Akanhärkäkuru.

Vähän ajan päästä jostain ilmestyi valtava määrä mäkäräisiä ja jouduimme poistumaan paikalta. Polku lähti laskeutumaan alaspäin ja ikävä pensaikko loppui melko pian vaihtuen miellyttävämpään metsään. Kadotimme polun pariin kertaan mutta löysimme lopulta tulipaikalle. Pidimme viimeisen patukkatauon ennen kolmen kilometrin lopputaivalta kohti Muorravaarakanruoktua. Saavuimme perille hiukan ennen kuutta. Päivän matka oli 17 kilometriä ylimääräisen lenkin takia. Päätimme yöpyä tänä yönä tuvassa, sillä ilma oli edelleen märkä, ja halusimme kuivattaa tavaramme hyvin. Tuvassa yöpyi meidän lisäksemme kaksi naista, mutta he eivät olleet tullessamme paikalla. Laitoimme märät kenkämme ja vaattemme kuivumaan. Valmistimme päivällistä ja söimme hyvällä ruokahalulla. Syötyämme saapuivat tuvan toiset asukkaat sisään. Juttelimme heidän kanssaan korjatessamme astioitamme ja heidän aloittaessa oman ruokailunsa. Alueella oli muutama telttailija ja varaustuvassa oli jonkin verran porukkaa. Laavullakin taisi muutama ihminen olla mutta tungosta ei kuitenkaan ollut. Menimme sitten koisaamaan ja nukuimmekin melko hyvin, mitä nyt tuvan kovat laverit painoivat ikävästi lanteita, tehden kääntymisestä vaikeaa.

Iloinen tiskipartio Muorravaarakalla.

Keskiviikko 5.9.

Aamu vaaleni harmaana ja sateisena Muorravaarakanruoktussa. Nousimme puoli yhdeksän aikoihin ja teimme teimme rauhassa aamiaista. Koska päivämatkasta tulisi lyhyt (näin siis kuvittelimme) päätimme ottaa rauhallisesti ja teimme laavulla vielä lettuja. Roope toimi lettumestarina minun avustaessani ja Tume laittoi sillä välin tulet nuotioon. Lätyt olivat erinomaisia ja pistimme ne hyvällä ruokahalulla suihimme. Lettuja oli niin runsaasti, että jäi siitä hieman yli tarjottavaksi kanssakulkijoillekkin. Nämä otettiin hymyssäsuin vastaan ja hyvältä maistui heillekkin. Tämän jälkeen tiskipartio hoiti hommat rutiinilla ja olimme valmiit  Muorravaarakanjoen ylittämiseen yhdentoista maissa. Lopulta olimme ylittäneet virran kello 11.20 ja pääsimme liikkeelle kohti Pirunporttia.

Lettukestit Muorravaarakan ruoktulla.

Polku oli helppokulkuista, pari pikkusuota ylitettiin mutta ilman vaikeuksia. Polku oli hyvin nousujohteinen mutta ei erityisen rankka. Pääsimme puurajan tuntumaan puolessa tunnissa ja pidimme siinä pienen tauon. Tuuli yltyi melko kovaksi jatkaessamme nousua. Astuessamme Pirunporttiin tuuli kuoli täysin.  Puolen tunnin jälkeen olimme Portin toisessa päässä jossa pidimme jälleen pienen tauon ja otimme huikan lämmikettä. Pirunportti on silkkaa kivikkoa jonka voi nimestäkin aavistaa. Siinä lepäillessämme huomasimme kaksi kaveria korkealla portin seinämällä kurkkimassa pieniin luoliin. Ajattelimme siellä olevan geokätkön, mutta kun kaverit tulivat alas, he kertoivat menneensä sinne muuten vain luolia katsomaan.

Nousu Pirunporttiin.

Jatkoimme kohti Paratiisikurua pilvisessä, mutta muuten hyvässä säässä. Aluksi jouduimme kiipeämään jonkin verran Ukselmapään pohjoisrinnettä josta sitten lähdimme laskeutumaan jyrkästi kohti Paratiisikurua. Sauvat tulivat hyvään tarpeeseen, vaikka laskeutuminen ei mitenkään erityisen vaikeaa ollutkaan. Päästyämme pohjalle pilviverho hiukan repeili ja aurinko pääsi paistamaan kurun pohjalle. Paratiisikuru on nimensä veroinen kaunis ja vehreä paikka, jonka mikroilmasto on hyvin erilainen kun sitä ympäröivillä alueilla. Päätimme syödä lounaan puron itäpuolella olevalla tasaisella paikalla jossa olimme olleet vuonna 2007. Aurinko välillä pilkahteli mutta ilma oli yllättävän kylmä. Muutamia muita vaeltajia kulki ohitsemme kumpaankin suuntaan siinä lounastaessamme. Olimme valmiit lähtöön puoli kolmen paikkeilla.

Paratiisikuru.

Mietimme hiukan josko oikaisisimme tuntureiden yli mutta se ei olisi juuri matkaa lyhentänyt niin päätimme pysyä polulla. Sää oli epävakaa ja kun näytti siltä että alkaisi sataa päätin ottaa sadehousut käyttööni. No sadetta ei juurikaan tullut joten otin housut pois. Ja kohta sitten alkoikin sataa. Laitoin taas housut jalkaani ja sadekin taukosi kohta. Taivalsimme reipasta vauhtia kohti Sarvijokea ja ilma hiukan lämpeni. Jouduin taas riisumaan sadehousuni ja päätin että saavat mokomat nyt kyllä jäädä rinkkaan. Pääsimme lopulta Sarviojalle jossa juttelimme mökissä yöpyvien herrojen kanssa. Kaverit olivat varsin lupsakkaita veikkoja ja Raineriksi ristimämme mies kertoili hauskoja juttuja tällä reissulla näkemistään vaeltajista. Koska päivää oli vielä jäljellä ajattelimme mennä hiukan lähemmäs seuraavan päivän päätepistettä ja päätimme mennä ainakin läheiselle Sudenpesälle asti. Rainer varoitti meitä, että siellä yöpyvällä porukalla oli varsin epäsosiaalinen iso koira joka oli heillekin vihaisesti murissut ja meinannut häntä purra. Ei kuuleman mukaan välittänyt miehistä tuo koira.

Lähdimme kohti Sudenpesää ja saavuimme sinne piakkoin. Joukko ihmisiä koirineen oli nuotiolla ja me kokoonnuimme kammin eteen. Laskimme rinkat ja katsoimme josko jossain olisi telttapaikkaa.  Emme löytäneet mitään sopivaa ja koska paikalla oli hiukan huonot ’vibat’, koiraporukassa ollut nainenkin varoitti koiran syövän meidät, päätimme jatkaa matkaa. Ihmettelimme miksi joku liikkuu niin epäsosiaalisen koiran kanssa missään ihmisten ilmoilla. Olimme Sarvijoella saaneet vinkin hyvästä leiripaikasta Sotavaaranojan varrella. Siellä oli kuulemma hyvät telttapaikat sekä vettä saatavilla. Koska paikka oli kuitenkin hiukan epämääräinen päätimme että vedämme ylitse Peurapään pohjoisosasta ja painamme vielä saman päivän aikana Porttikoskelle jonne olisi noin kahdeksan kilometriä. Kello oli puoli kuusi kun lähdimme matkaan reitille, joka oli alunperin tarkoitus kävellä huomenna. Tekisikö Retkiremmi jälleen aikaisen exitin jäi vielä nähtäväksi.

Polku oli aluksi varsin helppokulkuista ja sitten lähdimme nousemaan ylös Kaarnepään eteläisen hännän rinnettä. Nousu puuskututti hiukan mutta lasku Maantiekuruun oli helppo. Alkoi sataa tihuuttaa. Jonkin matkaa kuljettuamme lähdimme haarautuvasta polusta vasemmalle kohti Sotavaaranojaa. Tunnin kulkemisen jälkeen pysähdyimme epäviralliselle tulipaikalle huilaamaan. Ajattelimme tämän nyt olevan meille neuvotun telttapaikan emmekä olleet kovin vaikuttuneita, paikka oli kostea eikä siellä kovin hyviä telttapaikkoja näkynyt. Jatkoimmekin pian matkaa ja tulimme hetken päästä paljon mukavamman näköiseen paikkaan jossa oli hyviä telttapaikkoja sekä epävirallinen tulipaikka. Tämän täytyi olla se meille neuvottu paikka.  Emme kuitenkaan pysähtyneet vaan jatkoimme matkaa polkua pitkin.

Polku nousi välillä korkealle harjulle ja Sotavaaranoja jäi uomaan kauas alapuolellemme.  Matka alkoi painaa jaloissa kun astelimme suhteellisen hyväkuntoista polkua kohti pohjoista. Saavuimme noin tunnin päästä tulipaikalle joka sijaitsi ojan toisella puolen, paikassa jossa kalliot muodostivat ojasta kuohuvan kosken. Kosken yli pääsi parista puunrungosta rakennetun sillan ylitse. Tulipaikalla ei ollut yhtään puita mutta emmepä me olisi niitä kaivanneetkaan. Jalkani olivat jo aika lopussa ja istuin lepäämässä tulipaikalla kun muut kuvailivat koskea. Matkaa oli vielä neljä kilometria linnuntietä. Ilma jatkui sateisena ja harmaana.

Illan alkaessa hiljalleen hämärtää lähdimme gps pisteen suuntaan lähes suoraan länteen kohti Porttikosken autiotupaa. Nousu Peurapään pohjoishäntää oli yllättävän jyrkkä ja erittäin raskas. Jaloissa painoi enemmän kuin Vuomapään nousussa ja hiki virtasi. Maasto oli onneksi mukavaa ja avointa metsikköä ja pääsimme huipulle lopulta pienen ryteikön läpi reilussa puolessa tunnissa. Ylhäälllä otimme ansaitut hömpsyt ja huilasimme hetken. Matkaa oli enää parisen kilometriä ja ilta alkoi hämärtää. Laskeutuminen alas oli ripeää maaston ollessa melko hyväkuntoista. Aluella oli ilmeisesti kuljettu melko paljonkin sillä siellä oli jonkinverran polkuja joita seurailimme. Pompimme parin pikku suon yli ja kuljimme läpi aukeasta joka oli täynnä ilmeisesti myrskyn kaatamia puita. Saapuessamme Suomujoen rantaa kulkevalle polulle näimme muitakin matkalaisia menossa kohti tupaa. Saavuimme tuvalle iltahämärässä yhdeksän maissa.

Paikalla oli pari telttaa ja tupa oli täynnä. Katsoimme pimeässä telttapaikat melko läheltä tupaa. Pystytettyämme teltat suuntasimme tulipaikalle ruoan laittoon. Paikalla oli muitakin vaeltajia ja juttelimme heidän kanssaan siinä valmistaessamme vahvasti modattua Kipparin pyttipannua. Nuotiolla istuva porukka oli tsekkiläisiä, joukossa isä ja tytär ja ilmeisesti muita sukulaisia. He olivat vaeltaneet useassa maassa aina Kanadaa myöten. Olivat hyvin ihastuneita Lapin maisemiin ja luontoon. Kaverit olivat aikamoisia sissejä istuen nuotion ääressä sortseissa kun me olimme vetäneet kaikki vaatteet niskaamme ilman kylmyyden takia. Nuotion lämmössä oli mukava syödä mutta olimme pitkästä matkasta melko väsyneitä ja vetäydyimme pian ruoan ja tiskauksen jälkeen nukkumaan.

Torstai 6.9.

Hyvin nukutun yön jälkeen heräsimme kymmenen aikoihin harmaaseen aamuun ja mietimme mihin tänään menisimme. Suunnitelimme menevämme Lankojärven kautta mahdollisesti Rautulammille saakka. Matkaa Lankojärvelle oli noin viisi kilometriä. Söimme rauhassa aamiaisen ja siirryimme tihkusateesta tuvan puolelle pakkaamaan. Pääsimme lopulta liikkeelle puoli yhden aikaan.

Porttikosken autiotupa.

Lähdimme polkua pitkin eteenpäin mutta kierrettyämme menetimme näköyhteyden jokeen. Matkasimme jonkin matkaa polkua pitkin mutta päätimme jossain kohtaa lähteä kompassisuunnalla kohti jokea. Ylitimme ojia ja puroja sekä pieniä soita. Päädyimme polulle joka päättyi pieneen virtaan. Koitimme ylittää sen kengät jalassa mutta taisimme kaikki onnistua kastelemaan jalkamme tällä kertaa. Pidimme patukkatauon läheisellä kalliolla. Ilma oli oudon painostavaja kostea, kuin viidakossa. Ei tuullut lainkaan ja niinpä mäkäräiset löysivät meidät pian. Jatkoimme matkaa ja kohtasimme tsekkiporukan keräämässä marjoja. Tervehdimme heitä ja jatkoimme matkaa. Reitti muuttui erittäin kosteaksi koostuen lähinnä suosta ja märästä kangasmetsästä. Kohtasimme koiran kanssa liikkeellä olevan miehen ja juttelimme hetken hänen kanssaan.

Polku jatkui selkeänä ja marssimme ripeästi. Pian törmäsimme kahteen nuoreen mieheen jotka olimme tavanneet Porttikoskella. He kertoivat tämän polun olevan umpikuja joka päättyi Lankojärveen pistävään niemeen. Toinen pojista kertoi koittaneensa uida järven yli mutta oli luopunut leikistä kun hänen crocsinsa olivat jääneet jumiin järven pohjamutaan. Kännyimme ympäri ja lähdimme etsimään oikeaa polkua. Löysimme sen pian ja jatkoimme oikealla polulla. Oikea polku olisi lähtenyt hiukan pienen puron ylityksen jälkeen vasemmalle mutta risteyksestä oli helppo mennä ohitse, lähes kaikki kenen kanssa myöhemmin juttelimme olivat menneet harhaan.  Polku oli silkkaa suota ja mutaa, tämä on mahdollisesti surkein ja kurjin polku koko Lapissa. Kuivana oli mahdotonta pysyä emmekä voi todellakaan suositella tätä polkua kellekään. En ollut näin märkä edes tiistaina jolloin oli sentään satanut koko päivän.

Pääsimme vähän ennen kolmea kahlaamolle ja ylitimme sen melko ripeästi. Siinä kuivatellessamme näimme kuinka aiemmin tapaamamme nuoret miehet saapuivat ylityspaikalle. Juttelimme heidän kanssaan heidän ylitettyään joen. Pojilla oli melko muhkeat rinkat ja selvisi, että kumpikin kantoi noin kolmenkymmenen kilon taakkaa! Oli kirvestä ja sahaa sekä painavat SA-Int makuupussit yms.

Kahlaamolla.

Lähdimme siitä sitten kohti Lankojärven tupaa, välttäen tällä kertaa harhapolut. Saavuimme tuvalle puolen tunnin kuluttua ja menimme tupaan. Tuvassa ei ollut ketään ja laitoimme märät tavaramme kuivumaan ja aloimme valmistaa lounasta. Mietimme matkan jatkamista mutta edelleen jatkuva sateinen sää hillitsi vaellushalujamme. Matkaa oli tehty tänään vain seitsemän kilometriä mutta olimme märkiä ja eilisestä vielä väsyneitä ja päätimme jäädä yöksi tupaan joka oli vielä tyhjä.

Varaustuvalla ja toisella tulipaikalla oli jonkinverran porukkaa ja pikkuhiljaa sitä alkoi tulla autiotupaankin. Sade alkoi lakata ja siirryimme järven rannalla olevalle tulipaikalle jossa ihme kyllä ei ollut lainkaan mäkäräsiä.  Istuimme siinä pitkään ja juttelimme paikalle tulleen mukavan nuoren miehen kanssa. Paikalle saapui ennemmän porukkaa ja lopulta tupa oli aivan täynnä, jokainen petipaikka oli varattu. Teimme illallista ja istuimme tulilla melko pitkään. Tuvassa oli erittäin ahdasta nukkua, jos koitimme Danin kanssa olla samaan aikaan selällämme päätyivät hartiamme lähes päällekäin. Vieressänin korkealla patjalla nukkuva nainen vierähti pari kertaa osittain päälleni. Ihme kyllä kukaan ei kuorsannut. Nukahtaminen oli vaikeaa ja nukuin erittäin huonosti. No sain lopulta jossain vaiheesa unta. Pidimme ovea raollaan koko yön sillä tuvassa oli melko kuuma ja ilma oli paksua.

Väkeä riitti Lankojärven tuvalla.

Perjantai 7.9.

Koko tupa, paria lukuun ottamatta, heräsi ja nousi ylös kuudelta. Teimme aamiaista tulipaikalla ja olimme valmiita lähtöön jo kymmentä yli seitsemän.

Harvinaista kyllä Retkiremmi lähti paikalta ensimmäisenä, yleensä olemme jostain syystä viimeisiä. Talsimme ripeää tahtia hiukan juurakkoista ja kivikkoista polkua kohti Rautulampea. Pysähdyimme tunnin päästä tauolle Rautujoen varrella. Söimme hiukan suklaata ja huilailimme. Jatkoimme matkaa ja saavuimme Rautulammelle hikisinä siinä yhdeksän maissa. Pohdimme mitä reittiä menisimme Kiilopäälle. Toinen reitti olisi hiukan pidempi kulkien Rautupään eteläpuolelta poroerottelu paikan ohitse ja Kiilopäälle. Tämän reitin olimme kulkeneet jo useampaan kertaan ja siksi valitsimme kohti Luulampea kulkevan reitin ja ylittäisimme Kiilopään huipun pohjoispuolelta. Lounaat päätimme syödä Kiilopään tunturikeskuksessa. Kävimme vilkaisemassa päivätupaa jossa oli pari mukavaa nuorta naista kuivattamassa telttaansa ja makuupussejaan. Kuivattelimme ja lämmittelimme tuvassa ja juttelimme naisten kanssa hetken.

Rautulampi.

Lähdimme matkaan ja kuljimme selkeää, jaloille ikävää kivikkoista polkua reilun tunnin verran ja saavuimme opastaulun mukaan Pirttinokka nimiselle paikalle jossa pidimme tauon. Ilma oli kaunis, jostain syystä aina lähestyessämme Kiilopäätä sää paranee.

Lähdimme sitten nousemaan länttä kohti. Vastaan alkoi tulla runsaasti päiväretkeilijöitä, suuri osa oli melko iäkästä porukkaa. Reipasta porukkaa, heitä ei selvästi ikä painanut. Polut ovat täällä melko kivikkoisia ja kuluneita. Maisemat ovat tavallaan ihan kivoja mutta eivät ne enää itäkairan jälkeen oikein säväyttäneet. Saavuimme Kiilopään tunturikeskukseen 12.30. ja kokonaismatkaksi tuli noin 103 kilometriä.

Retkiremmi Kiilopäällä.

Pihalla totesimme että oli ollut mahtava reissu jälleen, parhaimmaksi päiväksi nousi kaikille toinen päivä Vongoivan räystäineen ja Vuomapään nousuineen. Siirryimme seuraavaksi sisään ansaitulle hampurilaiselle ja oluelle. Tilasimme jälleen kaikki samaa, poroburgerin ja tuopin. Kylläpä maistui.

Ruoan jälkeen Tume kysyi respasta mikä olisi paras keino päästä Saariselälle jolloin takahuoneesta astui kaveri joka kertoi olevansa juuri lähdössä sinne ja lupautui heittämään meidät. Juttelimme tämän Suomen Ladun erittäin mukava kaverin kanssa matkalla vaelluksesta ja muusta. Kerroimme hänelle sivustostamme ja hän lupasi käydä tykkäämässä meitä facessa. Kaveri heitti meidät kylpylähotellin pihaan jossa kiitimme kyydistä ja kävimme taloksi. Kävimme kaupassa hiukan ostoksilla ja saunoimme antaumuksella huoneistossamme. Illalla kävimme syömässä Pirkon Pirtissä. Sieltä siirryimme oluelle Panimoravintolaan, jossa oli tarjolla elävää musiikkia.

Lauantai 8.9.

Söimme aamiaisen ilman sen kummempaa kiirettä. Kone Ivalosta lähtisi vasta puolenyön jälkeen, joten aikaa oli. Taidettiin meidät nätisti heittää ulos aamiaiselta kun lounasta piti henkilökunnan alkaa kattamaan. Aamiaiselta oli hyvä käydä hotellin kylpylässä uimassa. Roope ja Dani kävivät reippaina urheilijanuorukaisina vielä hotellin salilla. Uloskirjauduttiin hotellista 16 aikaan, josta lähdimme rauhassa tuliaisostoksille sekä söimme pientä lounasta. Siinä Ruskaviikon alkusointuja kuunnellessa ja kylän menoa ihmetellessä, lompsi Tsekkiläisetkin paikalle iloisina. Tyytyväisiä olivat vaellusviikkoon olleet, ja nyt kotiin matkaamassa samalla lennolla Ivalosta Helsinkiin ja sieltä vielä kohti Prahaa.

Illalla kulutettiin vielä aikaa hotellin aulassa, ennen lentokenttä bussin saapumista. Kymmenen aikaan tuli bussi noutamaan kohti Ivalon lentokenttää ja lento kohti Vantaata. Olimme perillä 01.30 yön aikaan. Dani ja Tume lähtivät autolle ja me nappasimme Roopen kanssa taksin. Jälleen yksi mahtava reissu oli ohitse. 

Teksti: Petri
Kuvat: Roope, Dani, Tume ja Petri